Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 28, 1936

              tm 6ivtt.3
m.
• • •
Kirj. S/V.
Oi;
Pc
li
Jfl
M
I kevät vuonna 1918. Aurinko
loi kultaisia säteitään juuri ;kris-talliharkoiksi
sulavaan hangen pin­taan.
Luonto vaikutti tyyneltä ja lu­paavalta.
Vieno keväinen tuuli huo­kaili
hiljalleen, tuoden surusanoriiia
Kalevan kansalta. Luonto oli herän-nyt
kevääseen, vastaan ottamaan ke­sää.
Niin oli myöskin hierännyt Kale­valan
rahvas, nousten kukistamaan
valkoista leijonaa.
Kutsu oli saapunut kevättuulien
mukana kaikille, nuoresta pojasta, ai-na
partasuu-uroihin saakaa, puolusta­maan
kotikontu jaan verivainolaiselta.
Olin silloin 8 vuoden ikäinen, enkä
ollut oikein selvillä ihitä oli tapahtu­massa,
vaikka isä sitä minulle monta
kertaa selitti, poiketessaan kotona,
milloin se hänen tiedustelumatkoil­laan
kävi päinsä.
Sanomaton pelko ahdisti kaikkialla
äitejä ja lapsia, niin myöskin meillä.
Pauhasivathan tykit ja kuularuiskut
ja paukkuivathan kiväärit' lakkaamat­ta
yötä jä päivää ja olihan taivaan­ranta
yhtenä tulimerenä, veljesvihan
riehuessa korkeimmillaan.
Eräänä kauniina iltana olin ulkona
puita hakkaamassa. Kuulin silloin
jostain läheltä muutamia yksityisiä
kiväärin laukauksia, joihin en kuiten­kaan
kiinnittänyt enempää huomiota.
Samassa näin kuitenkin isän hiihtävän
kovaa vauhtia metsästä kotiin päin.
Saavuttuaan luokseni sanoi hän: —
]S'yt on lapset lähdettävä pois kotoa!
Juoksin heti sanomaan äidille ja
siskoille, isän tullessa perässä. Jo sa­malla
minuutilla olimme lähtövalmiit.
Heti kun olimme ehtineet järven ran-
I nalle, alkoivat kiväärit ja kuularuis­kut
hirveäi^paukkinan. Yhtenä py­rynä
lentehvät kuulat ylitsemme,
särkien kodistamme kaikki ikkunat ja
myöskin huonekaluja.
Puolittain ryömimällä onnistuim­me
pääsemään hengissä .toiselle puo­len
järveä, josta juoksemalla jat­koimme
matkaa metsän läpi kohti
seuraavaa taloa. Saimme talosta he­vosen
ja talon vanha isäntä lähti ta­lon
lasten ja naisten ianssa pako­matkalle
kanssamme. Kun olimme
laittautuneet kaikki rekeen, sanoi isä
meille hyvästit ja hyppäsi suksille ja
hävisi öiseen metsään. Ajattelin it­sekseni,
että näenköhän isää enää
kosaan.
Nyt otti vanha ukko ohjakset kä­teensä,
sivautti piiskalla hevosta. Re­ki
alkoi liikkua jylhää havupuiden
varjostamaa metsätietä myöden koh­ti
_ sydänmaata. Keväisen kuun va­laistuksessa
ja luodessa aaveellisia
marjoja tien varteen, olimme ajaneet
noin kaksikymmentäviisi kilometriä,
ennenkuin saavuimme erääseen met­sätorppaan,
johon oli saapunut jo pal­jon
muita pakolaisia enilen meitä.
Täällä olimme viikon päivät, odot­taen
jännittyneinä koska pääsemme
palaamaan kotiin. Sitten eräänä päi-vana
saapui mies hiihtäen ja.^noi:
J^yt saavat pakolaiset palata Kotiinsa,
ei ole mitään vaaraa enään.3LäitQim-
^ekjn itsemme matkakuntoon ja läh­dimme
hevosella kohti kotia.
Jonkun matkaa kuljettuamme saa-
^•uimme erään talon pihalle, missä oU
paljon sotUaita, joilla oli punaiset
»auhat lakeissaan tai käsivarsissaan.
Potilaat ilmoittivat meUle, että emme
^01 kulkea eteenpäin, vaan että .mei-öan
täytyy olla jonkun aikaa talossa.
Täällä tapasin myöskin isän, joka
Kirj. TOIVO NIEMI
Mä'rakastan jaloa totuutta,
miMikoillekin suo oikeuden.
Ma vihaan vilppiä, valheellisuutta,
mi peittää totuuden valkeuden.
Mä rakastan ylpeää kuntoisuutta,
mi ei horju, vaan on aina vakaa.
Mä vihaan vääryyttä —
matelevaisuutta,
mi nöyränä, madon lailla mataa.
Mä rakastan köyhyyttä — rehellistä,
mi esiin Ipihtivi tosi kunnon.
Mä vihaan mammonaa, turmiollista,
"^mi kuolettaa ikptisen oikeudentunnon.
Mä rakastan lempeä viatonta,
mi kaikkensa antaa, kaikkensa uhraa.
Mä vihaan irstautta — ilotonta,
mi ei lempeä säästä, vaan säälittä
tuhlaa.
Märakastan kaunista, kaikkea suurta,
se aifia"dttut on jumalani.
Mä vihaan vääryyttä, valheen juurta,
se on ja on ollut saatanani.
mg
(f MUSnKKERIT!
Kaksi uutta sävellystä sovitettuna
pianolle: '
Muistoja rintamalta, marssi
(e moll.)
Kristallikelmet, valssi ( des dur.).
Kappale 50 senttiä.
/Saatavana tekijältä, osoite:
T. UDD, Pointe Du Bois, Man.
5}k
vei meidät taloon sisään. Saatuamme
jotain syömistä ja puheltuamme jon­kun
aikaa isän kanssa alkoi olla jo
myöhäinen ilta ja sotilaat alkoivat
asettua pitkälleen mikä minnekin
nurkkaan ja kaikkialle lattialle. Mei­dät
vietiin toiseen huoneeseen, jossa
laittauduin hirven nahan väliin nuk­kumaan.
Vähän aikaa nukuttuani he­räsin
äänekkääseen lentokoneen suri­naan,
jota yht'äkkiä seurasi hirveä
räjähdys.
Lentokoneesta oU pudotettu pom­mi,
joka oli räjähtänyt lähellä taloa.
Kiitos" pimeyden ja pommin pudot­tajien
epäonnen selvisunme pelästyk-sellä
ja talon ikkunoiden rikkoutumi­sella.
Heti räjähdyksen jälkeen alkoi vä­hän
etäämpää kuulua kiväärien pau­ketta.
Miehet hyökkäsivät heti ulos>
vieden meidät mukanaan ja työntäen
talon kivinavettaan. Kyyristyimme
navetan nurkkaan, odotellen mitä tu­lisi
tapahtumaan. Miehet olivat hyö-
•känneet läheiseen metsään, vastaan
ottamaan hyökkäävää vihollista.
JRian oli kä3mnissä korvia särkevä
ammunta -— kiväärien ja kuularais-kujen
rätinä. Navetan seinät rapisi­vat
kuulista kuin raesateella.
, Kiivastaammuntaa kesti aamupuo­lelle
yötä.
Kun aamu alkoi valjeta harvenivat
laukaukset -r- hyökkääjät olivat pe-rääntyffeet.
Valkoinen leijona oli
ajettu takaisin. Joukko eteni sen jäl­keen
kohti Tamperetta, missä lopul-ainenpäätös
tehtiin, joka täUä kerral­la
päättyi Kalevalan rahvaanhäviöön.
Mutta uusi ipäivä nousee idästä
kirkkaana ja kerran on Kalevalan
rahvas kahleensa riisuva.
Kirj. ESTER
( Kilpakirjoitus)
SINÄ Suomen Manchester olet to­siaan
oikean nimen maailmalta
saanut. Ei löydy niin sattuvia sanoja,
ei niin kykenevää kynää, Joka voisi
tulkita ne tunteet miticä mielessä läi-kehtivät
liikkuessa Tammierkosken lä­hettyvillä.
Mitä kaikkea kaunista ja rumaa
kätkeekään mustien muuriensasuo^
jaan se jättiläismäinen kivirakennus,
joka sijaitsee kohisevan kosken ran­nalla.
Tehdessään havaintoja sen
suunnattomasta voimasta, voimasta
joka kätkeytyy veteen, jää ihmislap­si
mykäksi. — Mitkä mahtavat voi­mat
se omaakaaUj sen tietävät vain
harvat. Kuinka monet miljoonat se
kokoaa toisille — ottaen toisilta.
Kuinka loisteliaan ja korkean elämän
se tarjoaa joillekin muutamille —
mutta tuhansille ja tuhansille vain
murto-osan s i i t ä . . ..
Kohisee koski! Sen laulussa on •
työn ja raadannan rytmi. Sanat ja
säveleen on tehnyt joukko jaloiii —
työläinen, raatajaluokan lapsi.
Hän oli tehtaan tytön lapsi, joka
risainen punakirjava kolttu päällään
juoksenteli pumpulitehdasalueen ka­duilla
istahti katukivitykselle kat­somatta
oliko se sopivaa vai ei.
Jos joku ohikulkija armeliaisuu­desta
sanoi: "Tule tänne pikku rauk­ka,
täti panee housusi kiinrii", niin
viaton lapsen hymy ja loiste silmistä
oli tarpeeksi kaunis kiitos auttajille.
Hän oH erikoisempi kuin toiset lap­set,
sillä hän oli vain "tehtaan tytön
isätön äpärä." —Siksi hän ei ollut
mikään sunnuntailapsi — ei onnen
tähden alla s)mtynyt ja siksi kai oli
hänen elämänsä niin kovaksi mää­rätty.
Leilan äiti oli ollut kaunis ja oli
vieläkin. Hän rakasti lastaan ja olisi
antanut hänelle kaikkea maallista hy­vää,
mutta elämän kova laki määräsi
hänet raatamaan tehtaan kiviseinän
sisäpuolella 10 tuntia päivässä niu­kalla
palkalla. Leila joutui olemaan
vuodesta toiseen oman onnensa no­jassa
ahtaassa asunnossa, tai istu­maan
katukäytävän reunalla ihmisten
potkittavana.
Leilan elämä oli kovaa, niinkuin
vain yksinäisen työläisnaisen lapsen
elämä voi olla, jonka varjoisaa polkua
ei vahingossakaan päivän säde läm­mitä
ja' valaise. Joskus seisoi Leila
suuren tehtaan rautaportin takana ja
odotti jäimitt)meenä sen aukeavan,
jolloin — kellon kumauttaessa mää­rätyt
lyönnit — työntyi siitä ulos suu­ret
ihmismassat. Kalpeita, uupuneita,
nälän ja rasitustea runtelemia kasvo­ja
seurasi Leila jännittyneenärkunnes
huomasi äidin armaat piirteet: Voi
kuinka väsyneet ne olivat! Mutta
nähdessään pienen odottajan oli kuiri
auringon hyväily olisi poistanut mur­heen
pilvien mustan häivän...
Näin kuluivat muutamat vuodet ja
Leila varttui kouluikään. Elettiin
näennäisesti rauhallisia päiviä. '^Teh­taan
tyttö" kulki aina samaa tuttua
latua, tehtaasta kotiin ja päinvastoin.
Hänellä ei ollut enään niin suurta
huolta lapsestaan, aUlä Leila oli suu­rimman
osan päivästä ikoulussa.—-
Elettiin armon vuotta 1918.
Eräänä päivänä ei äitiä kuulunut­kaan
tavallisuuden mukaan kotiin kel­lo
6. Ilta killui myöhälle. Leila alkoi
käydä levottomaksi. Missä viipyi äi­ti,
armas!
Leila juoksi lilos ja sai pian kuull^,
että tehtailla oli puhjennut lakko ja
työläiset olivat lähteneet joukkoina
ulos, pois koneiden äärestä ja suun­nanneet
matkansa työväentaloa kohti.
— Aivan oikein. Leila muisti missä
se sellainen talo oli. Kellon osoittaes­sa
puolen yön lähestjmiistä alkoi hän­kin
juosta sinne päin.
Eräs kulkija kiiruhti Leilaa vas­taan,
- r r "Mutta äiti! Hyvänen aika,
missä sinä olet viipynyt näin myö­hään?"
"Leila lapseni, äidin täytyi, — vel­vollisuus
vaatii niin. On paljon asioi­ta
joita sinä et vielä ymmärrä, mutta
elämä opettaa sinut kerran niitä ym­märtämään."
"Äiti, alkaako työt taas huomen­na?"
"Saa nähdä, lapsi — saa nähdä."
Mutta huominen päivä toi paljon
tullessaan — ja sitä seuraavat vielä
enemmän. Päivistä venyi viikkoja ja
viikoista kuukausia...
Tehtaat seisoivat. Koskenkin lau-^
lu oli kuin vaimentunut —• sen kohina
kuului kuin huokaus sairaasta poves­ta.,
Tehtaan tytön lapsi kierteli kosken
sillalla silitellen kaiteita ja tuijottaen
mustia jättipiippuja, joiden sauhun oli
punainen tulenlieska painanut alas.
Oli syttynyt kansalaissota!
Verenhimoiset hyeenat ulvoivat
taistelutantereilla, missä vuoti paljon
jaloa verta, punaista hurmetta — mis­sä
raatajat vaativat itselleen leipää ja
elämisen oikeuksia.
Ihmisiä, elämänhaluisia ihmisiä ta­pettiin
kuin koiria ja kaunis Manches­ter
poltettiin piloille. Valkokuohui-nen
Tammerkoski lauloi kuolonhym-niä
—• tykkien ja kiväärien pauk­kuessa
Elettiin kevättalven uumoilevaa ai­kaa.
Ilma väreili oudosti valkoisen
hallan puremana. Siinä tuntui veren
löyhkä. Tahraantuneet olivat kadut.
Sota oli jättänyt jälkiä...
Katso tuonne! Mikä ^ I l ä ma­kaa?
Puoliso —• mies — poika -—
vanhus —- nainen, avojaloin taskut
nurin käännettynä. Hyena oli raadel­lut
saaliinsa säälimättä.
Nuori tyttö, melkeiri lapsi vielä,
juoksee avopäin kohti naisen ruumis­ta...
"Äiti!" 7—parkaisee Leila ja hänen
nuorta ruumistaan kouristaa tuska.
Sanat ovat köyhät kuvaamaan mi­tään
.
Tehtaan tyttö ja hänen lapsensa!
iKylmeneväiäsi puristuu-nyrkkiin —•
'^Kostakaa!" Silmät ovat puolittain
raollaan; punainen nauha on valah­tanut
otsalle. Siinä makaa kadulla
raatajariainen, jonka elämän valkoi­nen
halla on katkaissut.
Onko hänet ijäksi murhattu? Ei,
jtuhat kertaa ei! —sillä Mnen ylit­seen
kumartuu elämä itse, nuori vesa.
Hänen elämänsä jatkuu, vereni dää
.punaisena soluna. —^ Leilalle on pieni
hetki opettanut enenunän kuin-muu­tamille
koko «elämä.