Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 9, 1948

              paston; Kannen auetessa lipasto päästi
valittavan äänen, joka toi luutnantin
mieleen tuulikanteleen. Susanna valitsi
vielä yhden avaimen ja raksautti tois­tamiseen.
— Minulla on täällä maanalaisia käy­täviä
ja' salaisia ovia, — virkkoi hän
ja otti esille sahvianinahkaisen salkun.
— Hullunkurinen lipasto, eikö totta?
Tässä salkussa on neljännes omaisuut­tani.
Katsokaa, millainen pullukka se
on! Ettehän te minua kurista?
Susanna loi katseensa luutnanttiin ja
naurahti hyväntuulisesti. Luutnanttikin
naurahti.
"Hän on mainio!" — ajatteli luut­nantti
katsellessaan kuinka avaimet he-lähtelivät
hänen käsissään.
— Kas siinä! — virkkoi Susanna
valikoituaan salkun avaimen. — No,
herra velkoja, olkaa hyvä ja näyttäkää
velkakirja! Raha yleensä on itseasiassa
tylsä keksintö. Mikä turhuus ja kuinka
naiset rakastavatkaan rahaa! Tiedätte­kö,
minä olen luihin ja ytimiin asti
juutalainen, rakastan tolkuttomasti
Schmuleja ja Jankeleita, mutta inhoan
semiläiselle verellemme ominaista voi­ton
tavoittelua. Kokoavat eivätkä itse­kään
tiedä, miksi kokoavat. Pitäisi elää
ja nauttia elämästä, mutta he pelkää­vät
kopekankin tuhlausta. Siinä suh­teessa
minä muistutan enemmän husaa­ria
kuin Schmulia. En pidä siitä, että
rahat viruvat kauan samassa paikas­sa.
Niin, ja yleensä, minä taidan vähän
muistuttaa juutalaista. Kavaltaako ään­tämiseni
minut huomattavasti?
— Kuinka teille sanoisin? — häkel­tyi
luutnantti. — Te puhutte puhtaasti,
mutta olette hieman sorakielinen.
Susanna naurahti ja pisti avaimen sal­kun
lukkoon. Luutnantti otti taskus­taan
velkakirjat ja muistivihkon ja aset­ti
ne pöydälle.
— E i mikääri kavalla niin juutalaista
kuin ääntäminen, — jatkoi Susanna
iloisesti luutnanttiin katsellen. —
Kuinka hän yrittäneenkin näytellä ve­näläistä
tahi ranskalaista, niin jos pyy-dätte
häntä sanomaan: puh, niin hän
sanoo teille pehh . . . Ah, minä äännän
oikein: puh, puh, puh!
Molemmat naurahtivat.
"Jumaliste, miten mainio hän on!"
— ajatteli Sokolski.
Susanna pani salkun pöydälle, otti
askelen luutnanttia kohti ja lähentäen
kasvonsa hänen kasvoihinsa jatkoi iloi­sesti:
•
— Juutalaisten jälkeen rakastan eni­ten
venäläisiä ja ranskalaisia. Edistyin
huonosti koulussa, enkä tunne hjstoriaa,
mutta minusta tuntuu, että maailman
kohtalo on näiden kahden kansan kä­sissä.
.\suin kauan ulkomailla . . . M a ­dridissakin
asuin puoli vuotta . . . kat­selin
tarpeeksi ihmisiä ja sain sen käsi­tyksen,
että venäläisiä ja ranskalaisia
lukuunottamatta ei ole ainoatakaan
kunnon kansaa. Ottakaa esimerkiksi
kielet . . . S a k s ^ kieli on hevosmainen,
englannin — tvperämpää ei voi kuvitel­l
a : fait-fit-fuit! Italian kieli on miel­lyttävä
vain har\'aan puhuttaessa, mutta
jos kuuntelet liukaskielistä italialaista,
niin hänen puheensa muisti^ttaa juuta­laisten
mongerrusta. Entä puolalaiset!
Varjelkoon! Ei ole inhoittavampaa kiel­tä!
"Xiepicpszij Piotsze piepschem Wie-psza,
bo mozesz zle pieprzjx wiepysza
pieprzcn." Se merkitsee: älä pippuroi
IPckka, porsasta pippurilla, sillä voit l i i ­kaa
pippuroida porsaan pippurilla. H a -
ha-haa!
Susanna Molsejevna pyöritti silmiään
ja purskahti sellaiseen herttaiseen ja
, "tarttuvaan nauruun. että luutnantti
häntä katsellcsjiaan hohotti iloisesti ia
iiänekkriasti. Siifinnna t.irttui vieraan­sa
puseron nappiin ia jatVoi:
— To ette tietenkään rakasta iuuln-laisia
. . . \'ikoja on paljon, en t.ihno
väittää — kuten joka kans:illismuicnn.
IMutta ovatko juutalaiset syylUsiä? E i ­vät,
juutalaiset elvUt ole syyllisiä, vaan
juutalaisnaiset! He ovat lyhytnäköisiä,
ahneita, arkipäiväisiä, ikäviä . . . Ette
ole koskaan eläneet juutalaisnaisen
kanssa, ettekä tunne sitä lystiä!
Susanna lausui viimeiset sanat veny­tellen,
totisena ja laimeasti. Hän vai­keni,
aivan kuin olisi pelästynyt omaa
avomielisyyttään, ja hänen kasvonsa
vääristyivät äkkiä omituisen käsittä­mättömällä
tavalla. Silmät tuijottivat
värähtämättä luutnanttiin, huulet avau­tuivat
ja paljastivat yhteen puristetun
hammasrivin. Kasvoilla, kaulalla, jopa
hänen rinnallaankin väreili ilkeä, kissa­mainen
ilme. Hellittämättä katsettaan
luutnantista, hän taivutti nopeasti var­taloaan
sivulle ja rajusti kuin kissa
sieppasi jotakin pöydältä. Kaikki tuo
tapahtui muutamassa sekunnissa. Hä­nen
liikkeitään seuraten luutnantti nä­k
i , kuinka naisen sormet rypistivät ^hä­nen
velkakirjansa, kuinka valkea, kahi­seva
paperi vilahti hänen silmiensä ohi
ja hävisi naisen nyrkkiin. Sellainen äk­kinäinen
ja tavaton tilanteen muutos
— hyväntahtoisesta naurusta rikokseen
hämmästytti luutnanttia niin, että hän
kalpeni ja peräytyi askelen taakse
päin . . .
Susanna ei vieläkään hellittänyt hä­nestä
särkähtynyttä ja uteliasta katset­taan,
siveli kiinni puristetulla nyrkillään
sivujaan taskuaan etsien. Nyrkki kie- '
murteli suonen vedontapaisesti, kuin
pyydystetty kala taskun lähellä, eikä
mitenkään osunut sinne. Vielä hetkinen,
ja velkakirjat olisivat kadonneet sala­peräisiin
naisten \'aatteisiin, mutta sil­loin
luutnantti, enemmän vaistonsa
kuin järkensä kehoittamana, tarttui nai­sen
käteen kiinni. Nainen puristi ham­paansa
tiukemmin yhteen, riuhtaisi kai­kin
voimin ja irroitti kätensä. Silloin
Sokolski toisella kädellään tarttui hä­nen
vyötäisiinsä, toisella rintamukseen,
ja kamppailu alkoi. Varoen loukkaa­masta
naisellisuutta j a aiheuttamasta
kipua, luutnantti yritti saada hänet py­symään
paikallaan ja koetti päästä kä­siksi
velkakirjoja puristavaan nyrkkiin,
mutta nainen kiemurteli kuin ankerias,
hänen ruumiinsa oli notkea ja kimmoi­sa,
hän rimpuili, löi kyynärpäillä luut­nanttia
rintaan, raapi, niin että luut­nantin
kädet pakostakin tulivat aiheut­taneeksi
hänelle kipua sekä loukanneek­si
hänen häveliäisyyttään.
"Kuinka tavatonta! Kuinka omituis­t
a ! " — ajatteli luutnantti tolkuttoma­na
hämmästyksestä, tahtomatta itse­kään
uskoa, kuinka koko hänen olemuk­sensa
juopui naisesta lähtevästä jasmi-nin
tuoksusta.
Ääneti, raskaasti hengittäen, huone­kaluihin
kompastellen he siirtyivät pai­kasta
toiseen. Kamppailu viehätti Su­sannaa,
Hän punoitti voimakkaasti,
sulki silmänsä ja kerran unohtaen it­sensä
puristi kasvonsa lujasti luutnan­tin
kasvoja vasten, niin että luutnantti
tunsi huulillaan imelähkön maun. Vih­doin
hän sai nyrkin kiinni*. . . Avattu­aan
sen löytämättä velkakirjoja, hän
jätti juutalaisen rauhaan. Punoittavina,
pörröisin hiuksin, raskaasti hengittäen
he katselivat toisiaan. Ilkeä, kissamai­nen
ilme Susannan kasvoilla vaihtui vä­hitellen
h>'väntuuliseksi hymyksi. Hän
hohotti ja käännähti yhdellä jalalla ym­päri,
suuntasi askelensa ruokasaliin,
missä valmis aamiainen odotti. Luut­nantti
hoippui hänen mukanaan. Su­sanna
istuutui pöytään yhä vielä pu­naisena
^lengitti raskaasti ja joi puoli
pikarillista portviiniä.
— Kuulkaahan, — äänettömyyden
rikkoi luutnantti, — uskallan olettaa
teidän laske\^n leikkiä? '
— En suinkaan, — vastasi hän työn­täen
suuhunsa viipaleen leipää..
— Hm! . . . Kuinka tämä kaikki pi­täisi
ymmärtää?
~ Kuinka tahan<;a. Istukaa aamiai­selle!
— Mutta . . . sehän on epärehellises­ti
tehty!
_ Ehkä. Muuten, älkää vaivautuko
. minulle saarnaamaan. Minulla on oma
mielipiteeni asioista,
— Te ette apna?
— Enpä tietenkään! Olisittepa te
köyhäy onneton ihminen, jolla ei ole
mitään syötävää, niin silloin olisi asia
toisin, mutta naimisiin mielitte!
- — Mutta eiväthän ne ole minun, vaan
serkkuni rahoja!
— Mihinpä veljenne rahoja tarvitsee?
Vaimonsa muotiorapelijoilleko? Minulle
on kerta kaikkiaan samantekevä, onko
morsiamellanne vaatteita vai ei.
Luutnantti ei enää muistanut, että
on vieraassa talossa ja tuntemattoman
naisen luona.^Hän käveli ujostelematta
huoneessa ja sormeili nyrpeissään liivin­sä
rintamusta. Hän tunsi itsensä roh­keammaksi
ja vapaammaksi siksi, että
juutalainen kunniattomalla menettelyl­lään
alensi itsensä hänen silmissään.
— Piru vieköön! — mutisi häh. —
Kuulkaahan, minä en lähde täältä, en^
neukuin saan teiltä velkakirjat!
— Sen parempi! nauroi Susanna. —
Jääkää vaikka asumaan tänne, haus-
• kempi vain minulle.
Kamppailun kiihoittama luutnantti
katsoi Susannan nauraviin, julkeisiin
kasvoihin, ruokaa mutustelevaan suu­hun,
raskaasti kohoilevaan rintaan ja
muuttui yhä rohkeammaksi ja röyhke-ämmäksi.
Sen sijaan, että olisi ajatellut
velkakirjoja, hän alkoi jostakin syystä
eräänlaisella ahneudella muistella serk­kunsa
kertomuksia juutalaisnaisen ro­manttisista
seikkailuista, hänen vapaa­mielisistä
elämäntavoistaan ja nuo muis­telmat
vain ärsyttivät hänen röyhkeyt­tään.
«Hän istuutui rajusti naisen vie­reen
ja alkoi syödä, ajattelematta m i ­tään
velkakirjoja . . .
— Haluatteko^ vodkaa vai viiniä? —
kysyi Susanna nauraen. — Te siis jäät­te
odottaman velkakirjoja? Poika par­ka,
kuinka monta päivää ja yötä jou-duttekaan
viettämään luonani niitä odo­tellessa!
Eikö morsiamenne tule mus­tasukkaiseksi?
(Jatkuu)
Omituinen elukk
eläintarhassa
Vihne kesänä tuotiin Bronxin
tarhaan New Yorkissa har\'ir
eläin, kolmekin, joita tavataan a
taan Australiassa luonnontilassa,
mellä Oli pitkä nokka kuten ankal
painaa neljä patinaa ja on 23 tu
pitkä karvapeitteinen nisäkäs jokj
nii. Se hautoo poikasensa sen sila;
tä synnyttäisi ne elävinä. Se ni
kaiket päivät, yöt pullikoi veciessj
maamatoja, crayfishia, sammakc
kia, toukkia ja joskus munacusi
ja sammakoita. Sen karva on «
mainen ja' ruskea kuten myskirc
litteä häntä kuten majavalla (paits
se on karvainen), ja uros platypusil
kannukset takajaloissa kuten ku
Ne vain ovat myrkylliset kuten
meen myrkkyhammas.
Vain yksi näitä eläimiä on ennen i
Amerikkaan v. 1922, mutta se eli ai
taan 49 päivää. Se myös tuotiin 1
xin eläintarhaan. Mutta viime k(
tuodut näyttävät elävän. Xe e
keskellä eläintarhaa omassa osastos
joka on 4 jalkaa pitkä ja jonka kes
on 21 jalkaa pitkä ja seitsemän ia ,
jalkaa leveä matala uima-allas.
Niillä oli kotonaan .Australiass;
jalkaa pitkä ja kahdeksan tuum;
veä uima-allas ja ne olivat vähällä 1
la ennenkuin tottuivat täällä aht;
paan elintilaan.
Ne olivat myöskin vähällä kuolla
ka lammikon seinät täällä olivat k
jalkaa korkeat ja iotona ne olivat
OLISIKOHAN
n i i n hyväsydämistä A m e r i k a n suoi
laista, joka antaisi henkistä sekä
neellista tukea h e r t t a i s e l l e 33 v. Iti
ronvalle 17 v J a 11 v. l a s t e n kanssa,
kotia Suomessa.
Pyydän ystäväUiset vastaukset läl
lämään lentopostissa, j o k o Ruotsin-
Suomenkielellä.
ROUVA" K Y L L I K K I KOIVl
Virrat, p. t.
Finland Eurc
b.*mmfmiiiiniiiiuiiiiiinniwaimittttni i»wiinmiuwiiiimniwwiwttimtwimwitwmwwwmnreiui»niiii"ii»
3
1
KIITOS
Kiitämme tuttaviamme siitä yllätysillasta, jonka järjestitte
meille syyskuun 19 p m i l t a n a 1948, Oras-nimisestä paikasta pois­muuttomme
johdosta. Kiitos käytärmöUisestä lahjasta, jonka
saimme vastaanottaa j a myöskin kahvipöydästä.
K i i t o l l i s u u d e l l a muistaen,
Oras
HANNA J A M A T T MÄKI
Alberta
itnimimiiiiiumn i« i;tnm««
)
Syvällä surulla ilmoitan, että äitini
ALMA HELIN
( O . S . Toivari)
rauhallisesti nukkui kuolon uneen kotonaan, Amesburyssa, Älass-, elokuun 10
p., 1948, Vainaja oli syntynyt Suomessa, Säkkijärvellä, V . L, 2 0 p . heinäkuuta,
1884. Lähinnä kaipaamaan jäi minä, hänen puolisonsa, yksi poika, Rauni,
vaimoineen, yksi tytär puolisoineen Canadassa, myös yksi veli perheineen C a n a ­dassa,
sekä yksi veli perheineen Peabody. Mass., yksi sisko perheineen Suo­messa,
sekä laaja ystävä- j a toveripiiri tässä maassa j a Suomessa.
Nuku rauhassa, uiiden kotimaan mullassa
Tyttäresi Mrs. Ester V i i t a n en
Sä poljes läksit, unten maille,
alle kxikkakummito kaunlhin.
Sun rakkauttas Jäin mä valUe, /
nuku rauha? armahin.
Muisto kaunis sielussani säilyy
kaihoten sua muistan aln.
EHon Ilta edessäni päilyy
Sun luokscs ikävöin mä vain.
PnoUsosL
Sä o l i t m a m m a mitä parhain
v a a n l u o t a m m e p o i s t u i t mielestämme U l a n v a r h a i n.
S u l l e levon suomme mitä parhaan,
u n h o i t u c t sä myöhään, eikä v a r h a i n .
h a u d a l t a s i p o i s t u m m e m i e l i n h a n n a i n,
v a a n sydämeemme kätkemme muiston p a r h a a n .
Lapset Esther j a Rauni.
E l o uuras piUittyl h i l j a a,
ka^si t o l m c k a s r a u k c i l.
K a i p n u k s o l l a mul.stclcmmc.
Veljet Eino j a M a i t i pcrhrJnrcn
S I VU 10 L A U . A N T A I X A . L O K A K U U N ^ 9 P.XIV.Ä^Ä, 194S