Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 8, 1955

              AINO RAAPPANA:
umniäiii Ti'
ruusut
(Jatkoa)
TyriNÄ en salli, että kevyesti leikit
•*-^'hänen tunteillaan ja siten haavoi­tat
myös häntä. Liisi kyllä eron kestää;
•häh on niihin jo tottunut. Mutta Satu v
i}h loista, hän kun myös joutuu toisen-"
laiseen seurapiiriin. Hän voi vapaasti
(kiintyä kehen haluaa tai S3rdän vetää, ^
' mutta sinuun lupauksilla sidottuna hän
^ivan varmasti karttaisi toisten nuorten
miesten seuraa. Niin jäisi hänenkin tun-nekohtalonsa
ratkaisemana, kenelle oi­kein.
kuuluu, jos ei ole tilaisunttakäan
tutustua muihin kuin yhteen.
—: Luuletko äiti, etä hän nyt jo ra­ikastaa
minua, _ tai myöhemmin oppii ra­ikastamaan?
(Luuletko, että hän joutues­saan
toisten nuorten pariin, pitää mi­nua
joutavana haihattelijana, joka hak-
{kailee imilloin yhtä, milloin toista tyt­töä,
kun tuo Liisin tapaus piti sattua.
Kun sinä äiti olet tämän minun tunteeni
:jo aavistanut Satua kohtaan, niin miksi
et ole siitä sanallakaan vihjaissut mi-aiulle?
-r-Vihjailut olisivat vain pahentaneet
asiaa. Jos olisin alkanut sellaisella mie­liessä
sinulle Sadusta puhua, niin sinä-flhän
olisit sen-ottanut^äin Liisistä erot-tamispuuhaksi.
Kihlauksesi Liisin kans­sa
esti minua siitä, se pii tulenarkaa . . .
Harvoinpa tällaisissa asioissa toisten
huomautukset auttavat. Itsensä siinä on
opittava oikeat tunteensa tuntemaan.
Olen vain ihmetellytJtsekseni, ettet ole
tullut huomaaimaan mikä aarre sinulla
on ollut kätesi ulottuvilla.
— Sinä.siis uskot, että Satu rakas­taa
minua, uskothan? Kuiria mielellä­ni
minä menisin nyt paikalla, ihan heti
paikalla hänelle kertomaan tämän kai­ken.
'Mutta kai minun on ensin päästä­vä
(Liisistä eroon.
— Kuule äiti, jatkoi poika. Enkö mi­nä
saa matkustaa jo huomenna Heisin- .
Oviin. Puhu isälle, että pääsisin jo yli­huomenna
ainakin. Liisi on nyt jonkun
vuorokauden maalla tätinsä luona ja
kun' minä nyt menisin tällä ajalla Hel­sinkiin,
niin sieltä voisin kirjoittaa hä­nelle,
että matkani joutuikin aikaisem­min,
että asiat nyt niin vaativat, vaik­kapa
en ensi kirjeessäni puhuisikaan
vielä erosta mitään. Kirjeellä minä sen
kuitenkin voin kivuttomammin suorittaa
kuin suullisesti. Siten menetellen vält­tyisin
näkemästä turhia reaktioita.
— (Hm! myhäili äiti nuorukaisen pää­telmille.
— iNiin miesten tapaista. Kiertäen,
kaartaen he luikertelevat irti niistä si­teistä,
johon ovat itse itsensä sotkeneej^
joko kevytmielisyydessään tai itsepetok­sen
kautta. Mutta minkäänlaista syytä
itsellensä he eivät ottaisi. Hehän ovat
vain kohtalon murjomia raukkoja, jotka
tarvitsevat naisten ymmärrystä tällai­sessakin
asiassa. He mielellään tahtovat
säilyttää pienen sopen itsellensä vielä
hjdkäämänsäkin naisen sydämessä, ja
päästä mahdollisimman vähällä kai­kesta.
Kyllä Sirkka Koski hjrvin tuntee ja
tietää miesten luonteet näissä asioissa,
eikä hän yhtään epäile, etteikö hänen
poikansa olisi Juuri samanlainen miksi
hän on ylimalkaan miehet arvostellut:
(Pojalleen hän sanoo:
-— Miehenä seisot asioittesi edessä,
etkä tingi mitään itsellesi. Sanot suo­raan,
ettet ole ennemmin päässyt oikeis­ta
"tunteistasi selville, vaan nyt ymmär­rät,
ettet rakasta morsiantasi kyllin suu­rella
rakkaudella, joten on parasta ai­kanaan
erota. Sitten olet sinäkin vapaa
valitsemaan itsellesi jonkun toisen.
Tähän suuntaan lyhyesti sanot, et
lotrk^^ mitenkään, et kiemurtele teko­syillä;
^luvuiOasi, koulun jatkumisella,
^tka.salij^ude!lIa.'Ne<>vat kaikki veruk­keita,'
joista ainakaan kokematon nainen
ei pääse ^perille/ mikä on tullut välille
J3: nälh o>Ien häxi voisi odottaa poikaa
vaikka lopun ikäänsä, jos häntä todella
rakastaa.
^ Sanotaanhan,, että "kaunis valhe
on parempi -^kuin karvainen totuus",
pisti poika.
—Mutta suorat sanat, vaikka ne to­sin
haävoitiavatkin, ne kuitenkin ilmai­sevat
totuuden. Muuteuj pettymykset
jalostavat toisia ja toisia katkeroitta­vat:^^
Jotkut sortuvat ja menettävät ot­teensa
elämään. Ja vielä kerran varoi­tan
sinua: Ei ainakaan Sadulle vielä.
Sieiluni itkeie nyt jo pelkästä ajatukses­ta,
jos tuolle herkälle tytölle^ heräävä
suuri rakkaus toisi pettymyksen, hänel­le,
jolle koko elämänsä ajan on rak­kaus
öilut kidletty, piilossa pysyvä
sana.
Yksin ja hiljaa voi joku ihminen
ihailla, jopa rakastaakin toista, mutta
jos rakkauden kohde ei ole osoittanut
vastarakkautta eikä mitään liikoja lu­pauksin
ilmaissut, niin ei silloin ole mi­tään
vastituta toisella ja toisenkin on
helpompi unohtaa. Ymmärrätlcö? Satu
pitää sinua toiselle kuuluvana ja näin
ollen hänen on ollut helppo karkoittaa
mielestään mahdolliset hellimimät tun­teensa.
Sinä myös voit kohdata matkan
varrella—sinähän, olet niin nuori —
ihastuttavan tytön — monta tyttöä —•
ja voi hyvinkin käydä niin, että Satu
jää vain pieneksi nuoruuden saduksi sil­lä
polulla, jota elämän vaellukseksi kut-sutaaUj
ja jonka läpi on jokaisen yksi­lön
astuttava ja voitettava sekä myrs­kyt
että polttava helle ja jano.
Sivu 4
iSyksyinen päivä oli kallistumassa i l ­lan
hämäräksi. Riutuva auringonkajo
sädehti viimeisillä voimillaan liarmaan
pilvilonkareen raosta maanpäällisen elä­män
iloksi.
Hetkisen kuluttua tuulenpuuskan aja­mana
väistyivät ajelehtivat piivimöykyt
koillissuimnaile, jonne ne näyttivät ha­jaantuvan
tuntemattoman horisontin
taa.
Silloii^ silloinpa syöksyi auringonkeh-rä
vielä esiin viimeisillä voimillaan län­nen
suunnalta, se sädehti purppuraa,
kultaa, punaista, violettia, jokaiseen
suuntaan. Säfteet levittäytyivät yhä laa­jemmalle
ja laajemmalle, valloittaen lo­pulta
koko länfisen taivaanrannan, iha­nalla
sateenkaaren väreillään.
'Huomeiina saamme poutaa, koska au­ringon
laskiessa läntinen taivaanranta
ruskottaa noin kauniina, totesi yksinäi­nen
kaihomielinen tyttö, katsellessaan
ikkunasta ihanaa iltaruskoa pitkien sa­depäivien
jälkeen.
— Onpa totisesti hyvä, että tulee jäl­leen
poutasää, silloin on parempi mie­liala
koko talossa. Tätikin, joka suurin
piirtein jaksaa aina olla niin herttaisen
hyvä ja omalla vakavalla tavallaan iloi­nenkin,
tulee usein rumalla sadesäällä
hiljaisen mietteliääksi ja sulkeutuneeksi.
Sadun on ikävä jättjiä tätä hyvää tä­tiä
tähän taloon niin koyin yksinäisek­si
ja kuitenkin sen täytyy tapahtua, kos­ka
he itse ovat niin tahtoneet.
Olli-herra oli ollut parin viikon ajan
kotona ja matkustanut takaisin Helsin­kiin
ja ttyt parin päivän kuluttua, oli
hänenkin lähdettävä samaan suuntaan.
Miten jännittävältä alkoi tuntua, kun
lähtöaika läheni.
Miksi Olli oli nef viimeiset pari päi­vää
ollut niin oudon kummallinen? Hän
ei katsonut Satua suoraan silmiin, niin
LauantainiaL tammikuiui 8 päivänä. 195S
kuin aina ennen oli tehni^. ^Huomasiko
puhuneensa 'liikaa sinä m3rrskyisenä il­tana
jäänyt katiii, vai olisiko oHutvain
morsiantaan niin kovasti ikävän kun ei
saanut häntä enää tavata? Niin kait
oli, että iiLäyä:p2pai:n^^
seisoi kainarins^^^^^^^^^ ääressä ja
mietti tätä kaikkea; O & l ^ en­nätettiin
muuttaa kaupunkiin ja sulkea
huvila. Mitäpä täti siellä olisi yksin teh­nytkään
ja muutto olisi tullut vaikeam­maksi,
kun olisi joutunut ^yksih^l^^
timaan siitä. .Satii on tarkastellut län­nen
ruskotusta j a hyräillyt hiljaa lem-pilauluaan:
' c
^ "Lännen ruskon kukkasihin,
päivä kirkas nukkuu»
Lintuparven visertäessä
käki puussa kukkuu. -
Kerro vielä kullalleni
tervehdykset niulta,
että tulis iloiseksi
_ sure vainen kulta."
Tyttö kääntyi ikkunasta ja loi kat­seensa
yli huoneen, sitten se pysähtyi
kirstuun, jonka kanteen oli maalattu
suuri punainen ruusun kukka ja kannen
reunoissa kiemurtelivat vihreät lehtiry-kelmät.
Tämän kirstun lahjoitti hänelle
leipuri, rouva Oksa. Jospa tuon rpuvan
tidi silloin tyttöä ^ a l i nähdessään kuin­ka
hän oli vähäisiä tavaroitaan sullonut
lukottomaan matkaläOkkuun. Satu
. muisti ne katkerat kokemukset, jotka
saivat hänen kiukkunsa kihisemään yli
rajojenkin, kun hän huomasi vähäisiä'
tavaroitaan pengotun, jopa kerran ta­pasi
itse teosta talon arvokkaan neidin.
Joka ei ollut alkuunkaan ollut suopea-mielinen
Satua kohtaan, vaikka Satu ei
voinut ymmärtää syytä tähän. §illä
kertaa oli neiti sentään pahan kerran
säpsähtänyt ja koettanut sopertaa:
— E i Satu ole tainnut huomata mi­nun
erästä rannerengastani. Se kun on
hävinnyt yöpöydältäni.
Silloin, sen ainoa:p kerran, oli Sadulla
ollut kyllin voimia puolustautua pon­tevasti.
Siinä ei neititelty, kun hän tul­ta
säihkyvin silmin lausui totuuksia.
— Vai hiin! Vai itse neiti se onkin.
Joka alentuu penkomaan halvan-juok-sutytön
vähäisiä tavaroita aina tämän
tästä. Vai minua tässä epärehellisenä
pidetäänkin, että minä tuohon lukotto­maan
laukkuuni talon aarteita kätken.
Varas en ole, vaikka olenkin köyhä, tie­täkää
se, ja jos olette omaanne laukus­tani
löytänyt, niin Joku ilkeä ihminen on
sen~sinne pannut.
Tämän kuultuaan oli talon rouva i l ­mestynyt
palvelijain huoneen ovelle ja
ihmetellen kysynyt:
— 'Mikä hätänä, kuka syyttää Satua
varkaaksi? • ~-
— Tuo ryökynä tuossa! Monet ker­rat
hän on arkkuani penkonut ja nyt
etsii sieltä rannerengastaan, niinkuin
minä olisin sen ottanut.
— No, no, ei tuollaista elämää saa
pitää, Johan se kuuluu puotiin saakka
ja ihmiset luulevat* vaikka mitä täällä
tapahtuvan, yritti rouva asetella kiih­tynyttä
tyttöä. J a omansa puoleen kään­tyen
hän sanoi:
— Menehän siitä ja etsi omat laa­tikkosi,
äläkä toisten tavaroita rupea
enää vastedes penkomaan.
Tyttö oli poistunut mutisten tunte­mattomista
kulkureista, joihin ei ole
luottamista.
Voi herra tule ja puserTa, kuinka hä­nen
kiukkunsa oli kohonnut sillä kertaa!
Hän olisi voinut vaikka lyödä tuota
saastaista olentoa, niin kuin hän mieles­sään
neitiä nimitti, ^ y t hän kuitenkin
vain sanoi:
—: 'Hyvä rouva, minulla kun ei ole
muuta omaisuutta kuin rehellisyyteni,
niin antakaa hyvät ihmiset minun se pi­tää.
Tällä kertaa oli rouva Oksa sentään
hieman anteeksi pyydellen, tyttärensä
puolesta soperrellut: • ,
mVTTOUNNVilM
Näet, kurkiparvet lentää
taas kauas etelään.
On sitifi jätteen mennyt
Jnan'syksyn lehdet naäk.
Ja kaikki polth kulkee
maan metsiin JtUJaisUfi, ^
Ei kuulu^rastäan huilii,
jää tuvat hämäriin.
— (Meilläkin kun sattuu kaikenlais­ta,
niin apulaisiakin kun on ollut jos
mitä sorttia. Kerrarikin erään tjrtön tas­kusta
tjrttäteni veti esille kaulahelmet
ja muistosormuksensa, muttat eihän hä­nen
nyt olisi pitänyt Satua epäillä, ei en­sinkään,
niin että unohdetaan se juttu
nyt kokonaan. Katsos, minä pyydän an­teeksi.
— Voi rouva hyvä. E i tälliaineh syyt­tely
joka loukkaa ihmistä sydänjuuria
myöten, voi unohtua, ei hiin ilnioisna
ikänä. Näui hänestä tuntui, vaikka hän
olikin silloin luvannut rouvalle koettaa
unohtaa. Jumala voi antaa anteeksi ja
uno^htaa. Ihminen ei tee Sitä koskaan.
Toinenkin tapaus tulee tassa mieleen,
jolloin lapsen sielua järkytettiin aivan
sydämettöniällä tavalla. Lastenkodissa
se tapahtui. Oli näet eräänä pärvähä tul­lut
huomatuksi, että jostain kaapista
oli hävinnyt omenia ja siitä pidettiin
kuulustelu. Tytöistä vanhin, joka oli
aputyttöhä keittiön puolella,; ,joutui en­siksi
kuulusteltavaksi jä hän oli väittä­nyt
Sadun käyneen niihin aikoihin
Useamman kerran keittiössä ja on hy­vinkin
voinut pistäytyä ruokakomeros­sakin.
Sitähän nyt ei aina Voi pitää sil­omailla
jokaisen liikkeitä. Niin otettiin
tyttö lujille. Häneltä kysyttiin ristiin,
rastiin, puhutettiin pussiin . . j Mutta
hänpä ei ollutkaan häkeltynyt. Hänen
toistuvat sanansa olivatr •
-—QVIutta omenia en ole^öttanut.
Johtaja piti pitkiä moraalisaarnoja
synnistä. Joka himona kasvaa ihmises­sä,
ellei hän Jo alkuun tee parannusta
Ja katumuksen kautta ala vaeltaa uutta
elämää. iMutta kun hän uudestaan tois­ti:
'Mutta niitä omenia en ole ottanut,
enkä mitään muutakaan, pantiin hänet
pimeään rangaistuskomeroon, eikä hän
tiedä kuinka kauan hän siellä lienee ol­lutkaan,
mutta sen .hän muistaa, että
aikansa itkettyään, hän oli lattialle is-"
tualleen nukkunut, ja kun;häritä vihdoin
tuli se syyttäjätyttö herättelemään, hän
unenpöpperössä oli sanonut: .
— Mutta niitä omenia en ole ottanut.
Silloin tönäsi häntä se toinen käsivar­teen,
sanoen: - :
— Ole nyi jo hiljaa koko omenista.
Silloin oli Satu siepannut tyttöä kä­destä
kiinni ja puraissut käsivarresta
sanoen:
— Sinäpä ne omenat sitten söitkin,
näin sellaista unta jä nyt meujen sen
kertomaan johtajalle. '
— Ei sinun uniisi uskota^ panevat
vain uudestaan komeroon. Parasta kun
menet nukkumaan suoraa päätä. Ruo­kaa
ei sinulle tänä iltana kuuluta an­nettavan,
mutta koetan saada jonkun
voileivän ja pistän ne sinulle vähän
myöhemmin.
r— Sinun voileipiäsi en ota.-Varastai-sit
ne taas konttorista,,hän oli huuta­nut
ja juossut makuupaikalleen itkien ja
ilman riisuutumatta. Ihme ja kumma,
kmi ei johtaja ollur^ynyt sinä iltana
heitä tarkastamassa, koska hän oli saa­nut
nukkua yönsä puku päällä.
Sellaiset^ lapsuusmuistot kun tulevat
myöhemmällä iällä mieleep^ ne panevat
ajattelemaan, eikö yleensä orvon, osatto­man
kohtalo ole liian sydämettömän ko­va?
Eikö parannusta saada tällaiisten
ihmistaimien elämän alkutaipaleelle,
joillzf ei ole puolustajia.
Nyt kun Satu alkoi ymmärtämään
monta asiaa, hän päätti, että jos mi­nulle
koittaaparemmat elämisen mah-