Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 7, 1936

              1936 LAUANTAINA, MAALISKUUN 7 P:NX Sivu 5
VL Canadan kuiime
YHTEISKUNNALLISET olot ki­ristyivät^
Kaikkialla näkyi pula-ajan
jäljet. Se ei sivuuttanut yhtään
taloa eikä torppaa. Pulan pyörteisiin
joutui Tapiolakin...
Se tuli kuin varas yöllä, hiipien.
Vähin erin oli pankissa olevat rahat
syöty. Ei syöty — mutta menetetty.
Sai siinä aprikoida sinne ja tänne, että
mihin ne varat oikeastaan hupenivat,
kun jokapäiväinen elämä oli jo aikoja
sitten supistettu pulan aikaa vastaa­vaksi
. . . Tulihan se kuitenkin selvil­le—
ne menivät velkoihin. Sai sii­nä
ajatella toisenkin kerran päänsä
ympäri, että näistä ne velat tulivat,
kun rahaa ei tarvinnut lainata mis­tään.
Mutta selvisi se sekin pulma,
kun tarkasteli vuoden aikana saapu­neita
karhukirjeitä. Nehän ne olivat­kin
niitä yhteiskunnallisia karhuja ne
verot. Niissähän se talonpojan elä­mässä
pula-aika oikeastaan tuntuikin.
Kyllähän se muuten meni, kun maa
kasvoi leivän ja lehmät antoivat mai­toa,
mutta verot vain aina kasvoivat
sitä myöden kuin aika kiristyi, —
tai lie jo kohonneet etukäteen.
Veroista ei päässj^ yli eikä ympäri.
^ Jos ei maksanut suosiolla, niin ottivat
väkisin — ryöstivät, niinkuin sitä ta­vataan
kansan keskuudessa sanoa.
Olihan sitä tarkoitusta varten ole­massa
oma virkailijansakin — ryöstö-vouti
— joksi häntä nimitettiin. Raa-kalaismaissa
sanottaisiin sellaista ros­vopäälliköksi.
Oli mitä oli, mutta
moirta^aloa-oli' hän jo ehtinyt Tapio­lan
naapureistakin putipuhtaiksi ryös­tää..
^
Niin ne hupenivat Tapiolankin va­rat.
Kun ei kotona riittänyt niin täy­tyi
ottaa pankista. Kun pankista oli
kaikki loppunut, niin täytyi ottaa vel­kaa
— ja taas velkaa. Sillä tavalla
lähestyttiin vähitellen sitä loppupis­tettä,
ettei enää mistään saa mitään.
Menettää luottonsa, kuten tavataan
sanoa. Niin se kulki Tapiolankin elä­mä.
Kaiken lisäksi huomasi Erkki,
ettei tehtyjä velkoja kyettäisi enää
koskaan maksamaan, ellei elämän
muutosta tapahtuisi. — Kuinka siinä
olisikaan voinut muiitosta tapahtua,
jos asui saman kurkihirren alla. Täy­tyi
ryhtyä ajattelemaan muuttoa, -—
muuttoa toisiin olosuhteisiin. Kun si­täkin
oli tarpeeksi harkittu, niin lop­putulokseksi
tuli havainto, että sa­massa
niaassa ei muutto mitään hyö­dytä,
sillä kaikkialla vaani se sama
yhteiskunnallinen verokarhu.
Jokin muutos täytyi kuitenkin elä­mässä
tulla ja niin kehkeytyi ajatus
yhteen sanaan —Ameriikka. — Se
valtasi heti^kuin tarttuva rutto uh­rinsa.
Kuka_sitä nyt tahtoisi nähdä,
että oma koti joutuisi vasaramarkki-noilla
myytäväksi, kun löytyy kerran
keinoja sen pelastamiseen. Ameriik-kaan
kun menee, niin sieltä pian saa
kokoon summan, joka pelastaa kodin
pakkomyynniltä.
Ameriikka! — Mutta sinne olikin
vaikea päästä. Yksin papereiden hy­väksyminen
otti aikaa toista vuotta.
Silloin olisi se jo liian myöhäistä.
Mutta Canada, siinä oli maa joka otti
tulokkaansa vastaan aivan heti. —
Oikeastaan se odotti vieraita. Ker-rottiinhan,
että se maa oli yhtä hyvä,
tai parempikin kuin Ameriikka — oi­kea
mahdollisuuksien maa.
Niin tuli sitten päätökseksi, että
Kirjoitti TAAVI UDD
Erkki lähtee Canädaan. Menee vain
siksi aikaa, että saa hankituksi varat
mitkä tarvitaan Velkojen maksuun —
ja miksikäs ei jonkun verran säästöön­kin.
Niin se tauti muuttui sitten Cana­dan
kuumeeksi. Sen lumoissa eli Erk­ki
päivänsä, eikä se yölläkään rauhaa
antanut. Aina vaan oli mielessä Ca­nada,
tuo pelastaja.
Katrikin kerran kysyi, että mikä
smuUe Erkki on oikein tullut, kun et
enää vastaa puotiinkaan kysymyksiin,
jos sinulta jotakin kysyy, niin jotakin
tokaiset, joka ei monastikaan kuulu
koko asiaan... Suoriksi sanottuna
käveletkin kuin unissasi. Luulen että
on parasta käydä lääkärillä tutkitut­tamassa
mielentilaasi, ennenkuin Ca­nädaan
lähdet. .
Silloin Erkki ikäänkuin heräsi ja
sanoi: "Ah, rakkaani! Ei se ole niin
vaarallista. Kyllä se siitä Vielä ohi
menee. Se mahtaa olla sitä Canadan
kuumetta.''
"Oh, onko se niin ankaraa laa­tua!"
"Ei se mitään ankaraa ole. Muu­ten
on vain matka aina mielessä­n
i , . . "
Selvisihän se Erkki siitä vähäksi
aikaa, mutta pian taas joutui Cana­dan
lumoihin.
Eikä Katrikaan siitä kuumeesta
vapaaksi jäänyt. Tarttui se häneen-kin
ja sairastaahan sitä pitikin. —
Erkki vaan ei sitä kuumehoureissaan
huomannut. Katri tunsi sen itse sitä
paremmin. Eihän Katrikaan kun­nollista
unta saanut ennen Erkin Ca­nädaan
lähtöä. Oli nukkuvinaan,
vaikka ei nukkunutkaan. Kun Erkki
yöllä puhkui ja käänteli vuoteella.
niin Katri vaaik'^oi: "Nuku hyvä
mies, älä häiritse minun untani."
Olihan tuo kuume Katrissa vähän
toista laatiia. Sillä eihän Katri aiko­nutkaan
lähteä Canadaan ja jättää
syntymämaatansa. Mutta ajatus vai­vasi
aina vain kuin painajainen, että
jospa Erkki jääkin sille reisuUe...
Olihan sitä monta sellaista tapausta
sattunut naapurikylässäkin. Ei Katri
n3rt juuri sitä peljännj^j että Erkki
hänet hylkäisi^ vaan muuta hän pel­käsi.
Olihan sieltä kuulunut paljon
kaikenlaisia kauhukertomuksia kai­vosonnettomuuksista
ja metsätöissä
sattuneista tapaturmista. Oli paljon
puhuttu siitä liiallisesta työkiihkosta,
jolloin ei jouda katsomaan eteen eikä
taakse ja niin on aina altis tapatur­mille.
Ja ei siellä paljon välitetä työ­läisten
hengestä. Voisihan käydä niin­kin,
että Erkki ei jaksaisi tehdä töitä
sellaisella vauhdilla kuin siellä vaadi­taan.
Tuollaiset ajatukset risteilivät Kat­rin
mielessä yöt ja päivät. Ja kenen
vaimon sydän nyt ei tuollaisesta ti­lanteesta
kärsisi. Kuka voisi mitata
vaimon sydämen tuskat tuollaisen elä­män
muutoksen edessä — lähettää
rakastetun miehensä kauas pois, eh­käpä
vuosiksi tuntemattomaan maa­ilmaan,
kauas merten taakse kuin or­jaksi.
Mikä onni olisikaan nähdä hä­net
ahertamassa, kotona joka päivä.
Siinä silmäin alla hän aina olisi. Jo­kaisena
ruoka-aikana hän aina omas­sa
pöydässä istuisi — omia leipomia
söisi, joka ilta hän rattona rupattelisi.
Miten turyallista olisikaan olla yh­dessä.—
Ehkäpä en näe häntä enää
milloinkaan!
Vain hän, joka on ne kokenut, tun­tee
nuo tuskat. Vain hän kykenisi sii­tä
todellisen kuvauksen antamaan.
Muut eivät siihen pysty, sillä he eivät
sitä tiedä, kun eivät ole kokeneet :—
he vaan aavistavat.
[Jatkuu]
Kirj. "XERXES"
(Kilpakirjoitus)
SYKSYISTÄ tietä vaeltaa nälkäinen
kulkuri. Hän on kovin väsynyt.
Hän istahtaa tien sivuun lepäämään,
vaipuen pian unen tapaiseen horrok­seen.
Hän herää säpsähtäen. Ihmeekseen
havaitsee hän olevansa vieraassa kau­pungissa,
jossa ihmiset kiirehtivät eri
suunnille puettuina pyhäpukimiinsa.
Mahtaa olla juhlapäivä, hän ajattelee
itsekseen. Pian hän kysyykin tätä
eräältä ohikulkijalta, mutta saa vas­tauksen:
"On vain tavaillinen arki­päivä."
Hetkisen kulkuria katseltu­aan
jatkaa mies: "Sinä näytät vie­raalta.
Onko sinulla nälkä? Minä
olen juuri matkalla aterioitsemaan,
voit tehdä minulle seuraa.".
Kun he istuutuivat ravintolan
pöydän ääreen, huomasi kulkuri pöy­dällä
olevan neliskulmaisen laatan, jo­ka
oli täymiä sähkönappuloita. "Mi­kä
tuo on?" kysyi hän seuralaisel­taan.
"Se on ruokalista", vastasi ystäväl-
Imen mies. Sitten hän alkoi selittää:
**Katsos, kun pamat tästä nappulas­ta,
jonka päähän on kirjoitettuna
^Keittoa' ja tästä, johon on kirjoitettu
'paistia', sekä kolmanneksi mihin on
kirjoitettu 'jälkiruokaa' ja sitten kun
käännät tästä katkaisijasta, niin
muutaman sekunnin kuluttua saapuu
ateria tuossa seinässä olevan luukun
kautta, sievästi tarjottimelle asetet­tuna."
Pian saikin kulkuri todeta, että
kaikki tapahtui niinkuin vieras se­litti.
Syötyään poistuivat miehet ravin­tolasta.
Ovella kääntyi kulkuri mie­hen
puoleen kysyen: "Sinähän et
maksanut ateriointiamme lainkaan?"
"Ei me. täällä maksetakaan mis­tään",
hymähti mies hyvän tuulisena,
jatkaen sitten: "Tule, sillä sinä näy­tät
tarvitsevan myöskin uuden vaate­kerran,
sillä olet aivan hirveän nä­köinen
noissa resuissasi."
Kuii kulkuri tunnin kuluttua käveli.
uuden ystävänsä kanssa kadulla, ei
häntä olisi voinut tuntea enää sa­maksi
resuiseksi kulkuriksi.~Hän oli
aivan uusi mies.
"Minun on nyt lähdettävä työhön",
ilmoitti mies kulkurille. "Jos haluat
tuUa mukaan, niin saat sen tehdä."
Mielihyvin seurasi kulkuri kehoi­tusta.
Pian astuivat he melkein pi­meään
huoneeseen, jonka seinillä oli
satoja pieniä värillisiä pilkkuja, jotka
sammuivat ja syttyivät vuorotellen.
Kolmella seinämällä oli monen näköi­siä
salaperäisiä kojeita. Neljännellä
seinällä näkyi jotakin elokuvien ta-
'paista, mutta josta kulkuri ei kuiten­kaan
saanut mitään selvää. Kun he
astuivat sisälle huoneeseen, poistui
sieltä ennen heitä siellä ollut mies,
nyökäten tulijoOle miellyttävästi.
- "Tämä on minun työmaani"/sanoi
mies kulkurille, kun he istuutuivat
rinnatusten; kasvot liikkuviin kuviin
päin.
"Mitä sinä sitten teet?" kysyi kul­kuri.
«Älinä olijaan viittä paikallisju­naa",
vastasi mies, "Se tapahtuu seu­raavalla
tavalla: juna viipyy ase^
mieri välillä 10 minuuttia, jonka jäl­keen
se seisahtuu kahdeksi minuu­tiksi.
Jos ei\^t kaikki ihmiset ehdi
ulos ja si^le täsmälleen määräajas­sa,
viivähtää se jonkun sekunnin
enemmän, mutta lisäämällä nopeut­taan
saapuu se seuraavalle asemalle
aikataulun määräämänä a i k a n a.
Kaikki tämä tapahtuu automaattises-.
ti. Minun työni gn vartioida tuota
seinällä näkyvää kuvaa, jossa näet
koko asemasalin kiirehtivine ihniisi-neen,
sekä myöskin junan. Kuva vaih­tuu
joka kahden minuutin kuluttua
ja ainoastaan yksi juna seisoo ase­malla
kerrallaan. Jos joku.menee epä­kuntoon,
taikka tapahtuu joku vahin­ko,
näen sen kuvasta, katkaisen vir­ran
ja ilmoitan korjauspajaan."
"Ihmeellistä!" sanoi kulkuri.
Kahden tunnin kuluttua vapautui
mies toimestaan ja hän ja kulkuri
lähtivät astelemaain miehen asuntoa
kohti.
"Onko tuo rakennus sairaala", ky­syi
kulkuri, osoittaen sormellaan ra­kennusta,
jossa oli suuret ikkunat ja
kauniit parvekkeet.
"Ei. Se ön työläisten asuntotalo.
Ei me täällä sairaalaa tarvita, sillä
ainoa sairaus mikä meitä vaivaa ön
vanhuus, jota- vastaan ei tutkijamme
ole vielä menetelmää löytäneet", se­litteli
mies kulkurille.
"Koska meillä on vielä aikaa, en­nenkuin
paneudumme levolle, niin
katsotaanpa kaukokuvalähetystä",
sanoi mies, kun he olivat saapuneet
hänen asuntoonsa. Samalla hän vään­si
katkaisijasta, huone hämärtyi ja
seinälle ilmestyi ilmielävän näköisiä
ihmisiä, Jotka puhelivat ja nauroivat
toisilleen.
"Nehän ovat kuin pieniä eläviä
kääpiöihmisiä, eikä mitään kuvia",
ihmetteli kulkuri.
"Meidän kuvissamme on kolme ulot­tuvaisuutta,
pituus, leveys ja syvyys.
Syvyys tekee niistä elävän näköisiä",
selitteli mies.
Levolle käydessään kysäsi kulkuri:
"Olen ollut niin ihmeissäni^ että en
ole huomannut edes kysyä missä olen,
joten selittäkääpäs missä minä nyt
olen?"
"Sinä olet kommunistisessa yhteis­kunnassa
ja huomenna tulee sinusta­kin
tämän yhteiskunnan jäsen"; selitti
mies.
"Kommunistinen yhteiskunta? Ei,
taivas tämä on! —huudahti kulkuri.
Tyytyväisyyden hymy välkehti kul­kurin
kasvoille. Hän tunsi saapuneen­sa
kotiin. Onnellisena vetäisi hän
pehmeän villapeitteen päällensä ja
vaipui uneen.
Yöllä oli satanut talven ensimäin
sen lumen. Auto mennä huristi maan­tietä
pitkiii. Äkkiä, huudahti autossa
istuva nainen autoa'ohjaavalle mie­helle:
"John, pysähdytä! Tuolla tien
vieressä makaa ihminen." /
Auto pysähtyi. Mies ja nainen as­tuivat
autosta katsomaan miestä, jon­ka
yöllä satanut lumi oli peittänyt
pehmeällä vaipallaan. Kasvoilta oli
tuuli puhaltanut lumen pois,
"Katso, kuinka hänen kasvonsa on
onnellisessa hymyssä", kuiskasi nai­nen/
•
^lies paljasti päänsä ja nyökkäsi
myöntäen.