Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 29, 1936

              Eii^j. Järventaus
(Tunturikertomuksia)
• H ' V • t- '"'
(Jatkoa)
Pikkii-Vajamin valtasi hätä^^ Nyt
ne olivat menneet Ison jängän taakse.
Hän oli ollut huolimaton. Mitä nyt
älli sanoisi?
Hän Jahti juoksemaan niityn yli
metsää kohti. Missä: päin se Isojän-feä
olikaan! Pikkti-Viljami oli var­ma,
että hän kyllä sen löjrtää. Vai
sinne! Se oli Liotke Jorke, uppinis-kjainen
veitikka, joka villitsi toiset­kin.
Kyllä hän ne takaisin ajaa.
VUjami tuli metsään. Kaikkialla
vallitsi hiljaisuus. Kuului vain sääs­kien
surina ja lintujen laulu. Kel­lon
ääntä ei kuulunut mistään.
Hän hätääntyi ja kääntyi toiselle
suunnalle. Ehkä Iso jänkä olikin
siellä. Ihme, kun hän ei nyt oikein
päässyt selville, mitä suuntaa oli kul­jettava.
Äiti oli vain sanonut, että
"ojan poikki ne kahlaavat näin kui­vana
aikana." Missä se oja oli?
Pikku-Viljami kulki ristiin rastiin,
hakien ojaa ja Isoajänkää. Kumpaa­kaan
ei kuulunut. Hän pysähtyi hen-gästyksissään
ja rupesi huhuilemaan:
— Liotke Jor-kee! Tule pois, tule
poo-is!
Kaiku vastasi hänelle joka suun­nalta:
— . . . poo-is!
— Tprui Mansikia, trui Helunaa,
tprui, tprui, tru-iii!
Ei kuulunut muuta kuin kaiun vas­taus.
Pikku-Viljami rupesi itkemään.
Nyt olivat lehmät menneet Isonjän
gän taa eikä hän niitä löytänyt. Hän
päätti kääntyä kotiin viemään sa­naa,
että isä ja äiti lähtisivät hake­maan.
Mutta tietä ei enää löytynytkään.
Hän oli kulkenut karjapolkua pitkin
melkein koko ajan. Nyt ei näky­nyt
polkuakaan. Hän rupesi etsi­mään.
. Samassa hän muisti, että uskovai­selle
ei tapahdu mitään pahaa ja
hän päätti ruveta uskomaan. Hy­räillen
Juhani-veijen virttä hän taa­persi
eteenpäin itku kurkussa. Sa­nat
tahtoivat tukehtua nyyhkytyk­siin,
mutta siitä huolimatta hän koet­ti
laulaa: ,
— Ja siellä on pitkät ne päivätkia,
se kuin yksi viikko vain . . .
Aha, jopa löytyi polku! Pikku-
Viljamin sydän hypähti ilosta. Nyt
hän osaisi niitylle ja sieltä hän kyllä
kotiin löytäisi. Hän taivalsi keven-tyneinen
mielin ja laulu kaikui reip-paampana
« vaikka ei_surullinen sävel
Mutta sinne ylhääJlekin tuo heikko
tuulen henki sen surullisen sävelen,
jota se oli jännittyneenä kuunndlut.
Viljami kulkee ja ihmettelee, ettei
niittyä kuulu. Hän on sivuuttanut jo
monta ojaakin,, ja joka kerta ajatel­lut,
mahtoiko se olla äidin tarkoit­tama
oja. Mutta ef.. .ojan pohjalla
lirisee vain kapea vesisuoni. Sellaista
ei äiti ole voinut tarkoittaa.
Yhtäkkiä selviää häneUe, että hän
on eksynyt metsään. Hän on vaelta­nut
tuntikausia, vaikka hän polkuun
luottaen ei olekaan ajan kulua huo­mannut.
Hän kyykähtää puun juurelle, rat­keten
epätoivoiseen itkuun. Hänen
pikku sydämensä on pakahtumaisil-laan.
iKoti tuntuu kaukaiselta, saa­vuttamattomissa
olevalta, mutta siitä
huolimatta näkee pikku Viljami isän
vuolevan suudinkappaletta viikatteen
varteen ja hänen peukalonsa on niin
lystikkäästi koukussa. Pikku Vilja­mia
melkein naurattaa,.kuva on niin
elävä, mutta rinnassa läikähtelevä
avuttomuuden tunne pitää kyynelten
lähteet avoinna.
Sääsket ja paarmat ahdistavat
häntä vimmatusti. Hän koettaa hää­tää
niitä kasvoiltaan, mutta hänessä
ei ole entistä voimaa. Hän tuntee
polttavaa nälkää ja se saa hänet het­keksi
silmäämään )anpärilleen. Mutta
marjat ovat vasta kukalla. Metsä ei
tarjoa mitään syötävää. Lopen uupu­neena
painautuu hän puun juurelle ja
silmät painuvat umpeen.
Pikku V^iljami uneksii olevansa pa­hassa
paikassa. Siellä on sääskiä niin
tavattoman paljon ja ne ovat suuria
kuin pääskyset ja ihan valkeita. Ne
purevat häntä aivan kauheasti, mutta
hän on niin väsynyt, ettei jaksa niitä
päältään torjua. Syntiäijä, aivan Ju-hani-
veljen näköinen, nauraa hänelle:
"Missä on nyt sinun pikiöljypullosi?"
Hän koettaa kuvettaan ja huomaa,
että pullo on pudonnut. Hän rupeaa
ääneensä huutamaan. Mutta — juuri
silloin saapuu hänen luokseen ystä­vällisen
näköinen mies, jolla on pää
lempeästi kallellaan . . . ihan kuin Sy­väjärven
kauppias. Tämä ottaa häntä
kädestä^ja puhelee: "Älä sie itke,
kyllä Liotke Jorke löytyy." Ystäväl­lisen
näköinen mies johtaa hänet suu­reen
valoisaan huoneeseen. Se on
melkein samallainen kuin Riipin Ma­tin
pirtti, mutta suurempi, paljon
suurempi. Siellä ovat isä, äiti ja veli
Juhani. Liotke Jorke ynähtää häntä
KIRJ. V. SOTREN teolfisutislaitok^ ööiis-taja
ajoi rouvineen ja tyttärineön
hienolla loistoautolla pilkin asfaltilla
päällystettyä tietä.
Ohjaaja istui ryhdikkäänä tJhjaus-p3rorän
ääressä, kuunnellen määrä­yksiä
milloin piti ajaa kovempaa mil­loin
hiljempaa. Jos maisemat eivät
näyttänefet viehättäviltä, iinn sillom
tuli lisätä vauhtia, milloin taas si­vuutettiin
järviä ja kauniita: penger­miä,
sillom piti-ajaa hiljalleen, että
hänen -armonsa voi nauttia kaikesta
ihanuudesta. Jos oli jotakin erikoista
nähtävissä, niin-silloin piti pysäj^tää
auto — aina sen mukaan millainen
mielijohde herralla sattui olemaan . . .
— Voi kuinka kaunis lahdelma!
Katsokaa, pappa ja mamma, huusi
tehtailijan tytär Agnes.
— Eikö olekin...?. Kerrassaan
viehättävä! - päätteli tehtailija.
— Kyllä Agnes osaa valita kau­neimmat
levähdyspaikat . . . Eikö se
ollut tarkoituksesi?
— Kyllä, mamma... Minua jd
hiukan väsyttää, ja tuossa lahden
rannalla on ihana niokaillakin.
Ajuri sai määräyksen ajaa tien reu­naan
ja niin auto kieri pienine perä-vaunuineen
vihertävälle nurmikolle.
— Mari laittaa tuonne perävau­nuun
meille aterian, siellä on viile­ämpää,
sanoi rouva palvelijalle. —
Me tässä lepuutamme itseämme sil­lä
aikaa rantapuiden siimeksessä.
Mari ryhtyi tehtäviinsä, mitkä hä­nelle
kuuluivat. Hän tiesi isäntävä-kensä,
että kaikki piti olla saäruiöl-lisesti
ja aikanaan valmiina. Saa­tuaan
ruuan valmiiksi, meiii Mari
käskemään herrasväkeä syömään, se­kin
edellytti vielä nöyrää kumarrus­ta.
irj. Ester
fKitn 'käisUkko 'fantään soudmy
lumpeen kukkaa^itiäpuhtohtm^
lOn emäni varfohten ranta,
meren sufaS'bär:Mereet.
On myrskyjen himkiöma mta
ja aaltöj&n^aski^eet.
'Ia yiMBla ulapan pämä
iki-amruus kaareutuu,
fa-tyyneM^^
mieren läiäukunhiirmistuu.
'Kerran syUiftsä sulkea saivat,
tämän ulapan vellovat veet;
ikihautahan idjahat laivat,
niiden ma^öt ja' harjanteet.
Mä^kaisBkko rannan kaaren
jo hUjaa tummuvan nään;
ja'kaukana siitttävän säären
yö pMävi'hämätään.
Kun kaislikko fafttda kiäjen
en iumpeeh kukkia nää...
Jo heikoksi isHniäni suljen; —
VoijUta jo hämärtää.
"^Önuelläinon neidon syli
kai miille niin petollinen,
kuf^ povensa puhtaan ei yli
luo lehtiä litnipeiden.
muuttunutkaan:
— Siellähän on lysti Jumalan kanssa
niillä kultasilla lattioilla...
mutta oikein tajua^
Pikku X^ljami ei huomaa, että au­rinko
on kiertänyt päivän kierroksen
ja ilta saapunut. Mutta metsässä on
valoisaa kuin päivällä, sillä nyt on se
aika vuodesta,.jolloin aurinko ei laske.
Sen valo leikkii puiden oksilla ja nii-.
den naavaisilla rungoilla. Orava hy-pähtdee
oksalta toiselle, seuraten ute­liaana
pienen kulkijan tietä. Näin ke­säiseen
aikaan ei sekään nuku, vaan
nauttii olemassaolostaan. Pieni kul­kija
kiinnittää sen mieltä ja se seuraa
sitä puulta puulle» kunnes viimein
jää korkean kuusen latvaan ja nuuskii
hyvillä mielin pihkaisia käpäliään.
mistä se ääni tulee. Hän katselte vain
huoneen peräseinää. Siellä riippuu
kaksi suurta paperossilaatikon kantta.
Toisessa seisoo "Oiva" ja toisessa
"Antitrust." Niiden kultaiset kirjai­met
säihky^^t häntä vastaan niin
että sihniä huikaisee . . .
Viikon päästä löysi Pumpasen pos­timies
läheltä postitietä kuolleen po­jan
ruuniiin. Paanriat olivat syöneet
hänen kasvonsa aivan muodottomiksi,
mutta vaatteista tunsi postimies hä­net
Poskeisen Viljamiksi, jonka eksy­misestä
oli sanoma kuulunut naapuri­kyläänkin.
Sillä kertaa poikkesi Pum-pasen
postimies Poskeisen matalaan
majaan, missä nytvV^
itku. .w
Siirryimme jonkun matkaa samaa
tietä eteenpäin. Tapaamme siellä
toisen perhekunnan erään puron ran­nalla.
Tällä seurueella ei ole mitään
loistoautoa —- joskin heilläkin on
"perävaunu" tai oikeammin perä­kärryt.
Ukko laittelee tulta kokoamistaan
oksista kahden kiven väliin. Pieni
läkkikannu on pitkän seipään nenäs­sä
täytettynä vedellä . . . Teetäkin on
vielä niin paljon, että saa kerran keit­tää
teen. Neljä lasta hyörii siinä ym-parilla.
Lasten vaatteet ovat repalei­sia,
samoin kengät, jostakin kaato­paikalta
kerättyjä. He ovat kalpeita
kasvoiltaan, ja kaikesta heidän ole­muksestaan
näkee, että he ovat elä-
^^^utteellist? elämää . .„.^j-ia^
imo on käynyt läheisessä talos­sa
pyytämässä ruuan apua ja on saa­nutkin
sen. verran, että se riittää pa­himpaan
nälkään. Kullekin Japsista
on riittänyt leipäpalanen, jota he nyt
järsivät. Äiti kehoittelee heitä, et­teivät
kaikkia leipää ennemmin söi­si,
ennenkuin tee on valmista.
Kun tee on kiehunut, ryhtyy koko
perhe niukaHe aterialle, jollaisiin he
ovat jo pitemmän ajan saaneet tot­tua.
— Joskus on mennyt päivä,
ettei ole saanut sellaistakaan ate­riaa
. . . Mies on entisiä teollisuustyö-
Iäisiä, joka on joutunut työttömäksi,
kuten niin monet muutkin.
Kyyneleisin silmin ^ k ä t k e e aiti
kuihtuneita lapsiaan, ja \'aikka hänen
omatkin poskensa ovat kalvenneet,
niin kärsii hän kuitenkin enemmän
lapsiensa kuin itseni tähden.
Syötyään ne murut, mitä äidin oli
onnistunut saada, asettivat Jie^aksi^
nuorinta kärryihin, joita mies alkoi
vetää. Äidin taluttaessa toista kahta
lähdettiin taas jatkamaan matkaa,
matkaa, joka oli kärsimysten viitoit­tama..
Tuu, tuu, kuului auton torven ääni
takaa.
— Vedä kärryt nopeasti syrjääni
sanoo vaimo miehelleen . . . Etteivät
vain päälle ajaisi... ?
Komea auto kiiti ohi. Auton pe­rään
oli kiinnitetty komea vaunu.
— Kylläpä oli komea auto.. .Ja
perässä vielä kuin pieni talo, sanoi
vanhin lapsista, joka oli jo seitsemän­nellä.
—- Jos meilläkin oHsi sellainen, ^
me oltaisiin siellä pienessä talossa
ja te, äiti ja isä, olisitte autossa.
— Miksi meillä ei ole sellaista?
^ — Siksi, että me ollaan köyhiä.
'Me ei voida ostaa sellaisia jä siksi
meidän tä3rt3ry kävellä.
— Miten tuo vieras setä on saa­nut
n udAm^sasL^äSiL^
— Hän on rikas.
— Miksi me ei öUa rikkaita?
— Et sinä lapseni ymmärrä sel­laisia
asioita — tule tänne syrjem-mäUe,
ett€t vain jää autojen alle, joi­ta
näyttää kulkevan yhtämittaa.
"mtaiiijan tytär Agnes seurasi an-tott
ikkunasta vaihtuvia maisemia ja
kaikkea mitä tieUä oli nähtävis^^
Härieltä ei jäänyt huomaamatta mi­tään
ja aina sai hän uutta puheenai­hetta.
N t o p ä hän huomasi sen jal-kaisuS^
tallifitayah kuusihriikisen per-heehkin.
. "
—^•KMäbkäa, katsokaa, mamina
mikä kurja, joukko tuossa tien ^
res^ kulkee?
~.Oh,n&ovatvam tojalistoa---
k e r j ä l ^ Ä ^ ^ k i i l ^
ovat vain f u k s i n a . Kulkevat ovel-
WU0RI
f salatu
taivaanr
teissä, t
märtyvä
eloUisest
Koske
suiidessa
\'ansa i
erääseen
tynyt k
kiharain
toista, el
vTSsa;
mattava
jvankkar
olemus
suojelev
muksia,
tölapset
"Sonj
jo tuhani
elämällä
olen rak
Nuoru
tytölle, c
Ien kuin
kiinniteti
leen vaip
Kädet p
puhui k
mitä tyt
kuin itse
sille ain(
ömakseei
Tytön
käännett
kuin tiet
Iistä, av(
nat ja ä
tytön sei
"Roy,
tunnustu
olemme '
jon aika
rakkaude
"Mutt
sitten ole
tisen lu
•Vainko 1
Ikäänkui
Olen kai
teesi, Sor
toveri ja
män su
niillä ei
lien tum
samaa m;
Roy o
teellä n-tarttuen
•öiän hen
taen täm
huulensa
•Iille.
"Sonja
'*WjSk
ta ovelle,
vaivana.
toisia ja
ne pääse
tea aita
vahti poi
tuoU
Mari,,
tailijann
voinui
lausua p
*ää, että
kaltaiset
-*«^ki
•jm