1936-07-18-04 |
Previous | 4 of 8 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Sivu
LAUANTAINA HEINÄKUtJN 18 PÄIVÄNÄ ms
il
I
i
kaat. He keskusteli\-at hitaasti,
puolikäheällä äänellä, ilman pienintäkään
hymynvivahdusta, ja kjTitti-
Iän punertavassa valossa heidän karvaiset
naamansa olivat niin synkät
ja silmät kiiluivat niin pahaaennusta-vasti,
että Jerohin luuli istuvansa
ryövärijoukon keskellä. Ja kaikki
keskustelivat samanlaisessa vihaisessa,
tjytjTnättömässä äänilajissa. —
Akuteerausta varten se tuo —
sanoi Simo i\-allisella äänellä, nyö-kä>
ltäen päättään Jerohiniin päin.
— On tuota h>'\'ää kuunneltu —
tarttui puheeseen toinen, myöskin
tummasilmäinen ja hyvin Simon näköinen,
mutta \^eatukkainen talonpoika.
Myöhemmin Jerohin sai tietää, että
se oli Simon veli. Matti nimeltään.
—
— On kuunneltu paljonkin...
Olisit ennemmin kangasta tuonut...
kangasta, tai \'aikkapa saapasparin,
esimerkiksi...
Jerohin alkoi selvittää Neuvostovallan
nykyistä asemaa. ^Nlutta hänet
keskeytettiin.
- - Älä lörpöttele, — kivahti ääni
nurkasta, jonka omistajaa Jerohin
ei pimeän vuoksi voinut eroittaa. —
Puhua sinä kyllä osaat, niin latelet
kuin vettä, mutta itse kumminkin revolveri
vyöllä kuljeskelet. - Sotaanko
olet menossa, vai?
Ja taas, niinkuin päivälläkin, Je-rohinille
alkoi sataa syytöksiä ja valituksia.
Syytettiin, että talonpoikain
ei anneta tehdä omalla viljallaan
mitä haluavat... että takavarikoidaan
. . . — melkein ilmaiseksi, annetaan
kuittipahanen, ja etsi sitten
kieli vyön alla, keneltä saat maksun.
— Vihoissaan olivat talonpojat siitä,
että aina A^aaditaan hevosia ja ajetaan
ne puolikuoliaaksi, niin että
omille asioilleen ei milloinkaan jouda,
kun aina on oltava kyydissä.
Keskustelu alkoi muuttua yhä ää-nekkäämmäksi,
kirosanoja alkoi sinkoilla
tuon tuostakin, keltaiset suden-silmät
leimahtelivat vihaisesti ja pa-haaennustavasti.
-r- Eivät nämä ystäviä ole, vihollisia
ovat... — ajatteli Jerohin, odotellen
unerttuloa ja loikoessaan penkillä
akkunan alla. — Kuka tietää,
vaikka heistäkin puolet olisi vihreitä.
Ja kuka takaa, etteivät he jo tänä
yönä yritä ottaa minua pois päiviltä?
Hän loikoi riisuuntumatta, vasemmalla
kyljellään, revolverin päällä.
Saappaatkin saivat olla riisumalta.
\'äsymyksestä huolimatta nukahti
raskaaseen, rauhattomaan uneen. Ja
torkkuessaan ajatteli sitä, että täällä
pimeässä salokylässä, yksitoikkoisten
peltojen keskellä, ilkeät ja vihamieliset
voimat o\^t Häntä väkevämmät.
Ja täältä ne uhkaavat kaupunkeja,
tehtaita, rintamaa, jolla sankarillisesti
ja voittoonsa luottaen taistelee
Suuri Vailan^«ttKJtrs:^==~
IV
Yöllä Jerohin heräsi siihen, että
joku käsittämättömän rauhaton tun-
^ne yht'äkkiä valtasi hänet. Hänestä
tuntui, kuin huoneessa olisi joku liikkunut.
Hän h>T)ähti pystyjn, näke-
.mättä ja käsittämättä mitään, ja
tarttui nopeasti revolveriin.
— Kuka siellä? Ylistä on kj^y-
Suuret kädet, kuin pihdit ikään,
tarttui\?at häneen.
— H s s . . . hiljempaa, toveri, re-volmeinesi...
Älä nosta melua.
Tuvan etäisimmässä nurkassa paloi
kynttilä, mutta joku peitti sen
kämmenellään, aivankuin pyrkien
estämään valon heijastuksen akku-
HaMd
.KOON mitä on ja tulkoon mitä
tuleekin, en kuitenkaan halua
olla enempää aikaa tässä ahtaassa ja
mitättömässä ympäristössä. En tunne
voiN-ani täällä toimia onneksemme.
Olen ottanut pestin ruotsalaiseen
kuunariin, joka purjehtii Englannin
kautta Brasiliaan. En voi sille mitään,
jos seikkaileva elämänhaluni on
tässä kohden äärimmäisen jyrkkä.
Sinusta en, Signe, ainaisesti eroa.
Mahdollisesri olen luotasi poissa korkeintaan
kaksi vuotta. Palattuani
sieltä on onnenune sitä suurempi.
Frans Koskelo sanoi tämän kaiken
hillityllä pidättäväisjydellä.
Signe, tuskin 20 *\'uoden ikäinen,
koetti salata poltta\3n tuskansa
esille tulemista. Hetkisen hän onnistuikin
siinä, mutta sitten se ratkesi.
Kyjneleet V3lui\-at vuolaana \irtana,
huulet vavahteli\-at ja hän tunsi mi-tättömv-
v-tensä tämän kaiken keskellä.
Eron hetki oli kuuma ja tuskainen,
mitkään lupaukset eivät tuntuneet
mahdottomilta.
Ympäristö kasvattaa kaltaisekseen.
Niin kävi Koskelonkin. Merimies-elämä
olikin toista kuin hän oli kuvitellut.
Meri kaikkeuksineen kasvatti
nuorukaisesta karskin miehen. Satamakaupunkien
nautinnot sulkivat hänet
tukehuttavaan syleily3msä. Banjon
intohimoiset säveleet viehättivät.
Kuohuava samppanja helmeili. Villit
intohimojen tanssit veivät kaikki lumojen
pyörteisiin.
Pohjolan ihana tyttö, Signe, odotti
sulhoaan. Odotti vähempääkin —•
edes katkonaista tietoa hänestä.
Odotti lapsensa kanssa. Hy\'eiden
sielu kärsi pettymyksestä, eikä voinut
itseään siitä irti reväistä.
Tilanne on maailmassa muuttunut.
Yleinen tyttömyys vallitsi maalla
ja merellä. Rikollisuus lisääntyi työt-tönnyden
rinnalla. Etelä-Afrikan
satamakaupungin kapakan edustalla
lojuu liuta merien kävijöitä. Tunnetun
Mustan Billyn joukko, käsittäen
viisi miestä, ajaa hurjaa vauhtia kapakan
edustalle. Yksi Billyn miehistä
on Frans Koskelo.
Kuiskien heistä puhutaan. Vaieten
myönn3rtään karskimpaankin pilaan.
Kukaan ei uskalla vastustaa. Kaupungin
viranomaisetkin purkavat
kiukkunsa seinien takana.
Sanomalehdissä on uutinen: "Eräs
pankkiiri murhattu ja rahaa ryövätty
$500,000. Epäillään ryöstömurhan
tekijöiksi Mustan Billyn joukkoa.
Erikoispolibit tutkivat asiaa."
Kapakan etu- ja takaovista astuu
äkkiarvaamatta sisälle kuusi salapoliisia
ojennetuin revolverein ja ilmoittavat
vangitsevansa Billyn joukon,
epäiltynä yllämamittuun rikokseen.
Syntyi kiivas laukaustenvaihto, jossa
sai surmansa Musta Bill ja kaksi poliisia.
Toiset poliisit haavoittuivat.
Samoin haavoittui Koskelo kasvoihinsa
ja jalkaan. Kaverinsa talutti-
A-at hänet autoon ja lähtivät pois.
Mustan Billyn saivat poliisit kuolleena,
vaan toiset hävisivät teille tietymättömille.
On vierähtänyt aikaa kahdeksan
vuotta. Maailmansotakin on jo tällä
ajalla ennättänyt alkaa ja loppua.
Raajarikkoisia liikuskelee kaikkialla.
Koskelo on niiden joukossa, ei sodan
uhrina vaan järjestelmän hylkiönä.
Ihmiset eivät tiedä hänestä muuta
kuin että hän on nimeltään Frank.
Signekin on muuttunut. Elämän
raskas taival on murtanut synkkyyden
vaot hänen ennen niin kauniille
kasvoilleen. Ahkerana työläisnaisena
hän on kaikesta huolimatta onnistunut
saamaan elatuksen itselleen ja
12 vuotta vanhalle pojalleen, työskennellen
nyt uudessa työpaikassa,
eräässä pikkuravintolassa Amerikan
mantereella.
Ravintolaan astuu ontuva raajarikko;
huomattava kuulanarpi vasemmassa
suupielessä. Raajarikko
istuu pöytään ja tUaa aterian, tarkkaavaisena
seuraten Signen liikkeitä.
Menneisyys muistuu mieleen. Kätke-ruus
eletystä elämästä ja Signen pettämisestä
sounaa raskaasti entisen
jyövärm rinnassa.
Syötyään hän kirjoittaa paperila.
pulle^uutaman sanan: "Ehkä kmn-maksutte
pyyntöäni. Olisin sangen
iloinen jos saisin teidät tavata Park
puistossa tänä iltana k:lo 9, erittäin
tärkeiden asiam tähden. Entinen ys-tävä."
Signe on sanatonna pitkän aikaa ja
kumma aavistuksen tunne valtaa hänet.
Hän ei uskalla tehdä itselleen
aavistuksia todeksi, vaan päättää ottaa
selvän asiasta.
Kello lähentelee 9. Park puiston
sivupenkillä istuu Frans Koskelo
mietteisiinsä vaipuneena ja hätkähtää
kun kuulee läheneviä askeleita. Signe
sieltä tulee poikansa seurassa. Hiottuna
maailmanmiehenä nousee Frans
ylös ja p5rytää anteeksi, kun on uskaltanut
vaivata mahdollisesti vierasta
henkilöä. "Mutta istukaa, olkaa
hyvä!"
Muutamien sekuntien vaitiolo tuntuu
kiusaavalta ijankaikkisuudelta.
Vaitiolon vihdoin katkaisee Frans,
sanoen: "Päivällä, kun karin siellä
ravintolassa, niin minusta tuntui siltä,
ikäänkuin olisin nähnyt teidät jo
monia vuosia takaisin. Onko, onko
teidän nimenne Signe Alanen?"
Signe on salaa tarkannut raajarikkoa
ja vihdoin vastaa: 'Kyllä . ,.
mutta miksi sitä kysytte, taikka eihän
Vain lieriernahdollista, että te
olette . . ."
"Niin, Signe. Kyllä minä se olen,
Minä olen Frans_Koskelo . . ."
Sekunnit tuntuvat jälleen hirvittävän
pitkiltä. Jälkeennäkemys on niin
voimakas, että se vaatii täydellisen
naan. Ja edessään Jerohin näki
Matin leveät kasvot, jotka olivat vuoroin
pelon, \^ioroin kovan jännityksen
vääntelemät. Ja juuri tästä kasvonilmeestä
Jerohin tuli siihen johtopäätökseen,
että nyt tapahtuu se,
m i t ä h ä n nukahtaessaan oli ajatellut.
Hän yritti uudelleen vapautua, mutta
rautainen käsi puristi häntä vielä
lujemmin. Koko raskaan ruumiinsa
painolla kaatui Matti hänen päällensä
ja voimakkaasti, petomaisesti
hengittäen, painoi häntä penkkiä
vasten.
— Päästä i r t i . . . — ähisi Jerohin.
. — Ole siivomR?aii3y..S€iKUä*Ä^^?J^.
kypää...
— Se ei unenpöpperössään käsitä
vielä mitään kuului Simon ääni
ovelta. — Kuka tietää, mitä hän
tällä hetkellä kuritteleekaan...
— Ole siivommalla, kun sinulle
sanotaan. Älitä siinä kiemurtelet?
Ei sinua hengiltä aijota ottaa. Kuule
nyt: sissijoukko on kylässä. Ja kohta
tulee uusia.,. Sinusta o\'at saaneet
hajua: eivät vaan tiedä, kenen
luona majailet. Naapurin tyttö se
juuri toi sanan. Nyt älä enää melua,
\^an laita joutuin itsesi matkaan,
niin lähdemme.,.
— Ota kirjasi, minä lähden kjy-tiin,
— lisäsi Simo matalalla äänellä.
V^ähän m5^öhemmm Jerohin löj^si
itsensä kärryjen pohjalta, raskaan
havukuorman alta. Jokainen tärähdys
heitteli häntä laidasta toiseen.
Oksat pistelivät häntä vatsaan ja
selkään, mutta hän oli vaiti ja koetti
ajatuksissaan päästä selville tämän
seikkailun tarkoituksesta.
Äkkiä kuorma pysähtyi, ja Jerohin
kuuli kavionkopsetta ympärillään
ja käsitti, että pysähdyksen olivat
saaneet aikaan vastaantulevat ratsumiehet.
— Seis, mikä sinä olet miehiäsi?
— kysyi tuntematon ääni jostain korkealta.
Simo vastasi kokonaan uudella äänenpainolla,
joka oli puoleksi valitta-
-^/%-p«Gfefe*j'»p€fosta värisevä*. ^«««»^
— Repolastahan sitä-me... Yöllä
käytiin puita hakemassa. Metsähän
kuuluu neuvostolle, eivätkä ne s—nat
niin vaan anna...
Keskustelu jatkui vielä vähän aikaa,
joku naurahti, ja kärryt jatkoivat
matkaansa.
— Oletko vielä hengissä, toveri? —
huusi kuorman päältä Simo, yrittäen
saada äänensä kuulumaan pyörien
kolinan yli.
— Hengissä. Kiitos, — Vastasi
Jerohin käheällä äänellä.
— No, no pysy nyt vaan paikoillas
i . . . Ovelasti me sentään vedimme
\ihreitä nenästä, vai mitä?
Ja kokonaan toisenlainen, lempeä
ja ystäväUinen oli Simo Jerohin mielestä
seuraavana aamuna, kun hän
aamun sarastaessa, lähellä kaupunkia,
lopultakm vapautui epämukavasta
olinpaikastaan. Aamu oli sumuinen
ja harmaa: kylmänkostea yö-kaste
peitU pellot, ja aamusumussa
Simon kylmettyneet kasvot nävttivät
sinisiltä, aivankuin ruumiilla.
— No, painele nyt jo tästä itse
kaupunkim, minä en enää aja edemmäksi,
— mutisi Simo taas omalla tavallaan,
Jerohinin pudistellessa kohmettuneita
jalkojaan. — voivat taas
lähettää jotakin kyyditsemään.
— Ja mmä kun ajattelin, että te
menettelette minuun nähden kuin
vihoUiseen ainakm, — tunnusti Jero-
5^in, tuntia^evansä velvöHinen-^^^
kemään tämän tunnustuksen.—
— Nö'siinä sinä sentään olet vää-rässä,
aivan väärässä, — vastasi öi-mo
äkkiä. — Vähänkös sitä miehet
suutuksissaan suutaan soittavat...
tai kiroUevat, esimerkiksi... Omia
asioitansa... Mutta toimia vasten,
— ei koskaan. Sillä omahan on valtamme,
meikäläisten... Niin juuri. ..
Kärryt kitisivät ja harisivat sumuun.
Kyhnä vUunväre puistatti
Jerohmia. Aavemaisesti törröttivät
leikatun rukiin tyngät harmaan su-mupUven
lävitse. Aamu oli kostea ja
tympeä. Mutta puolikohmettunut
Jerohin asteli kaupunkia kohden sydämessään
sellamen iloinen ja la»»"
min mieliala, joka vallitsee amoas-taan
siHoin, kun on tapahtunut jotam
erinomaisen hyvää.—
hfljaisuuden.
lia kUpajuok
nienneisyyde:
tua on pääp
Inna edessä,
jailevat harr
ajan mennee]
kelon nkoli
pö)Tist\ntää
jiutta — on
Taistelu järji
sai horjumat
sesta ryöväri
Se kevät!
Se jäänyt on
B!att'|okaine
^ jälkeenkt
elän mui
Se kevät —
Se oli paljon
Silloin soitit i
w.Eii unboit£
Saa, kevät
muistan s
pk punaista p
Se oli sen jär
keskellä kaun
Sä, kevät!
Taik' olitkin
mahtias näyt
Kan tietäni i
niin vihainen
Sä kevät!
vanha ystävä
talet kerta v
Olet toveri il
joka hetken i
naattia nuon
Sä kevät!
Nunkauank
taot mieleeni
panaisen tuv
portteineen j
riippooksaisii
Nain
Nainen —:
Elo yksinään
Vaan tosi yst
bäo sua aina
Tovereiksi
te ystävät!
Sitokaatte lii
k^enänne -
i
Elsen tan
papin sanaa
Ei tar-vitse v
kirkon kelloj
Jos joskus
Sä huomaat ]
vaikka ei pai
saanut ikuisi
Vapaaksi k
Ymmärrä to
Toveruuteen
Se on sun ta
PUHTI VAI
Jaska oli
messa. —. "j-
^ kaivoks€
»lähkäleen, i
Isä: "Jaa;
OS on, niinki
8eUä siellä i
ssTaltamerL
Jaska:
[ ^earautaläi
Mutta siiL
"Älä si]
iehtelemaan
valheesi!'
Ja ukko lä
^ poikaa
^edea päällä
— JalatcE
JJec^okea j
«aukko pL
Vastaus:!
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 18, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-07-18 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki360718 |
Description
| Title | 1936-07-18-04 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | Sivu LAUANTAINA HEINÄKUtJN 18 PÄIVÄNÄ ms il I i kaat. He keskusteli\-at hitaasti, puolikäheällä äänellä, ilman pienintäkään hymynvivahdusta, ja kjTitti- Iän punertavassa valossa heidän karvaiset naamansa olivat niin synkät ja silmät kiiluivat niin pahaaennusta-vasti, että Jerohin luuli istuvansa ryövärijoukon keskellä. Ja kaikki keskustelivat samanlaisessa vihaisessa, tjytjTnättömässä äänilajissa. — Akuteerausta varten se tuo — sanoi Simo i\-allisella äänellä, nyö-kä> ltäen päättään Jerohiniin päin. — On tuota h>'\'ää kuunneltu — tarttui puheeseen toinen, myöskin tummasilmäinen ja hyvin Simon näköinen, mutta \^eatukkainen talonpoika. Myöhemmin Jerohin sai tietää, että se oli Simon veli. Matti nimeltään. — — On kuunneltu paljonkin... Olisit ennemmin kangasta tuonut... kangasta, tai \'aikkapa saapasparin, esimerkiksi... Jerohin alkoi selvittää Neuvostovallan nykyistä asemaa. ^Nlutta hänet keskeytettiin. - - Älä lörpöttele, — kivahti ääni nurkasta, jonka omistajaa Jerohin ei pimeän vuoksi voinut eroittaa. — Puhua sinä kyllä osaat, niin latelet kuin vettä, mutta itse kumminkin revolveri vyöllä kuljeskelet. - Sotaanko olet menossa, vai? Ja taas, niinkuin päivälläkin, Je-rohinille alkoi sataa syytöksiä ja valituksia. Syytettiin, että talonpoikain ei anneta tehdä omalla viljallaan mitä haluavat... että takavarikoidaan . . . — melkein ilmaiseksi, annetaan kuittipahanen, ja etsi sitten kieli vyön alla, keneltä saat maksun. — Vihoissaan olivat talonpojat siitä, että aina A^aaditaan hevosia ja ajetaan ne puolikuoliaaksi, niin että omille asioilleen ei milloinkaan jouda, kun aina on oltava kyydissä. Keskustelu alkoi muuttua yhä ää-nekkäämmäksi, kirosanoja alkoi sinkoilla tuon tuostakin, keltaiset suden-silmät leimahtelivat vihaisesti ja pa-haaennustavasti. -r- Eivät nämä ystäviä ole, vihollisia ovat... — ajatteli Jerohin, odotellen unerttuloa ja loikoessaan penkillä akkunan alla. — Kuka tietää, vaikka heistäkin puolet olisi vihreitä. Ja kuka takaa, etteivät he jo tänä yönä yritä ottaa minua pois päiviltä? Hän loikoi riisuuntumatta, vasemmalla kyljellään, revolverin päällä. Saappaatkin saivat olla riisumalta. \'äsymyksestä huolimatta nukahti raskaaseen, rauhattomaan uneen. Ja torkkuessaan ajatteli sitä, että täällä pimeässä salokylässä, yksitoikkoisten peltojen keskellä, ilkeät ja vihamieliset voimat o\^t Häntä väkevämmät. Ja täältä ne uhkaavat kaupunkeja, tehtaita, rintamaa, jolla sankarillisesti ja voittoonsa luottaen taistelee Suuri Vailan^«ttKJtrs:^==~ IV Yöllä Jerohin heräsi siihen, että joku käsittämättömän rauhaton tun- ^ne yht'äkkiä valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin huoneessa olisi joku liikkunut. Hän h>T)ähti pystyjn, näke- .mättä ja käsittämättä mitään, ja tarttui nopeasti revolveriin. — Kuka siellä? Ylistä on kj^y- Suuret kädet, kuin pihdit ikään, tarttui\?at häneen. — H s s . . . hiljempaa, toveri, re-volmeinesi... Älä nosta melua. Tuvan etäisimmässä nurkassa paloi kynttilä, mutta joku peitti sen kämmenellään, aivankuin pyrkien estämään valon heijastuksen akku- HaMd .KOON mitä on ja tulkoon mitä tuleekin, en kuitenkaan halua olla enempää aikaa tässä ahtaassa ja mitättömässä ympäristössä. En tunne voiN-ani täällä toimia onneksemme. Olen ottanut pestin ruotsalaiseen kuunariin, joka purjehtii Englannin kautta Brasiliaan. En voi sille mitään, jos seikkaileva elämänhaluni on tässä kohden äärimmäisen jyrkkä. Sinusta en, Signe, ainaisesti eroa. Mahdollisesri olen luotasi poissa korkeintaan kaksi vuotta. Palattuani sieltä on onnenune sitä suurempi. Frans Koskelo sanoi tämän kaiken hillityllä pidättäväisjydellä. Signe, tuskin 20 *\'uoden ikäinen, koetti salata poltta\3n tuskansa esille tulemista. Hetkisen hän onnistuikin siinä, mutta sitten se ratkesi. Kyjneleet V3lui\-at vuolaana \irtana, huulet vavahteli\-at ja hän tunsi mi-tättömv- v-tensä tämän kaiken keskellä. Eron hetki oli kuuma ja tuskainen, mitkään lupaukset eivät tuntuneet mahdottomilta. Ympäristö kasvattaa kaltaisekseen. Niin kävi Koskelonkin. Merimies-elämä olikin toista kuin hän oli kuvitellut. Meri kaikkeuksineen kasvatti nuorukaisesta karskin miehen. Satamakaupunkien nautinnot sulkivat hänet tukehuttavaan syleily3msä. Banjon intohimoiset säveleet viehättivät. Kuohuava samppanja helmeili. Villit intohimojen tanssit veivät kaikki lumojen pyörteisiin. Pohjolan ihana tyttö, Signe, odotti sulhoaan. Odotti vähempääkin —• edes katkonaista tietoa hänestä. Odotti lapsensa kanssa. Hy\'eiden sielu kärsi pettymyksestä, eikä voinut itseään siitä irti reväistä. Tilanne on maailmassa muuttunut. Yleinen tyttömyys vallitsi maalla ja merellä. Rikollisuus lisääntyi työt-tönnyden rinnalla. Etelä-Afrikan satamakaupungin kapakan edustalla lojuu liuta merien kävijöitä. Tunnetun Mustan Billyn joukko, käsittäen viisi miestä, ajaa hurjaa vauhtia kapakan edustalle. Yksi Billyn miehistä on Frans Koskelo. Kuiskien heistä puhutaan. Vaieten myönn3rtään karskimpaankin pilaan. Kukaan ei uskalla vastustaa. Kaupungin viranomaisetkin purkavat kiukkunsa seinien takana. Sanomalehdissä on uutinen: "Eräs pankkiiri murhattu ja rahaa ryövätty $500,000. Epäillään ryöstömurhan tekijöiksi Mustan Billyn joukkoa. Erikoispolibit tutkivat asiaa." Kapakan etu- ja takaovista astuu äkkiarvaamatta sisälle kuusi salapoliisia ojennetuin revolverein ja ilmoittavat vangitsevansa Billyn joukon, epäiltynä yllämamittuun rikokseen. Syntyi kiivas laukaustenvaihto, jossa sai surmansa Musta Bill ja kaksi poliisia. Toiset poliisit haavoittuivat. Samoin haavoittui Koskelo kasvoihinsa ja jalkaan. Kaverinsa talutti- A-at hänet autoon ja lähtivät pois. Mustan Billyn saivat poliisit kuolleena, vaan toiset hävisivät teille tietymättömille. On vierähtänyt aikaa kahdeksan vuotta. Maailmansotakin on jo tällä ajalla ennättänyt alkaa ja loppua. Raajarikkoisia liikuskelee kaikkialla. Koskelo on niiden joukossa, ei sodan uhrina vaan järjestelmän hylkiönä. Ihmiset eivät tiedä hänestä muuta kuin että hän on nimeltään Frank. Signekin on muuttunut. Elämän raskas taival on murtanut synkkyyden vaot hänen ennen niin kauniille kasvoilleen. Ahkerana työläisnaisena hän on kaikesta huolimatta onnistunut saamaan elatuksen itselleen ja 12 vuotta vanhalle pojalleen, työskennellen nyt uudessa työpaikassa, eräässä pikkuravintolassa Amerikan mantereella. Ravintolaan astuu ontuva raajarikko; huomattava kuulanarpi vasemmassa suupielessä. Raajarikko istuu pöytään ja tUaa aterian, tarkkaavaisena seuraten Signen liikkeitä. Menneisyys muistuu mieleen. Kätke-ruus eletystä elämästä ja Signen pettämisestä sounaa raskaasti entisen jyövärm rinnassa. Syötyään hän kirjoittaa paperila. pulle^uutaman sanan: "Ehkä kmn-maksutte pyyntöäni. Olisin sangen iloinen jos saisin teidät tavata Park puistossa tänä iltana k:lo 9, erittäin tärkeiden asiam tähden. Entinen ys-tävä." Signe on sanatonna pitkän aikaa ja kumma aavistuksen tunne valtaa hänet. Hän ei uskalla tehdä itselleen aavistuksia todeksi, vaan päättää ottaa selvän asiasta. Kello lähentelee 9. Park puiston sivupenkillä istuu Frans Koskelo mietteisiinsä vaipuneena ja hätkähtää kun kuulee läheneviä askeleita. Signe sieltä tulee poikansa seurassa. Hiottuna maailmanmiehenä nousee Frans ylös ja p5rytää anteeksi, kun on uskaltanut vaivata mahdollisesti vierasta henkilöä. "Mutta istukaa, olkaa hyvä!" Muutamien sekuntien vaitiolo tuntuu kiusaavalta ijankaikkisuudelta. Vaitiolon vihdoin katkaisee Frans, sanoen: "Päivällä, kun karin siellä ravintolassa, niin minusta tuntui siltä, ikäänkuin olisin nähnyt teidät jo monia vuosia takaisin. Onko, onko teidän nimenne Signe Alanen?" Signe on salaa tarkannut raajarikkoa ja vihdoin vastaa: 'Kyllä . ,. mutta miksi sitä kysytte, taikka eihän Vain lieriernahdollista, että te olette . . ." "Niin, Signe. Kyllä minä se olen, Minä olen Frans_Koskelo . . ." Sekunnit tuntuvat jälleen hirvittävän pitkiltä. Jälkeennäkemys on niin voimakas, että se vaatii täydellisen naan. Ja edessään Jerohin näki Matin leveät kasvot, jotka olivat vuoroin pelon, \^ioroin kovan jännityksen vääntelemät. Ja juuri tästä kasvonilmeestä Jerohin tuli siihen johtopäätökseen, että nyt tapahtuu se, m i t ä h ä n nukahtaessaan oli ajatellut. Hän yritti uudelleen vapautua, mutta rautainen käsi puristi häntä vielä lujemmin. Koko raskaan ruumiinsa painolla kaatui Matti hänen päällensä ja voimakkaasti, petomaisesti hengittäen, painoi häntä penkkiä vasten. — Päästä i r t i . . . — ähisi Jerohin. . — Ole siivomR?aii3y..S€iKUä*Ä^^?J^. kypää... — Se ei unenpöpperössään käsitä vielä mitään kuului Simon ääni ovelta. — Kuka tietää, mitä hän tällä hetkellä kuritteleekaan... — Ole siivommalla, kun sinulle sanotaan. Älitä siinä kiemurtelet? Ei sinua hengiltä aijota ottaa. Kuule nyt: sissijoukko on kylässä. Ja kohta tulee uusia.,. Sinusta o\'at saaneet hajua: eivät vaan tiedä, kenen luona majailet. Naapurin tyttö se juuri toi sanan. Nyt älä enää melua, \^an laita joutuin itsesi matkaan, niin lähdemme.,. — Ota kirjasi, minä lähden kjy-tiin, — lisäsi Simo matalalla äänellä. V^ähän m5^öhemmm Jerohin löj^si itsensä kärryjen pohjalta, raskaan havukuorman alta. Jokainen tärähdys heitteli häntä laidasta toiseen. Oksat pistelivät häntä vatsaan ja selkään, mutta hän oli vaiti ja koetti ajatuksissaan päästä selville tämän seikkailun tarkoituksesta. Äkkiä kuorma pysähtyi, ja Jerohin kuuli kavionkopsetta ympärillään ja käsitti, että pysähdyksen olivat saaneet aikaan vastaantulevat ratsumiehet. — Seis, mikä sinä olet miehiäsi? — kysyi tuntematon ääni jostain korkealta. Simo vastasi kokonaan uudella äänenpainolla, joka oli puoleksi valitta- -^/%-p«Gfefe*j'»p€fosta värisevä*. ^«««»^ — Repolastahan sitä-me... Yöllä käytiin puita hakemassa. Metsähän kuuluu neuvostolle, eivätkä ne s—nat niin vaan anna... Keskustelu jatkui vielä vähän aikaa, joku naurahti, ja kärryt jatkoivat matkaansa. — Oletko vielä hengissä, toveri? — huusi kuorman päältä Simo, yrittäen saada äänensä kuulumaan pyörien kolinan yli. — Hengissä. Kiitos, — Vastasi Jerohin käheällä äänellä. — No, no pysy nyt vaan paikoillas i . . . Ovelasti me sentään vedimme \ihreitä nenästä, vai mitä? Ja kokonaan toisenlainen, lempeä ja ystäväUinen oli Simo Jerohin mielestä seuraavana aamuna, kun hän aamun sarastaessa, lähellä kaupunkia, lopultakm vapautui epämukavasta olinpaikastaan. Aamu oli sumuinen ja harmaa: kylmänkostea yö-kaste peitU pellot, ja aamusumussa Simon kylmettyneet kasvot nävttivät sinisiltä, aivankuin ruumiilla. — No, painele nyt jo tästä itse kaupunkim, minä en enää aja edemmäksi, — mutisi Simo taas omalla tavallaan, Jerohinin pudistellessa kohmettuneita jalkojaan. — voivat taas lähettää jotakin kyyditsemään. — Ja mmä kun ajattelin, että te menettelette minuun nähden kuin vihoUiseen ainakm, — tunnusti Jero- 5^in, tuntia^evansä velvöHinen-^^^ kemään tämän tunnustuksen.— — Nö'siinä sinä sentään olet vää-rässä, aivan väärässä, — vastasi öi-mo äkkiä. — Vähänkös sitä miehet suutuksissaan suutaan soittavat... tai kiroUevat, esimerkiksi... Omia asioitansa... Mutta toimia vasten, — ei koskaan. Sillä omahan on valtamme, meikäläisten... Niin juuri. .. Kärryt kitisivät ja harisivat sumuun. Kyhnä vUunväre puistatti Jerohmia. Aavemaisesti törröttivät leikatun rukiin tyngät harmaan su-mupUven lävitse. Aamu oli kostea ja tympeä. Mutta puolikohmettunut Jerohin asteli kaupunkia kohden sydämessään sellamen iloinen ja la»»" min mieliala, joka vallitsee amoas-taan siHoin, kun on tapahtunut jotam erinomaisen hyvää.— hfljaisuuden. lia kUpajuok nienneisyyde: tua on pääp Inna edessä, jailevat harr ajan mennee] kelon nkoli pö)Tist\ntää jiutta — on Taistelu järji sai horjumat sesta ryöväri Se kevät! Se jäänyt on B!att'|okaine ^ jälkeenkt elän mui Se kevät — Se oli paljon Silloin soitit i w.Eii unboit£ Saa, kevät muistan s pk punaista p Se oli sen jär keskellä kaun Sä, kevät! Taik' olitkin mahtias näyt Kan tietäni i niin vihainen Sä kevät! vanha ystävä talet kerta v Olet toveri il joka hetken i naattia nuon Sä kevät! Nunkauank taot mieleeni panaisen tuv portteineen j riippooksaisii Nain Nainen —: Elo yksinään Vaan tosi yst bäo sua aina Tovereiksi te ystävät! Sitokaatte lii k^enänne - i Elsen tan papin sanaa Ei tar-vitse v kirkon kelloj Jos joskus Sä huomaat ] vaikka ei pai saanut ikuisi Vapaaksi k Ymmärrä to Toveruuteen Se on sun ta PUHTI VAI Jaska oli messa. —. "j- ^ kaivoks€ »lähkäleen, i Isä: "Jaa; OS on, niinki 8eUä siellä i ssTaltamerL Jaska: [ ^earautaläi Mutta siiL "Älä si] iehtelemaan valheesi!' Ja ukko lä ^ poikaa ^edea päällä — JalatcE JJec^okea j «aukko pL Vastaus:! |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-07-18-04
