Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 18, 1936

              Sivu6
•
I 11 <
. . . . .
st
(Jatkoa)
Koko iUapäm oli Elli vähän le-
Voton. ' Hänestä tuntui kuin olisi
painajainen pitkittänyt tunteja . . . Ja
**sijäisen" astuessa iltapäivällä .hei­dän,
työhuoneeseensa, puhelemaan, ei
hän voinut mitenkään,katsella hänen
julkeaa naamaäösa."~Hän tarvitsi
koko .tahdonvoimansa voidakseen ol­la
kohtelias ja välinpitämätön kai­kelle,
ettei loukkaisi sanoillaan tai
millään eleelläänkään osoittaneeksi
mitä todellisuudessa,ajatteli hänestä
ja hänen puheistaan.
Miten hän inhosikaan tuota! Ja
eikö tämä ryökäle vielä Ikäänkuin
ikukkuraksi ryhtynyt pyytelemään
Elliä: kanssaan kaupunkiin elokuviin,
— tänään tai huomena.
: Heikon punan lehahtaessa kasvoil­le,
pakoitti Elli kuitenkin äänensä
tavalliseksi sanoessaan: — Kiitos
pyynnöstänne herra Viertola, mutta
en voi mitenkään täyttää toivomus­tanne,
sillä menemme tänä* iltana
Idä josko tulemme huomenna takaisin.
Niinollen minulla ei ole liikoja aiko-
Mutta sehän sopii mainiosti!
Menemme kaikki hevosella kaupun­kiin.
Te toimitatte ensin tärkeimmät
asianne ja sitten •— ehkä jää aikaa,
että ehdimme vielä elokuviin. Tulem­me
sitten yöllä takaisin tänne.
. Näitä sanoja seurasi h5any, osoit­taen
tyytyväisyyttä asiain järjestyk­seen.
Elli ei enään katsonutkaan Vier-tolaan
päin, pudisti vain päätään
kieltäytymyksen merkiksi ja sanoi
h5rvin päättävästi: — Ei se tule
kysymykseenkään. MeUlä on sellai­sia
asioita toimitettavana, jotka eivät
salli meidän vielä tänä yönä
palaamaan takaisin. Eikö niin Toi­vo?
Hän turvautui Toivoon lopuksi ja
ymmärsihän Toivo hänen tarkoituk­sensa,
josta syystä sarioi hyvin tär­keän
näköisenä:
— Niin, eipä kylläkään, sillä sinun­han
piti tänä iltana kohdata sulhase-sikin,
joka nyt on kaupungissa ja
niin ollen — odotan sinua tietysti
aamulla jälleen samassa paikassa
kuin ennenkin, sillan luona kello
puoli 5.
Tähän saivat loppua "sijaisen"
kiihkeät rakkaudenosoitukset, jotka
eivät löytäneet missään muodossa
vastakaikua Ellin sisimmässä.
—- Mitä sinä oikein ajattelit, Elli,
kokq iltapäivän? ..wkysyi Toivo hei­dän
ollessaan kotimatkalla samana i l ­tana.
— O o h . . . empä tiedä itsekääni
Minua on niin inhottanut koko se
salakavala mdninki — ja sitten vielä
— kun eivät anna olla edes rauhas­sakaan
. . . Niin- syvästi loukattuna,
—- sillä .y. Älä^ katso minua noin.
Tiedänhän^^aiyan hyvin ilman smun
sanomattasikin, että he — että opet­taja
L ^ t o puhui sinulle minusta hy­vin
lotikkaavassa äänilajissa. Eikö
niin? _
— No, mitä]^ tuota kieltäisikään.
Se vain minua surettaa, että sinä saat
ja olet JQ saanut tarpeettomasti kär­siä
vääryyttä heidäii puoleltaan. Ja
kehtasikin se; X^dito sanoa minulle
päin sifatoia> että — oletko sinä mi­nun
morsiameni... tai kuinka me
KIRJ. M . L .
muka niin vapaasti seurustelemme ja
istumme pimeässä sinun huoneessasi.
— Voi kuinka suutuin. Vain vaivoin
sain hillityksi itseni, antaessani hä­nen
huomata, että sellainen oli kur­jaa,,
ala-arvoista panettelua, jossa ei
ollut mitään perää. Emme suinkaan
koskaan istuneet pimeässä muuten
kuin jos oli uunissa valkea ja pidim­me
tarpeettomana polttaa kallista
sähköä. Oliko siinä mitään pahaa,
kysyin?
Niin, niin, myönteli hän itsekin...
Mutta kun 56 opettaja...
En antanut hänen lopettaa lauset­taan,
vaan hyvin ivallisena tokaisin:
No, jopa tietenkin on hänkin musta­sukkaisuudessaan
ehtinyt höpistä it­sekin
kä3aieensä Ellin huoneessa ja
tavanneensa minut siellä. — Mikä
vahinko!
No, no! Ei mitään sellaisia louk­kauksia,
nuori mies. Sattuuhan sitä
jokainen pistäytymään nuoren naisen
.huoneessa.j^ jos» on. siihen tilaisuus ja
lupa, — vai mitä? sanoi hän.
Minkälaista lupaa herra Lehto f tar­koittaa?
Jos tarkoitatte Ellin an­taneen
pienintäkään edes sellaiseen
ajatteluun aihetta antavaa viitettä,
ptjhumattakaan luvasta, niin olette
aivan väärässä, sillä Elli suorastaan
kammoaa sitä mieätä. Mitä taas tu­lee
minuun ja oleskeluuni Ellin huo­neessa
iltasin niin, — uskon että
myönnätte meidän päivisinkin olevan
kyllin toverillisia, että iltasinkin i l ­man
mitään pahaa ajattelematta
voimme seurustella jonkun tunnin
toistemme kanssa. Ja vielä — siksi
toiseksi, hänellä on kaupungissa sul­hanen/
joka on minun ystäväni. Näm
ollen meillä ei voi olla mitään flirt-tailutarkoituksia.
Enkä tämän jäl­keen
suvaitse, että te, enempää kuin
joku toinenkaan loukkaa häntä tai
hänen kunniaansa, silla hän on kai­ken
sellaisen yläpuolella, — mtiista-kaa
se. Näin puhelin hänelle ja lisä­sin:
Sekä tästä teidän epäilyksestänne,
— josta johtui tämä keskustelumme,
— että myöskin hänen tähtensä luu­len
olevan parasta, että sanoudun irti
tehtävästäni heti — jo tänä iltana.
Tämän saiiottuani aijoin kumartaen
poistua, mutta Lehto tarttui kiireesti
käsipuoleeni sanoen: Ei niin kiireesti
saa lähteä ja jättää työtä kesken.
Kuuluuhan lainmukaankin kahden
kuukauden irtisanomisaika, eikä täl­laisessa
tapauksessa kannattanut hiin
kiirettä pitää. — Annetaan vaan kai­ken
jäädä entiselleen, eikä kukaan
enään puhuisi koko jutusta mitään.
Toivo ei kuitenkaan ollut antanut
periksi. Hänen sisunsa oli kiehahta­nut
ja mikään ei olisi voinut saada
häntä py^aa&äa paikoillaan. Viimei­sen
lauseen ovella hän oli sanoiiutLEl-liä
varten, että-hänkin olisi tilaiit^n
tasalla ja osaisi varustautua kaiken
varalle. Lehto oli kyllä pyytän}^:, et­tä
hän ei puhuisi mitään Ellille, mut­ta
täten oli Toivo antanut hänen
huomata, että hän jokatapauksessa
tulisi keskustelemaan siitä Ellin kans­sa,
ja että Ellistä tulisi riippumaan
kokonaan minkälainen lopullinen vas­taus
tulisi olemaan. •]
Mutta, pieni — älä nyt ota sitä
niin kovin pahaksesi. Ymmärräthän,
että se oli väiii kaikki sijaisopettajan
mustasukkaisuutta! Hän kai olisi toi­vonut,
ja ehkä nyt luuleekin, että
minä se olen joka poistun näyttämöl­tä,
hänen saadessa jäädä rauhassa ä
nua Mt3fyttämään. —
JSthän^cle m&iffl^
sanoin sintillä* olevan sulhasen? U
tot<aJj8j^>4 P^jon — oölaa
Aaxo bÖut jo' kauan suiulle katsottu^,
na.
— Oh, niität)ä vihamen minä si- i
nulle! Pämva^toin saan ölla kiitolli,
nen Sintille. Oikem iloitsen siitä, mitä
sinä olet tehnyt puiDlestani. En myös.
kään ai jo ruveta tämän tähden itk^
mään, — älä luulekaan. Pidän to-della
itseääi niiden asioiden yläpuo.
Tella inistä minua syytetään...
Loppujen lopuksi he sopivat, että
menisivät takaiäin vielä huomenna
mutta maanantaina saisivat ottaa uu-det
apulaiset, joille opettajat voisivat
mielensä ^ mukaan lukea seurustelun
lakia — vaikkapa molemmat yhtei-sen'
hempiikan,
Heidän näin puhellessaan kuulivat
he tiukujen helinää, jolloin he arvasi*
yat kartanon reen tulevan heitä vas­taan.
Eikä ollut epäilystäkään kuka
siinä istuisi — tietysti itse "sijainen",
joka palasi jo näin aikaisin käupun*
gista, kun ei ollut .saanut Elliä mu-'
kaansaj. eikä siis ollut turhia viivy-teUyt.
. Tästä-^5^ystä»mtikin • E
kdkkoineen, toista tietä, joka veisi
päätielle. Hän- ei tahtonut millään
muotoa kohdata tuota inhoamaansa
miestä.
Reki pysäht3d ja kummissaan ky­syi"
Viertola Elliä, koska ei nähnyt
häntä Toivon matkassa. Mutta jos
hän oli sisimmässään jo ehtinyt iloita
odottamattomasta onnesta, niin sai
hän hyvin äkkinäisen putouksen to­dellisuuteen,
kun Toivo vastasi hä­nelle:
—^ Elli meni sulhasineen toista tie­tä
— kuten ainakin rakastavaiset.
"Näin sanoen hän nyökäytti sydän
riemua tä3mnä hyvästit ja lähti jat­kamaan
matkaansa, tavoittaakseen
Ellin vielä ennen kaupunkiin saapu-mista.
E . H - K A LA
/ Kilpakirjoitus )
ISÄN äiti kertoo:
^ "Isossa pappilassa palvelin kaksi
vuotta. Syksyllä kaupungissa mark-kmoilla
käydessä otin pestin kapteeni
Kancfcille. Kapteenin rouva vieraili
kesäsin lastensa kanssa pappiloissa,
kun oli sukua kappalaisen perheelle.
Siellä hän minut näki ja pyysi muut­tamaan
heille palvelukseen jo ensi
syksystä. Lupasin ensin käydä kat­somassa,
j a sitten toisen vuoden lo­pulla
sen tein.^ Kun palkkaa luvat­tiin
tuntuvasti enempi, ja muitakin
etuja samalla lisää, niin otin paikan.
Ehken sen ottoon Vaikutti osaltaan
kaupungin humukin, ensikertalainen
kun olin kaupungissa.
Sukulaistöi luotia, jossa olm kort­teeria
kaupunkireisulla — sukua oli
jo ruvennut herumaan kaupun^ja
myöten — sanottiin, että "sen talon
herra on naisiin menevä, vaikka on
oma rouva kuin rieskam^to, kelpaa
silti kaikki kaksjalkaiset kanasta läh­tien."
Sanoin: "Olkoon vaan. Se
joka valjastaa pappilan ^öttiläs-oriui
ja sillä ajaa, se pitää miehenkin
aisoissa".
Pappilassa olin varttunut kasvuni
päähän. Kasvoilla oli terve ja punak­ka
verevyys. Vartalo d ollut työ-kirveellä
veistetty. Lihaksissa oli kas­kenpoltosta
perittyä jäntevyyttä ja­koko
ruumiissa uhmaavan voiman
tuntua.
Kuten siihen aikaan oli tavallista,
köyrinä sitten muutin taloa. Kap­teenilla
oli kaksi palvelijaa, sisäkkö
ja kyökkipiika. Minä tulin kyökin
puolelle. Sisäkkö oli sisäasiain, kök-sä
keittiön ja ulkoasiain ministeri ~
niinhän ne niitä nyt nimittää . . .
Meillä oli yhteinen sänky kyökin
perällä pienessä huoneessa. Töitten
päätyttyä jutustelimme aina ennen
nukkumista vaikka päivät olitin pit­kät,
toisinaan 14-—16 tuntia.
— Onko Kankki käynyt sinua jo
auttamassa? kysyi sisäkkö kermn en­nen
uneen vaipumistanune.
— Ei ole näkynyt apulaista, las­tasin.
— Entisiä köksiä se on auttanut
heinän annossa lehmäm syöttöhäkkei-hin.
Vaikka on sillä taumut ollamui-takin
vinkeitä siihen auttavaisuuteen.
Toisen kätensäkia se menetti hön-keissään.
Rouva oli ensimmäisen
lapsensa kanssa vierailemassa van­hempiensa
luona toisessa kafupungis-sa.
Kapteeni jäi kotim ja ikävissään
kaiketi lähti eräänä atana kaupun­gin
seurahuoneelle toisten herfain
kanssa hummaamaan, josta vasta aa­mupuoleen
yötä vetäytyi kotiin aika
tuhkurissa. Lie oma vuoteensa tun­tunut
tyhjälle, koska lähti kömpi­mään
kyökkiä kohti. Piikatyttö he­räsi
kolinaan.. Pelästyi ja pyrki kar­kuun.
Hätäpäissään ja unenpöppe-rössä
muisti sillan aluskellariin, jon­ne
johti luukku kyökistä. Sai sen
kannen auki, vaan ei kerinnytkään
pistää^inne itseään piiloon, kun kap­teenilla
jo mentiin kolinkolia kella­riin..
Vasemman kätensä se siinä kyy­dissä
menetti. Ruhjoutui pudotessa
niin pahoin, että tohtorin piti leikata
se kyynäspäästä poikki.
Eräänä iltana joulun alla, kun ohn
lypsämässä, kuului kupsetta heinäsuo­jasta.
Se oli navetan päätyä vastassa
siUä tavom,.että heinät voi hangolla
pistellä syömähäkkeihin sieltä tule­matta
navettaan. Siinne johti naye-
-tastakm. pieni.säppiovi, ettei tarvin­nut
kiertää ulkoa Json oven kautta.
: ^ t y k s i e n varalta pidin_5avetan
molemmat ovet sisäpuolta säpissä. .
— Oletko sine Sanni seele? W
olta.-ja-laske se heine sinne lehme.
— E i vielä.. Sitten vasta kun on
lypsetty, «einistä karisee roskaa lyp­syyn
jos äutä nyt rupeaa pölisyt^
piään.
— TuljekOiSine Sanni sitten mu»
kansa.makatemie heine. Mine
ane sitte se yks kinkku. . .
Viimastdin juuri lypsyä. Pamom
iml
Hl
V.
ALI toul
Utui uu
lauloi ke^H
nurmikolk
miset sei
Kuoret k
raen, lauk
luu valtasi
kalpea pu
ikäänkuin
taan.
Kunpa
set, nuo u
met ja hi
väki lähti
den veri k
misvoimaa
syleilyyn,
siihen, mik
järjen ylä]
tekee onne
Kukkivj
vakatseine
teisiin vai]
hänen vie
myyden jä
on rakkaus
oikeudelle
muodon SI
hoava vall
man osan
Eikö si
iaan? — '
niin proosj
käteen nu(
nen rakast
kemaan. ]
sesti kasva
totuutta ja
hiljaa nav(
maitonerii
dessä lehm
kyökissä,
ni jotta oi
— Nois
pääse eroo
takana. L
imelämpää
viensa haji
keskustelu)
— Toisi
lypsää ilta
Laskiais:
keen. Aai
rouva meil
koko päivä
mielemme
vahvan ai
päivän mit
yksin tänä
tiin kello ;
semän aik
tulee kotii]
Ne..o.yat.li
litus, luist
iltana, jote
sitä katsel
kun tuleva
Illalla k
katettu ne]
me sisäkön
virkkoi: "
nälkä. Kä
n^eille pai
höyTyävän
Kapteen
siunauksen
paistia leik
~- Syöc
ansaitsema
^pteen
Eteensä
mutta se \
vasten ja 1
ravulla.
ti