Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 2, 1937

              1937 LAUANTAINA TAMMIKUUN 2 PÄIVÄNÄ Sivu S
TOIVO - PETTYMyS
^ {Kilpakirjoitus)
Kirj. Susanna
fONEET ryskyvät ja pauldcuvat, kiväärien rätinä. Korviin kantautuu
•huone on täynnä rasvan jä pölyn satojen vaikerrus. Moni poika kai­paa
viimeisillä hetkillään isää, äitiä,
siskoja ja veljiään, joille voisi kätensä
ojentaa, lohtua ^tsiä. Sairaalat ovat
tä3mnä haavoittuneita sodan uhreja.
Heidän silmänpä eivät enää loista niin
kirkkaina kuin sodan alkaessa. N3rt
Erään sorvin ääressä työskentelee tietävät, mitä on sota ja niirikä
kelloa vilkaisten, ^y^^y*^^^ ^®**^^*Vio^^^ Sota ori jät^
tänyt heille raajarikkoisen ruumiin,
jonka pitää huolehtia perheittensä
elatuksesta ja kasvattaa vielä uusia
sodan uhreja; Sota on pirstomit »mo­nen
toiveet ja tilalle on astunut kat­keruus,
kaipuu ja pettymys . . .
ka:iiua. Siellä miehet, hiestä ja ras­vasta
mustuneina htäarivät koneiden
kanssa kilpaa. Mitä kovemmin he
jaksavat hääriä, sitä suurempi on tuo­tanto,
joka kartuttaa tehtailijan kas­saa:.-;.'
rä
mies, vähän väliä
Ön ilta ja työaika kohta lopussa. Hä-jiellä
ori kiire päästä kotiin, jossa hän­tä
odottaa armas vaimo ja herttainen
pikku pojul Kuinka hauskaa onkaan
viettää ilta heidän parissaan. Sitten
kun pojusta varttuu mies, niin hän
kyllä korvaa; isän vaivat. Näissä aa­toksissa
isä aloittaa ja lopettaa päi­vän
työn.
Lumen naristessa ja pakkasen pos­kia
nipistellen, astuu isä kotia kohti,
sydän täynnä lämpöä, ja rakkautta.
Tuolla pilkottaakin ktiusten-suojassa
pienoinen pirtti, armas koti, lämmön
ja lohdun tyyssija. Siinä akkunan
ohi kulkiessaan, kohtaa isää ihana
näky. Illan hämärtyessä pirtissä, is­tuu
äiti lieden ääressä, tuuditellen
pikku pojua polvellaan. Tulen räis­kyessä
liedessä, laulaa äiti pojulleen:
Tuolla kuusten suojassa pikkuises­sa
pirtissä lepää valkealla vuoteella
nuorukainen jalattomana, kylmänä.
Rakkaimpansa vieressä ovat polvis­tuneina
vanha äiti ja isä. On hiljais­ta,
ei räisky tulikaan enää iloisesti
liedessä äidin vaikertaessa surussaan:
"Poikani, armaani, etkö kuule mei­tä
enää! Sinä korkea jumala, miksi
asetit maailmaan sodat ihmiskunnan
kiusaukseksi! Miksi vSallit meidän ai­noan
poikamme kuolla sodassa! Oli­vatko
meidän S3aitimme niin suuret,
että sinä näin julmasti meitä rankai-
• • • ?'
Äiti-vanhus suutelee nuorukaisen
elottomia kasvoja. Mutta isän sil­missä
on kummallinen katse. Niistä
loistaa tarmokkuus, joka kantautuu
kauas. Hän rientää vaimoaan loh-.
duttamaan:^
"Armaani, älkäämme syyttäkö täs­tä
jumalaa, silla jumala ei kykene
tätä maailmaa hallitsemaan. Meidän
tulee syyttää nykyistä ^'ärjestelmää,
joka lait ja sodat laatii. Mutta vielä
kerran vapisee tämän järjestelmän pe­rustus
raatajien nyrkkien edessä...!"
Viimeisiä sanoja lausuessaan nostaa
isä kätensä nyrkkiin kohotettuina
ylös, äidin lysähtäessä lattialle . . .
Poju, äidin ja isän haaveilema elä­m
ä n i turvaaja oli vain yksi miljoo-nista
sodan uhreista. Hänessä pirs-
Herttaisesti kuluvat pojun lapsuus- toutui äidin ja isän toivo, mutta se
vuodet, äidin ja isän ahertaessa iap- valaisi heille myöskin sodan syyt ja
Nuku pian sä pikkarainen,
nuku rauhaisaa lapsen unta.
Nyt äiti näin sua tuudittaa
ja isä sinust^ huolen kantaa.
Sulle parhaat palat annan
ja sua huoltaen mä kannan.
Mut f muista poju kultainen,
ett' äidilV suuri on vaiva ollut.
Sinä äidin kullan nuppu,
kasva tueksi isäUe.
Vartu varhain nuorukaiseks*
äidin iloksi ilakoit se."
Siinä tulen riutuessa hiljalleen, pie­nokainen
nukahti. Äiti painaa suu­delman
hänen huulilleen ja laittaa po­jua
vuoteelle isän astuessa sisälle...
sensa hyväksi ja nauttiessa hänen kas­vustaan
ja kehityksestään.
Nyt ön poju jo iso mies. Hänestä
on varttunut sorja nuorukainen. Van­hukset
tekevät kaikkensa hänen hy­väkseen.
Äit&in ön mennyt ansio­työhön,
kun isän tulot ovat liian pie­net
pojun kouluuttamiseen. Mutta
kaikista vastuksista huolimatta he
olivat päättäneet ^ntaa pojulleen pa­remman
elämisen mahdollisuuden
seuraukset. Nyt nämäkin vanhukset
yhdessä tuhansien, miljoonien kanssa
toimivat käsi kädessä sotaa ja fasis­mia
vastaan.
PALANEN ELAMAA
{Kilpakirjoitus)
Kirj. Elisa
it ITI, anna. minulle palanen lei-
-oOo-
Unelmansa toteutui
"ERÄS nuori mies oli Streteredin
köulupuutarhassa Ruotsissa lantaa
hajoittamassa, kun tuuli kiidätti ai-kuin
heillä itsdlään oli ollut. Poju van hänen nenänsä eteen jalkapallo­on
edistynyt koulussa hyvin, jo vuo- kilpailujen arvauskupongin. Poika
den perästä hänestä valmistuu lää- tä3rtti kupongin kaikki 12 ruutua ja
käri. Kotona hän lohduttelee van- vei kupongin, sekä 25 äyrin kolikon
huksia, sihttelee äidin valjuja hiuk- rengille, joka oli juuri lähdössä kau­sia
ja lausuu:^ . , punkiin, postitettavaksi.
"Yksi vuosi vielä, armas äiti ja sit- ^ Eipä aikaakaan, kun hän sai tietää
ten minä korvaan sinun vaivasi. Sit­ten
ei tarvitse isän eikä sinun enää
raataa, vaan silloin alkaa minun vuo­roni."
;
Ä\6m silmään kierähtää ilon k3ry-nel.
Karkealla, työn kovettamalla kä-voittaneensa
38,208 kruunua 50 äy­riä.
Tässä tapauksessa, niinkuin mo­nissa
muissakin, osoittautui^ että poi­ka
ei ollut yhtään kuusalla jalkapal­loilusta,
v a ^ täytti Jkupongin koko­naan
tinipimähkään, mutta Sattuikin
dellään.hän silittää poikansa ivalkeaa tä3rtfömaäri »iin tarkasti, että voitti.
Kun händtä kysyttiin, mitä hän
nyt t6kee rahoiliaan, vastasi hän:
"Nyt vöin viimeinkin toteuttaa
undniani: ostaa haitarin!"
kättä, joka kerran korvaa kaikki hä­nen
vaivansa.
• Mutta heidän ovensa takana kol­kuttaa
sjTikempii tulevaisuus SO­TA
— joka murhaa sääHttä miehet,
jopa naiset ja lapsetkin . . .
Kuuluu tykkien kume jyske, kone-
Oletko jo uudistanut
tilauksesi?
pää", pyysi pieni, neljävuotias
tyttö äidiltään ja katsoi häneen ru-koilevasti.
"Voi kultani, kun äidillä ei ole
antaa sinulle leipää, vaikka niin mie­lelläni
sitä antaisin. Mutta jos sinun
on nälkä,'hiin annan maitoa. Juo si­tä,
se on hyvää."
"En minä halua maitoa nyi, ha­luan
voileipää", sanoi tyttö.
Äidin sydäntä kirveli tuska, kuul­lessaan
tyttösen sanat. Niin mielel­lään
hän olisi antanut Iz^pselleen voi­leipää,
mutta ei voinut, sillä jojuseam-man
päivän ajan he olivat olleet i l ­man
leipää. Ei ollut muuta syötä­väksi
kelpaavaa kuin perunoita, mai­toa
ja vähän voita. Ei ollut siiä ihme,
jos tyttönen oli jo tyytymätön.
Äiti istahtaa yäs3meestituoliUe, ot­taen
lapsen polvelleen. Kirkkaat
kyynelhelmet vierähtelevät hänen
poskilleen. Hän puristaa lapsen rin­taansa
vasten ja kuiskaa hiljaa:
"Oi Kaarina kulta, milloin meille
koittaa valoisammat ajat? Milloin
loppuu tämä yö? Ehkä ei ennen,
ennenkuin Tuonelan portit aukene­vat!"
Ovi aukeaa, keskeyttäen äidin pu­helun.
Sisään astuti hänen miehensä,
toivoton ilme kasvoillaan. Katsaus
häneen selvittää äidille, että miehensä
ei ole saanut työtä, mutta kuitenkin
hän kysyy:
"Saitko työtä, Antero?"
"En", kuului alakuloinen vastaus.
"Eikö Mäkiselläkään ollut ahtaa
työtä?"
"Ei sanonut olevan^ nyt, vaikka
selostin hänelle hädänalaisen asemam­me.
Käski vain mennä kunnanmies-ten
puheille, vaikka hän tietää yhtä
h3^in kuin mekin, että sinne on tur­haa
mennä.
"Voi sitä kurjaa!" puuskahti Ella
— se oH naisen nimi—- "ei hän edes
sääli kultakiharaista lastamme!"
"Phy, sellainen kuin sääli, on hä­nelle
vierasta. Kyllä hän voi vaikka
viimeisen hien puristaa työläisestä,
jos siinä tulee vain hänen omat etun­sa
valvotuiksi. Toisen eduista hän
ei välitä mitään", sanoi Antero fcat-ker^
ma.
"Voi, mitä me nyt teemme?" va­litti
Ella. "Ruokaa pitäisi saada,
eikä työtä saa mistään!"
"Olisi se Mäkinen antanut minulle
loppujen lopuksi puiden katkaisua,
mutta ei olisi maksanut kuin puolet
siitä, mitä nykyisin maksetaan. Sa­noin
hänelle, että en ikinä rupea
'skääppäämään' toisia työtovereitani.
Ilkeämielisesti naurahtaen- hän sa­noi:
'Joka ei halua työtä tehdä, ei
hänen syömänkään pidä'."
"Teit, rakkaani, siinä oikein, että
et ottanutkaan sitä työtä. Ennen
kuolemme nälkään, ennenkuin sinä
menet skääpiksi."
"Äiti, isä, minulla on nälkä!" kuu­lui
lapsen ääni äidin sylistä. Puoli­sot
katsahtivat toisiinsa kirvelevin
sydämin.
"Ella, millä voimme tyydyttää
Kaarinan riyt? Hän haluaa ruokaa ja
meillä ei ole!" Epätoivoissaan tart^
tui Antero käsin päähänsä. Näin ku­lui
muutama' hetki. Tyttönen valit­teli
hiljalleen. Sanoin kuvaamaton
tuska repi varihempien sydäntä.
Ovella kuului koputus. ^^Sisäänt
sanoi Antero. . ' ^
Sisään astui Alli Lehmus ja hänen
miehensä. Kädessään heillä oli kak­si
isoa kääröä.
. "Hyvää iltaa! Kuulimme, että te
olette tilapäisessä ahdinkotilassa ja
niin päätimme järjestön eileniltaises-sa
kokouksessa, että hiukan avustam­me
teitä ruokatarpeilla. Olethan si-'
nä, Antero, järjestömme monivuoti­nen
jäsen ja uhrannut aikasi yhteisen
toimintamme hyväksi. Kas tässä,
Ella. Ota ja anna Kaarinalle ruokaa,
sillä kuulimme hänen juuri sitä pyy­tävän
kuin tulimme", ' puheli Alli,
ojentaen paketit Ellalle.
Ella alkoi avata paketteja, joista
tuli esille monenlaisia ruokalajeja.
Kuinka Kaarinan silmät loistivat-kaan,
kun hän sai kätensä täyteen lei­voksia.
Tyydytettyään enimmän näl­känsä,
juoksi hän vieraiden luo ja
sanoi:
"Kiitos täti ja setä, kun toitte mi­nulle
näin hyviä kaakkuja!"
Kyyneleet sumensivat läsnäolijain
silmät, katsellessaan tytön välitöntä
iloa, saadessaan täyttää taas pienen
vatsansa, joka usean päivän oli ollut
tyhjänä.
"Mutta hyvänen aika! Tehän yhä
seisotte!" huomasi Ella. "Me olem­me
niin yllätettyjä, että emme huo­maa
pyytää edes istumaankaan. Is-tukaahan
nyt, minä pyöräytän tässä
kahvia, koska täällä on sitäkin."
Pian höyrysikin kahvi pöydällä.
"Toverit", sanoi Ella, "kuinka
voimme palkita teille tämän, sillä te
teitte meille palveluksen, jota emme
koskaan unohda."
"Paras palvelus, minkä voit tehdä,
on se' että liityt järjestöömme, niin
silloin yhteisvoimin voimme poistaa
tällaiset epäkohdat", sanoi Alli.
"Sen teen varmasti", sanoi Ella.
"Olen aina ajatellut, että turhaa mi­nun
on mennä järjestön kokouksiin,
sillä en voi olla siellä miksikään hyö­dyksi.
Mutta huomaan nyt, että olen
aliarvioinut itseni. Tulen varmasti
ensi kokoukseen ja tahdon olla muka­na
kaikesta sydämestäni yhteistoi-minnassa!"
-———oOo——— .
YailMiiainen o^ite •
kirje saapui perille
OSHAWA, Ont. — Eräs poika
Englannista lähetti kirjeen poikatove-rilleen
Canadaan. Kirjekuoressa oli
nimi, kadun nimi ja numero, mutta ei
paikan nimeä, ainoastaan Canada.
Kirje meni ensin Torontoon ja siellä
siihen merkittiin sanat: " E i löydy sel­laista
katua täällä, lähetetään Osha-waan."
Kirje saapuikin Oshawaan ja
löysi henkilön, jolle se oli tarkoitettu.
HERRASMIES SORMENPÄITÄ
MYÖTEN
'*Mttä teille .on' iapähtniuit. iierra
Mnftkanen?"
^Pieni naarmu vain kädessanL Lää­käri
käski kantaa sitä siteessä.''