Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 14, 1943

              (Voitto) Puijaustako lie
Kirj. : M 0 I K E RI
TU L I N tähän maahan siinä mie­lessä
kuin monet muutkin: te­kemään
rahaa ja sitten takaisin van-
Eaan maahan. Ajattelin, että ostan
sitten talon ja komean raudikko-oriin,
5olla ajelen ja vien rikkaan isännän
osaa.
Onnistuinkin aika hyvin rahante­ossa,
sillä satuin saamaan heti työn
eikä palkkakaan ollut perin huono.
Tein työtä pyhää arkea pyöreitä päi­viä
ja joka viikko laskin dollaritmar-ikoiksi,
että milloin alkaa olla puoli
..:]^alon„hintaa irti.
Kovin näytti lupaavalta, joten y r i -
tystäni yhä kiristin. Katkaisin kaik­ki
huvit ja nautinnot pois. En pan­nut
rahaa minnekään, en edes työ­vaatteisiin.
' Mitä toiset heittivät
menemään, niitä kokoilin ja paikka­sin,
kun vähänkin sa'n aikaa kovan
ja pitkän päivätyön jälkeen. Er: edes
ostanut tupakkaa, mutta silti poltin
yhtä paljon kuin toinenkin. Sa­moin
oli saippuan laita, nekin korja­sin
huolimattoman jäliltä; kun sattui­vat
jättämään pesuhuoneeseen, joten
vähän ajan kuluttua oli kapsäkkini
täynnä puoleksikäytettyjä saippua-paloja.
Ja kun huomasin, että niitä
niinkin äkkiä kokoontuu, päätin vie­dä
nekin mennessäni Suomeen, että,
sitten kun ostan sen talon, on talossa
sitä tavaraa vuosiksi.
Olin neljä vuotta työssä, kokoilin
j a säästin, aina ajatellen: kärsitään
nyt, mutta sitten — sitten, kun olen
talon isäntänä ja komentelen alaisia­ni,
otan lepoa oikein enemmältä.
Näytin kai vähän pöllöltä toisten
silmissä, koska minulle joskus piikit-telivät.
Mutta sitä en mielestäni ol­lut,
sillä minulla oli omat päämäärä­ni.
Usein kuulin: "Mitenkäs pihju
nyt voi?" Ja varsinkin sen kuulin
Tuppelan Jaskalta. Mutta silti Jas­ka
oli miesten mies, reilu mies, vaikka
viinaan menevä. Niinpä kerroinkin
hänelle vähän enempi asioistani, sillä
luotin häneen. Muuten huomasin hä­nen
puheistaan, että joskus mennei­nä
aikoina häntä oli kohdannut jon­kunmoinen
haaksirikko, vaikka ei
hän sitä koskaan suoraan sanonut.
Tuli kevät. Ajattelin, että nyt
kait on urakkani täysi. Laskin kui­tenkin
vielä kerran, paljonko niitä
markkoja taas olikaan, ja tulin sii­hen
tulokseen, että kun vielä yhden
päivän teen työtä, niin saan sillä ra­halla
ainakin saranat aitani porttiin,
jonka sitten teen taloni ympärille.
N i i n päätin sanoa itseni irJti työ­maastani
ja tein sen. Työnjohtaja
oli kovin pahoillaan siitä ja tuumi:
"Kukas nyt tekee kaikki likaiset
työt, kun sinä lähdet, joka et ole kos­kaan
sanonut *noo'?"
Sanoin, että jos vielä jään työhön,
niin voin ruveta myös sanomaan
"noo", sillä taskussani on nyt teke­vää.
Sen kuultuaan ei hän enää kir-hannut,
toivotti vain onnea ja käski
tulla joskus takaisin.
N i i n lähdin, mutta sitä ennen sa­noin
vielä hyvästit kavereille, jolloin
Jaska huomautti:
"Ole varovainen, ettet menetä ra­hojasi
saamatta edes kunnon kohme­loa;
niin qn monesti käynyt pikinyt-kyille."
En katsonut tarpeelliseksi vastata,
sillä säälin Jaskaa. Tehdä kovaa
työtä ja ostaa rahallaan kohmelo,
se oli Jaikan tapa.
Pääsin aamun sarastaessa kaupun­kiin.
En tuntenut siellä ketään en­kä
edes tiennyt onko siellä yhtään
suomalaista, joten ilman mitään otin
halvan huoneen kahdeksi yöksi. Sen
jälkeen lähdin vähän katselemaan,
eikö näy yhtään suomalaisen näköis-inies,
rehellisen j a luotettavan näköi
tä, mutta ei näkynyt. Aikani kävel-syin,
mitä hänelle kuuluu, sekä hänen
kotiväestään. Olin tuntenut hänen
perheensä vallan hyvin.
'^Menetin veljeni vuosi sitten Ve­näjällä
ja isäni tapettiin lentoreit-tauksen
aikana tehtaassa, missä ne
pakottivat hänet työskentelemään."
Hän pysähtyi hetkeksi. ".Äitini voi
hyvin, minä otaksun . .
Sitten aloimme puhella musiikista
ja hän lämpeni. Pyysin häntä puhu­ntaan
jotain musiikista Saksassa.
"Sanoitko musiikista?'* hän sanoi.
"Ah, älä liioittele. Siellä ei ole paljoa
jälellä siitä mitä me tapasimme kut­sua
musiikiksi. Sitäpaitsi he eivät
tarvitse uusia lauluja. .4ina siitä saak­ka
kun he lakkasivat laulamasta "Wir
zichen gegcn Engeland", (Marssien
Englantiin), he eivät ole olleet kovin­kaan
paljon laulutuulella laulaaksecn
ollenkaan. — Viimeisin toimi mikä
minulla oli ennen gejreiteriksi tuloa­ni,
oli uuden hautausmarssin järjes­täminen
Stalingradia varten. Minä
luulen, että he tulevat sitä käyttä­mään
hyvin usein tulevaisuudessa.
No", — hän kohautti olkapäitään
—: "se on yksi keino minulle tulla
kuuluisaksi."
Kysyin häneltä, mikä oli kaikkein
iavallisin laulu kansalla ja sotilailla.
"Enimmäkseen nc soittavat Horst
IVsseliä ja ihmiset ovat väsyneet ja
kyllästyneet siihen. He eiväi kuun­tele
sitä enää. He vihaavat sitä . . .
Nyt visatiomaiset ysittävät kansana-maistut
taa laulua joka kuuluu näin:
'Reinin oikealle puolen, Reinin va­semmalle
puolen. Siellä odottaa mi­nua
tyttöni kaunis' — ja niin edes­päin.
Mutta saksalaiset rakastavat hyvin
surullisia lauluja, ja vaikka laulu on
merkitty: 'Julkaistu ja laulettava
määräyksestä', niin he eivät sitä lau­la.
Sotalaulu jota he laulavat on
'Harmaat kolonnat', ja kertoo soti­laista,
jotka marssivat väsyneinä
kuuman sannikon yli. Eräs toinen
laulu, jota lauletaan, on 'Kaukana
lähellä Sedänia* (minä seison vartios­sa
yksin kuolleen ystäväni lähellä)
ja vielä eräs, jota nimitetään 'Puiset
ristit', mikä kertoo tuhansista puisis­ta
risteistä teräskypärineen, jotka
kiiltävät aamuauringossa.''
Kysyin häneltä, mitä hän ajatteli
italialaisista sotalau^^uista, mutta hän
sanoi, ettei niitä tunneta yhtäkään
Saksassa. He (sotilaat) eivät vaivaa
päätään paljoa italialaisilla.
Lopuksi kysyin mitä hän ajattelee
sodasta. Olin halukas näkemään mi­ten
Saksa oli vaikuttanut tähän ker­ralliseen
ystävääni.
"Nyt kun japanilaiset ovat Vladi­vostokissa,
se tulee pidentämään so­taa,
ciköT' hän sanoi.
Mahdollisesti, sanoin, mutta en jat­kanut
pitemmälle. Tohtori Göbbels
oli tehnyt tehtävänsä mainiosti, minä
huomasin. Sanoin hyvästi. Toivotin
onnea ystävälleni. En otaksu kos­kaan
näkeväni häntä enää.
tyäni huomasin pienen puistontapai-sen.
Päätin istahtaa vähäksi aikaa
penkille ja katsella ja kuunnella, e i ­kö
sattuisi kaikumaan korvaan äidin­kieli,
sillä ihmisiä tuli j a meni. Tur­haa,
ei näk3myt, ei kuulunut, joten
otin taskustani suomalaisen lehden,
jonka olin kämpältä lähtiessäni otta­nut
matkalukemiseksi, j a aloin sitä
silmäillä.
Vähän ajan kuluttua pysäht}^ jo­ku
mies luokseni ja alkoi puhua suo­mea.
Sanoi olevansa Onni Mannila,
mutta lyhentäneensä nimensä Man-niksi,
koska oli paljon tekemisissä
"kielisten" kanssa. Sanoi olevansa
suomalaisten asioitten ajaja.
Siitäkös ilostuin ja puhuin asiani
ja aikeeni. Onni sanoi mielellään
ryhtyvänsä minua .auttamaan -ilman
mitään maksua. ^
Onni oli hienosti puettu ja komea
mies, rehellisen ja luotettavan tuntui­nen.
Ja kukanpa epäilisikään asian­ajajasta
mitään pahaa. Siksi olin
vain hyvilläni, että hän ajaa asiani,
e t t ä pääsen pikemmin lähtemään.
Siinä puhellessa matkastani Onni
huomautti, ettenkö voi odottaa kuun-päivät.
Sitten on hauskempi mat­kustaa
ja pilettiinkin tulee viiden
dollarin alennus. En ollut siihen o i ­kein
tyytyväinen. Huomautin, että
siihen mennessä menee monta viittä
dollaria, joten on parempi lähteä niin
pian kuin mahdollista. Mutta Onni
oli hyvin kohtelias j a selitti:
"Minulla on sisko maalla, noin v i i ­den
mailin päässä. Voi^tte mennä
sinne kuluttelemaan aikaa, se ei mak­saisi
mitään. Kunhan olisitte sisko­ni
seurana, ettei hänenkään aikansa
tule sitten pitkäksi siellä." Ja nau­rahtaen
lisäsi merkitsevästi: "Siskoni
on hyvin kaunis. Jos menette sinne,
voi käydä niin, että vanhanmaan reis­su
jää tekemättä tai menette sinne
yhdessä."
Minä vähän epäilin, mutta Onni
otti taskustaan kuvan nokkani alle
ja sanoi:
"Tässä hän on, siskoni Helmi."
Tuon nähtyäni minua ei olisi ku­kaan
voinut sieltä pitää pois, sillä
Helmi oli todella kaunis, hurmaava
kerrassaan. En kuitenkaan näyttä­nyt
innostustani Onnille, vaan sanoin
rauhallisesti:
"No, voinhan mennä, j a vaikka jo
tänään."
" E i juuri nyt", sanoi Onni. " M i ­nun
täytyy antaa ensin siskolleni
tieto tulostanne, sillä hän on vielä
niin nuori-, ja ujo. Mutta menkää
huomenaamuna."
Minulla ei ollut mitään sitä vas­taan.
Ja kun Onni antoi osoitteen,
millä paikan löydän, niin löimme
kättä ja erosimme. "Onnea mat­kaan!"
kuulin Onnin viimeiset hy-myssäsuin
lausutut sanatx
Tuli aamu. Tunnustaa täytyy, et­tä
olin hiukan hermostunpt. Otin
vuokra-auton ja pian oli hurautettu
perille. Paikka oli kaunis, mutta, ta­lo
oli kurjan näköinen.
Maksoin ajurin, otin kapsäkkini
— toisessa vaatteeni j a toinen täyn­nä
saippuaa — ja astuin rappusia
ylös hyvin sekavin tuhtein: Miten
Helmi ottaa minut vastaan? — se
oli kuuma kysymys. Koputin oveen
hyvin varovaisesti. Sisältä kuului
Heti lyhkäisiä, mutta nopeita aske­lia.
Ovi aukesi. " A h ! " pääsi minul­ta
aivan tahtomattani. Helmi oli
vallan ihana. Aaltoileva tumma tuk- -
ka, suuret sinisenharmaat silmät, suu
viehättävässä hymyssä.
"Astukaa sisään!"
.Astuin sisään, mutta olin jo men­nyttä
miestä. Esitin itseni, mutta
Helmi sanoi veli-Onnin käymeen Iliai­l
l a ja kaikki on selvää. Päätimme
heti käyttää, vain etunimeä, sil? 4
nutella toisiamme. Niin nopeasti ke.
hittyi lämmm tuttavuutemme. HeU
mi lupasi tehdä kaiken voitavansa
saadakseen minun oloni niin muka­vaksi
kuin sumkin, mutta sanoi epäi^
levänsä, miten minun aikani kuluu
hänen kanssaan täällä yksinäisyyden,
säv
"Tulen viihtymään täällä — kuin
taivaassa", pääsi minulta, ja siitä sain
Helmiltä hellän ja paljon puhuvan
katseen. _
Istuin leposohvaan, josta voin näh-dä
Helmin, kun .hän suloisin liikkein
suoritti tehtäviään, ja toivoin, että
kunpa hän tulisi tuohon vierelleni. Ei
tarvinnutkaan kauan alla-Hiissä miet^
"••"teissä. "Kun Helmi sai työnsä suori­tetuksi,
tuli hän luokseni ja kysji
jos saa istua minun vierelleni.
"Ole hyvä!" sanoin, ja tunsin ää­nessäni
outoa värähtelyä. Sydämeni
pamppaili ja käteni vapisivat niin,
etten tahtonut niille löytää paikkaa
missään.
Siinä puhellessamme vähitellen
rauhoituin suloiseen onnen tuntee­seen.
Helmi kertoi lapsuuden ajois­taan
Suomessa. Sanoi syntyneensä
Saimaan rannalla, mutta ei ikinä näh­neensä
äitiään enempää kuin isään-säkään.
Äiti oli kuollut kun hän oli
vuoden vanha ja isästä tuli heittiö.
Sen jälkeen sanoi elämänsä olleen
paljasta kärsimystä kaikkien halvek­simana.
Tunsin enempi kuin sääliä Helmiä
kohtaan. Otin häneff kätensä omaa­ni,
katsoin suoraan häntä silmiin ja
silloin näin hänen katseessaan jota­kin
— se oli rukoileva ja anova. En
voiÄit enää itseäni hillitä, vaan tem­pasin
hänet syliini ja suutelin kuin
mielipuoli. Kun Helmi aukaisi sil­mänsä,
olivat ne kyynelissä. Suute­lin
k5ryneleet pois ja sen tehtyäni
pyysin anteeksi. Helmi sulki silmän­sä
uudelleen ja toi huulensa suudel-tavakseni.
Sanoi minun olevan en­simmäisen,
joka todellisen rakkauden
herätti hänessä.
Olimme onnen hurmiossa ja siinä
kysyin häntä omakseni.
"Kyllä, sinun olen", Helmi sanoi.
"Mutta mennään vasta Suomessa
naimisiin ja ostetaan talo sieltä Sai­maan
raimalta."
Kaikki oli nyt minusta yhdenteke-vääj
kun vaan saan Helmin omakseni.
Kysyin, mitä hän aikoo tehdä tiiman
paikkansa kanssa. Hän kävi hyvin
surulliseksi ja sanoi:
"Olen ajatellut myydä tämän pai­kan,
mutta tällaisena siitä ei saa mi­tään
hintaa, pitäisi rakentaa uudet
huoneet. Vai mitä sinä arvelet?"
Päätökseni syntyi siinä silmänra.-
päyksessä aivan' selkeän varmana ja
niinpä, vastasin:
"Olen kanssasi samaa mieltä. Hei-mi
rakas. Siis heti hommaan, siina
tekee-hyvät rahat. Mutta mitä Onni
siihen sanoo?"
Helmi säpsähti j a katsoi minuun.
" N i i n Onni. Onnilla on paljon ra­haa,
ei häff välitä mitään näistä asi­oista."
Minulta haihtui kaikki huolet. 0-
tin Helmin syliini ja suutelin häntä
vielä-hyvin pitkään.
Uskoin, että olemme onnellisin pa­ri
maailmassa. En nähnyt muuta
kuin Helmin. Mitäpä olisin vomut
enää toivoa tämän tilalle parempaa.
Ja tämän kaiken keskellä kehittyi ta­loudelliset
kysymykset ihmeen no­peasti.
"Onko sinulla mitään sitä vastaan,
jos kirjoitan Onnille heti ja pyydän
hänen lähettämään rakennustarpeet
ja myöskin rakentajat sinun la-^uu-