Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 18, 1947

              II' ; "
'1
le mitään velkaa. Köyhyyttä; vastaan o-.
Ien taistellut siitäsaakka kun sain jal­kani
kynnyksen y l i . Tukkitöistä olen
^elänyt ja säästänyt tämän mökin hin­nan
j a loppu on velkana, niinkuin tie­dät",
joten tapelkoot herrat, mutta minä
en.'V
Maria ratkesi itkuun, mutta riensi
miehensä kaulaan j a sanoi:
"Olet oikeassa. Matti. Olen jo kauan
samaa ajateUuf ja ajattelin jo silloin
kun sinä lähdit, mutta en uskaltanut
puhua, sinähän kuuluit suojeluskun­taan.
Mutta nyt tiedän että sinäkin olet
tullut käsittämään, ettei täma^sota ole
köyhiga ihmisten sotaa, vaan vallasta,
• juopuneiden herrasroikaleitten; he ovat
johtaneet Suomen onnettoman kansan
turmion tielle."
Sadepisarat pieksivät ikkunoita ja
tuuli kiihtyi, kun kaksi ihmistä laati
suunnitelmaa, jonka yleinen mielipide
— tai oliko se yleinen mielipide — tuo­mitsi.
N y t he olivat löytäneet lujemman
yhdyssiteen elämälle, lujemman kuin
nuoruuden rakkaus. He olivat nyt si­dotut
toisiinsa suurempien ja vaaralli^
sempien tehtävien siteillä kuin sota oli­kaan.
He olivat nyt rikollisia maan la­kien
raukaan, mutta heidän omatunton­sa
oli puhdas. .
" N i i n , minä pakenen", virkkoi Matti.
"Tiedän metsäkaartilaisten olinpaikan
ja tiedän joitakin poikia, jotka aiko­vat
karata ensi yönä. Hekin ovat lomal­la.
Joukko-osastossamme eivät heti huo-.
maa, luulevat että olemme ylittäneet
loman, ja sitten kun alkavat etsiä olem­me
jo turvallisen matkan päässä. Ainoa
, mikä minua surettaa on se, miten sinä
j;iksat kestää, sillä kaikkein ensiksi he
tulevat täältä minua hakemaan ja luul­tavasti
yöllä. :Mutta sinä et tiedä mi­nusta
muuta kuin että olen mennyt ta­kaisin
rintamalle. Kyyditset minut V i l ­len
kanssa asemalle, asltin junaan ja
menen seuraavalle asemalle. Toverit
•varaavat minullekin siellä ampuma-a­seen
ja panoksia siltä varalta jos tulee
tiukka paikka ja että saamme metsän
riistaa. Kalaa myös saamme vesistä,
niin kyllä me toimeen tulemme. Koe­tamme
päästä Ruotsin rajalle ja ylitse,
ja sitten kun ajat muuttuvat, voiii jos­kus
palata takaisin. Tässä on sinulle
rahaa, lainasin sen Kuusistolta, ja jos
tiukka paikka tulee, niin mene hänen
luokseen. Myy toinen lehmä, ja Pol­len
voit myydä Kivistön Pekalle, hän
tulee sitä ostamaan jonkun ajan kulut­tua,
ettei herätä huomiota. Saan sen
häneltä takaisin, jos^ulen vielä näille
maille."
Mariasta tuntui melkein hyvältä aja­tella
ettei miehensä mene enää sotaan,
vaikka hän tiesi että yritys on kovin
vaarallinen.
Illalla, kun Maria, Mätti ja Ville
ajoivat -Ylätalon ohitse, oli vaari tien­varrella
ja sanoi:
teh niin himä muutan tänne emännän
kanssa asumaan", rähisi joukon joh­taja.
"Mitäs vaimosi siitä sanoo", virnuili
toinen, "ei taida oUaniiö isänmaallinen
että antaisi miehensä asustella'punikin
lesken kanssa, tahi, jos sattuisi niin
että Kariranta itse tulisi kotiin, niin s i ­nulle
tulisi sellainen lähtö kuin kerralli­selle
miehelle Kallion piikojen aitasta."
"Minkälainen lähtö sille sitten tuli?"
ky§3ri kolmas. - ^
" N o sellainen, että sai pyyhkiä pal­jain
jaloin ja siinä hädässä kaatui suul^
leen lantatunkion laidalle."
Johtaja ei näyttänyt pitävän tuosta
pilanteosta, vaan ei suuttuakaan viitsi­nyt,
otti virallisen asennon ja sanoi
Marialle:
"Jos miehenne Matti Kariranta saa­puu
kotiin, niin siitä on viivyttelemät­tä
ilriioitettava, tahi muuten joudutte
itsekin turvasäiliöön."
N i i n poistuivat. Mutta nuo yölliset
vierailut jatkuivat. Tulipa tuo joukon
johtaja kerran yksinään j a julkeni teh­dä
niitä ehdotuksia, joihin oli kerran
viitaniiut. Maria väisti suorin sa­noin
ja uskoi, ettei tuo ilkimys liene
ainakaan niin raukka, että yrittää teh­dä
väkivaltaa. Siltä varalta piti hän
kuitenkin aina öilin veitsen lähettyvil-lään.
M u t ^ Maria erehtyi luottaessaan
miehen rehellisyyteen. Kerran iltahä­myssä
livahti tuo ihmispeto kuin rotta
sisälle ja kaappasi hänet syliinsä. Veit­si
ei sattunut olemaan kädenulottuvilla,
mutta Marian kynnet tekivät rumaa jäl-ke^
miehen kasvoissa. N i i n pääsi hän
hetkeksi irti ahdistajiästaan ja sieppasi
halon uunin edestä. N y t kalsoi urhoolli-,
nen isänmaan ystävä parhaaksi läh­teä.
E i viitsinyt pyssyäänkään käyttää,
olisi näyttänyt pahalta tappaa nainen,
jota ei voitu mistään syyttää. ^ -
Seuraavana aamuna Ylikännäs ilmes­tyi
esimiehensä eteen surkean näköi­senä
ja kertoi hinnujutun, kuinka jot­kin
metsäkaartilaiset hyökkäsivät hä­nen
kimppuunsa ja kuinka hän tapj^eli
urhoollisesti, mutta joutui pakenemaan,
kun pyssy ei lauennut.
Ohrana päällikkö kuunteli aikansa
ja viimein röhähti nauramaan. Vai
kimppuun pirut hyökkäsivät ja repivät
kuin kissat. Älä koeta uskottaa että si­nä
olet edes metsäkaartilaisten jälkiä-kään
nähnyt. Joku nainen sinut on raa­pinut,
kun yritit häntä lähennellä. Mut­ta
yhden asian tahdon sinulle ja kaikille
alaisilleni sanoa ja se on se, että jos
ette ala paremmin toimittaa tehtäviän­ne,
niin löydätte itsenne ryssän rinta­malta
joka sorkka ja minä olen varma,
että kun olette siellä jonkun aikaa tapel­leet,
jos ette satu oikaisemaan kohta
sääriänne, niin naisvimma kyllä haih­tuu."
\likannaksen mieltä kirveli ja kadut­ti
kun oli tullut koko naarassuden pesäl-
X X I • •
Seuraavana päivänä Dixon tapasi de
Gravois'n yksin j a tuli hänen puheilleen.
"Gravois, saanko puristaa kättänne?"
sanoi hän. "Haluaisin kiittää teitä eili­sestä,
ansaitsin sen. Olen pyytänyt an­teeksi
Melisse neidiltä j a tahtoisinlyödä
kättä kanssanne."
Jean o l i ällistynyt. Tuollaisia miehiä
hän ei ollut koskaan tavannut.
"Pahus vieköön!" pääsi hänen suus­taan,
kun hän tuli tajuihinsa. " N i i n,
lyökäämme kättä!"
Seuraavina päivinä huomasi Jean
Melissen karttavan häntä. Hän ei käy­nyt
Iowakankaan luona isännän ollessa
kotona. Ei hän enää kävelijft I>ixönin-kaan
kanssa metsässä. Nuori englanti­lainen
oli parhaasta päästä kaupalla ja
turkismetsästäjien alkaessa palailla
pyyntimatkoiltaan läksi hän kolmipäi-väisefle
äjoretkelle Croissefn kai^sa.
Muutos oli Jeanille mieleen. Tava­tessaan
Melissen ensi kerräji t a j ^ l u n ^
jälkeen loistivat hänen silmänsä? iloi­sina.
V ~
"Jan taitaa pian palata," tervehti hän
Pyh! Jan Thoreau ei sipaise na
kusormeUaankaan Mac Veighn tyttS-vastasi
Jean vuorenvarmana
taan.
"Hän on sievä," nauroi Melisse
minulle on juuri opetettu, että sent^
kia miehet mielellään, — että seUaisista
miehet pitävät, tarkoitan."
Jean käveli kuin riikinkukko hänen
edessään.
Olenko minä sievä, Melis^e?
" E e e - t ."
2»
" N o , miksi sitten ~ - hän kohotti'
puhuvasti hartioitaan, -tuolla tuvas-sa
"Koskaolit reipas, Jean! Pidänreip.
paista miehistä!"
"Olitko sitten iloinen kun
muukalaista?"
Melisse ei' vastannut, mutta Jean ^
rojtti naurunpilkahduksen hänen sil-männurkassaan,
k u n hän kääntyi men­näkseen.
"Tule kotiiii^ Jan Thoreau/' mumisi
hän hiljaa itsekseen astellessaan kaup-paan.
"Tule kotiin, tule kotiin, tule ko­tiin,
sillä pikku Melisse on kas\-anut
tyttöä. "Mitähän jos linnut livertävät naiseksi ja opettelee käyttämään silmi-hänelle,
mitä tapahtui metsässä?" ^ ään!" *
Melisse sävähti tulipunaiseksi. Ensimmäisten turkistentuojain jou-
"Ehkäpä sam^t linnut liyertävät meil- kossa oli Mac Veigh. Hän kertoi Ja-le
mitä on tapahtunut Nelson-yhtiön
metsissä," lähetti hän vastaan.
nin menneen etelään viettämään kari-b
o u - j u h l a a Nelson-yhtiön kauppa-ase-
"Älä ole milläskään Matti, kyllä sinä le mennyksikään. Mutta minkä nyt enää
olet hyvä sotilas, ja kun näen meidän voi, täytyi kärsiä ja yrittää saada edes
ylioppilas kapteenin, niin sanon että joku pakolainen kiikkiin, muuten ukko
saattaa paijna uhkauksensa käytäntöön.
^larian elämä tuon kohtauksen jäl­keen
oli pelkoa ja epätoivoa täynnä.
N>T hän vasta tajusi, kuinka hirveä
on henkipaton pakolaisen vaimon koh­talo.
Jokainen yö hän valvoi, ja jos
korottavat sinutkin."
Matti murahti kiitoksen tapaisen ja
he jatkoivat matkaansa.
Kävi kuten oli odotettukin. Kolmen
viikon kuluttua eräänä yönä kolistet­tiin
kovasti Karirannan ovelle ja käs­kettiin
se avata. Marian kysymykseen,' nukahti niin heräsi kohta, kun oli kuu­levinaan
xskeleita ulkopuolelta. Ja ai­nainen
huoli myöskin Matista — tu­leeko
hän enää koskaan takaisin, tai
naavatko hänet kiinni, tappavatko vai
vievät jonnekin vankileirille, ja kuin­ka
pitkäksi ajaksi. E i tullut' mitäiin tie­toa.
Kuinkapa olisi voinut tullakaan,
eihän Mattu uskaltanut kirjoittaa, vaik­ka
olisi jotenkin kirjeen postiin saanut­kin.
kuka siellä, kuului komennus:
"Ovi auki tai lyömme sen siipälciksi!"
''Viisi miestä kiväärit ojossa syök­syi
sisälle ja yksi heistä kysyi:
"Missii miehesi on?"
":>i<^^lä jossakin. .
^"Niinkuin et muka tietäisi että hän
onr karannut." *
"Joukko-osiistoonsa hän lähti. Siinä
(äyt3'y olla jokin crehdj'S."
"V'ai erehdys. Kyllä hänet tunne­taan.
Ylätalon vaarillekin oli jotakin
punaista leuhkinut, mutta ci tullut sil­loin
hefi napattua. No, sama se. kyllä
me hänet vielä nappaamme, jos ei muu-vat
karkeatekoisilla paareilla sairasta
toveriaan, Matti Karirantaa, joka hou­reissaan
puhui vaimostaan ja pikku po­jastaan,
ja toisinaan kiirehti Pollea juok­semaan.
Hänen poskillaan paloi kuu­meen
täplät ja hengitys oli raskasta ja
epätasaista.
Saavuttuaan kylään kysyiviit he e-räältä
vanhalta mieheltä lääkäriä. Mies
katsoi heitä pitkään ja sanoi:
"Mökkini on tuossa, viekää hänet
sinne, kyllä minä toimitan hänet lää­kärille:
Mutta arvaanpa asian, teidän
tulee sitten heti paeta. Kylä on täyn­nä
saksalaisia, jos ne saavat teidät kiin­ni,
niin ampuvat heti. N i i n kävi viime
viikollakin eräälle nuorelle pojalle."
Miehet veivät Matin sisälle. Ukko
antoi leipää ja kalaa, j a kim ilta alkoi
pimetä, painuivat he taas synkkiä met­siä
kohti.
Hetkeri perästä tuli kaksi suomalaista
sotilaspoliisia ukon mökille ja kysyivät:
"Mitäs miehiä ne olivat jotka äsket­täin
tulivat pohjoisesta päin ja poik­kesivat
tänne?"
"Savottaraiehiä sanoivat olevansa ja
jättivät sairaan toverinsa tänne. M y i ­vät
etsimään lääkäriä, kun eivät sano­neet
jaksavansa häntä kantaa kylälle
asti."
Tuo vastaus näytti alussa tyydyttä­vän
sotilaita. Sairaalta ei auttanut mi­tään
kysellä^ koska hän näytti olevan
tajuton. Käskivät ukon ilmoittaa miehil­le,
että heidän on paras käydä poliisi­virastossa
ennenkuin menevät takaisin
savottaan.
Seuraavana aamuna ukko meni kylälle
ja kutsui lääkärin kuolemaisillaan ole-va
sairaan luo. Samalla reisulla ilmoitti
hän poliiis^ille että miehet eivät enää
käyneetkään hänen mökillään. Nyt sel-mättä
kuka hän edes o l i.
Mutta ilma oli kylmä, ei oliut kiiret­tä
ruumiin hautaamiseen ja sitä viis­tettiin
myös selvänottamiseksi hänen
henkilöllisyydestään. Matin käsivarrei-sa
oleva syntymämerkki ja eräs sattu­ma
johtikin pian oikeille jälille, ia niin
Maria sai ilmoituksen, että hän S3ap^
riä miehensä ruumiin, jos ma;:;aa kus­tannukset.
Samaa tietä matkusti Matii nyt ko­tiinsa
jota myöten hänen pikku poikan­sa
oli kulkenut ensimmäistä kertaa elä­mässään,
ero vain siinä, että pojan elä-
* * *
mä oli alussa, isän lopussa. IMatti hau­dattiin
kotikylänsä kirkkomaahan ja
ainoastaan muutamia ihmisiä oli läs­nä."
Väin harvat rohkenivat tulla pet­turia
saattamaan, tai kukkia haudalle
tuomaan. Maria vain oli tuonut kata-
. Janoksista punomansa seppeleen, jonka
laski elämäntoverinsa haudalle — tove
rin, jolle selveni sodan s>y ja jola
arvosteli tekevänsä kaiken uhalla oi­keammin
nitn, kuin teki. Pappi tuomit­si
herja^ivin sanoin Matin edesottamisen,
mutta Maria sitä tuskin kuunteli, hä­nen
rintansa oli niin täynnä tuskaa.
Hän oli nyt lopullisesti jäänyt yksin
kasvattamaan lapsiaan ja tabtelemaan
elämästä. Mutta hän päätti, hän ^-annoi
kasvattavansa poikansa vihaamaan so­taa,
joka murskaa kaikki mitä hän oli
tottunut rakastamaan. Ja hän .uskoi
koittavan kerran ajan. jolloin ei cnaa
käydä sotia, jolloin ei jumaloida v-aan
inhotaan ihmisteurastusta. Hän päät»
uhrata eläraänsii rauhan aatteen levittä­miseksi
tofsten äitien ja siskojen kö-kuudessa,
jotka myös olivat menettä­neet
rakkaimpansa, monet tosin to^el^
tavalla — hehän olivat kaatuneet san* -
kareina. Mutta mikä oli erotu^. hei an
visi kaikki. Miehet olivat metsäkaarli-/ kotinsa olivat yhtä tyhjiit kuin hänen­laisia,
ja niin uskaliaita, että toivat kin. . .
Oli kylmä syksyinen päiTä, kun pie­ni
kulkue lähestyi erästä pientä kylää
Peräpohjolassa. Kulkueeseen kuului
iieljä miestä, jotka vuorotellen kantoi-sairaan
toverinsa tällaiseen pesään.
Lääkäri tuli ja tarkastettu;mn poti­laan
sanoi oleVan vain vähän toiveita^
hänen henkiinjäämisestään. Määräsi
kuitenkin hänelle lääkkeitä ja lupasi
toimittaa hänet kenttäsairaalaan hoi­dettavaksi.
Se oli kuitenkin myöhäistä,
hakijat saivat viedä miehen kylmen­neen
ruumiin ruumishuoneeseen tietä-
Kaikki olivat menneet poii nadalu
kun Maria ikäänkuin heräsi
tuksistaan, heitti viimeiset hyvästit p
kulki Tcuin unessa kohti hauiau-^aan
porttia. Aurinko kurkisti pilvien lotr^^
l a ja se. toi uutta toivoa. toivoa pareni-mista
päivistä, rauhasta ja s^-usta
kaikkien ihmisten, kaikkien
tien keskuudessa.
kiasakuo-sivue
lAUAOTAINA, LOKAKUUN 18 PÄIVÄNÄ, 1947