Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 17, 1948

              Unto Seppäsen "Myllykylän juhlasta"
aUSAAMX VALAJAISET
gun ]klääitäsen Juones hämärikön al-aikoihin
lähestyi myllytupaa
astui sen portaalle, kuuli hän Vanhan
,tlp puhaltelevan pillistään sellaisia
iiuisia. niinkuin ilonkylväjä olisi sin-hdutellut
siemeniään. Mokomaa ku-
'kdkan heittoa ei hän ollut ennen
l,t3 soltusta kuullutkaan, ainoastaan
eita ja alakuloisia säveleitä, saman-köfsiä
kuin ukko itse silloin, kun
-jynsä olivat lakanneet^hymyilemäs-
Uteliaana avasi Juones myllytuvan
en ja jätti sen selälleen, sillä vas-
,3=3 tulvahti aivan kuin siitjnmässä
e\-a3 saunan kuumuutta.
Hän ehti ottaa muutaman askeleen jo
elkein pimeässä tuvassa, jota arina-udan
hehku punerruksellaan vain hie­man
sarastutti, kun jostakin ikkunan-aluspenkiltä
kiepsahti Vapha Tuttu hä­nen
eteensä, alkaen päästellä ilohuutoja,
selitellä ja hääriä ympärillään.
Ensiksi luuli hän ukon olevan huma­lassa
ja yritti tuimistua, mutta kun hän
ei tuntenut yhtään viinan hajahdusta,
puhkesi hän nauramaan, sillä hänen
mieleensä johtui pakostakin näkömuis-to
eräästä Piku-koirastaan, joka van­hoilla
päivillään sai toisinaan aivan ai­heettoman
ja käsittämättömän ilonpuus-kan,
alkaen juosta kimittäen ja läähät­täen
kehää isäntänsä ympäritse.
— No, no, mitä nyt?
— Poika! Minulla on poika! huuteli
Vanha Tuttu vastaukseksi ja yritteli
selitellä aamupäivällistä yllätystään,
mutta kielensä kaatui liiasti innostunee­na
ja sekosi sanojen Nyyhteen.
- - Poika? Ohhoh, Vanha Tuttu!
Vieläkö ukkona isäksi?
— Ei! Ennen tehty! Lö\^yi nyt
vasta! Eikä yksistään poika, vaan lisäk­si
vuntikkakiti!
— Älä, hölmähti Juones; älytessään
ukon puhuvan totta. ,
i.kuka omaksuu postissa tulleen, avo-isessa
kuoressa lähetetyn kirjeen, jon-osoitteena
on ''Syvästi pettynyt ta-itjtär'".
Honkavesi, Kirkonkylä. Ker-luetuttaneensä
sen monella, mutta
ukaan ei ollut sanonut sen kuuluvan
anelle. On harmillista, että kirjeitä lä-tetään
niin epäselvillä osoitteilla. Tah- ^ . .^^^ sytytti lyhdyn, sulki oven ja
obikb joku läsnäolijoista lukea sen? " Jäi ihmeissään kuuntelemaan Vanhan
Tutun kertomusta uutistorpan miehen
käynnistä,. ollen swästi iloinen tämän
yksinäisen ihmisen puolesta.
Juones löi myllyrenkiään hyvillä mie­lin
olalle, varsinkin, kun muisti syk-syllisen
myllyvalaa uhkaavan kohtauk­sen.
— Osasitpa omaasi puolustaa silloin
a>p2 hän sattuisi tietämään, kenelle
• on tarkoitettu?
— Antakaa se minulle — tarkoitan,
ntakaa minun lukea, sanoi Aune tuli-unaiiena
ja tempasi kirjeen postinei-in
kädestä. H ä n ei uskaltanut katsoa
henkään. pisti vain kirjeen käsilauk-uunsa
ja aikoi poistua.
— Ei, älkää viekö sitä, sanoi posti-eiti.
Eihän vielä tiedetä, kenelle se kuu-uu.
Lukekaa se tässä ja antakaa se ta­lisin,
jollei . . .
Neiti tirskahti, ja toisetkin kuuluivat
ihitiivän. '
Aur.e avasi vapisevin käsin kuoren.
Jrie oli selvästi lähetetty avonaisena,
illä kuoren liimaus oli koskematoii. Se
L^ii hänen opettajattarelle lähettä-änsä
oman kirjeensä eikä mitään muu-
.a. -Maailma musteni hänen silmissään.
— Tämä kirje näkyy sisältävän hä-eänaäitömiä
valheita, sai hän viimein
änkyietyksi. Semmoiset pitäisi hävit­tää.
Hän rutisti kirjeen ja repi sen sitten
palasiksi, jotka hän sulloi käsilauk­kuunsa.
— Kirje on nähtävästi osoitettu hä-oeOe,
koska hän käsitteli sitä kuin
omaansa, sanoi postineiti. Hyvä on, että
^•umeinkin löytyi sille omistaja. Sitten
on toinen avonainen kirje, jonka
osoitteena on 'Onneton virkanainen''.
kenkään omistajasta emme ole onnis-"
^uneet saamaan selvää.
Meijerikkö sieppasi kirjeen hänen kä-tfestääa.
avasi sen ja luki. Jo ensi ri-
'•ei-nä hän tiesi tarpeeksi. Siinäkään
kuoressa ei ollut muuta kuin tuttu ti-
|>eaän kirjoitettu arkki. Hän työsi kir-
.»«^n käsilaukkunsa ja sanoi tiukalla ää­nellä:
— -^linä otan tämän haltuuni. Se on
^•aBieellinen juorukirje, josta olisi nos-
'«t^va oikeusjuttu, ja vielä .-minä sen
"^»^-in. Kirje tarvitaan todistajal^i.
— Jos te olette niin varma asiasta,
"'in kirje ilmeisesti kuuluu teille, sanoi
'^«'"eiti. Pitäkää se vain ja pankaa
'^^ettäjii lujille!
^'^'Päri hoilotettiin. Molemmat ijai-
Po:siuivat eri matkaa.
'^^;usjiitai jäi nostamatta. Sen .si-ojitti
pitäiiissä koko talven puhu-kirjeestä,
joiden jäljen-
J^urtdivät kaikikcn luettavina.
""^ no oli koneella kopioinut, sitä
ko.kan .olville.
syksyllä, virkahti hän.
— Osasin! Taisinpa tosiaankin tai­meni
varjella! Ikäni olen silloisesta
suuttumuksestani kiitollinen.
Tämän jälkeen selitteli \'anha Tuttu
touhukkaasti jouluviettosuunnitelmaan-sa,
kysyen Juonekselta vapaapäiviä ensi
kerran koko myllylläolonsa aikana.
is; saat vielä hevosellasaatta-jankin.
haetutan samalla kertaa Kuut-selästä
Hieroja-Helenan notkistamaan
itseäni jouluihin ja häihin.
He vetivät säkkipaistikkaan uunista
ja kastelivat sen uudestaan.
Sitten lajitteli Juones saavikimmet
sekä työasut pöydälle ja eroitti pohja-laudat
etummaisiksi. Ne olivat jo val­miiksi
höylätyt: tarvitsi vain porata lii-tostappien
reiät ja nämä hän pyöräh-dyttikin
Vanhan Tutun avuin.
Koko pohjalaudakkb olikin jo val­miina,
kun ensimmäiset kylänmiehet
saapuivat lyhtyineen tupaan valamaan
hääsaavia.
Vaihdeltiin tietämisiä, naureskeltiin
Hussin Juosin tupakkamyrkytykselle,
joka oli yhtä ihmeellistä niinkuin suur­syömäri
olisi haljennut muutaman kaali-vadilliseen
ja soviteltiin lyhdyt eri vaar­noihin
sekä orrenneniin, niin että valo
jakaantui tasaisesti kautta tuvan.
Kun lopulta katsottiin, että kaikki
tekijämiehet olivat koossa, nousi Myl-läri-
Juones ja huudahti:
Eikö totta, miehet! Valitkaamme
Saavismanni, joka arpoo tehtävät, et-ettei
sullouduttaisi kaikki yhteen ja
tallottaisi toisiamme varpaille! Mie­lestäni
sopii siksi Jerema. jonka ovat
laudat sekä työasut!
— Oikein! Sovittu! Jerema Saavis-manniksi,
kajahteli penkeiltä vastauk­seksi.
Nyt asteli Jerema rauhallisesti keski­lattialle
ja kysyi:
— No, ukot. millaisen saavin valam­me?
Nytkös puhkesi yht aikainen puheen-pulina!
Yksi ehdotti viipolaitaa. toinen
suoralaitaa. kolmas siltä väliltä, mistä
kaikesta .';anakahina.ta selvisi loppujen
lopuksi vaan se, että oli tditäva koris­teltu
hääsaavi . , .
— No, miten se sitten koristellaan?
kysyi Saavismanni, nauraen hv*\-äntah-toisesti
miesten innolle.
Ja taas pulpahti puhe niin sakeaksi,
ett ei eroittanut muuta kuin sen, että
koristeita piti olla,
— Puumerkkiäkö, lehteä, kukkakie-mua,
puuslainta,"sydänterää, almana­kan
pyhätähteä, vai mitä ihmeen ko^ris-tetta
te oikein tahdotte ja miten ne*
tehdään — vuolemallako vai koverta­malla?
Silloin hypähti sutjakka, notkearan-teinen
ja tuhannen työn taitaja Osalau-nuksen
Mikko Saavismannin vierelle
sekä huudahteli: •
— Olkaa hiljaa! Antakaa minun eh­dottaa!
Minulla pn selvä piirustus!
— Mikko, anna kuulua! humahtivat
penkkiukot.
— Kulkaa nyt, hy\'äf miehet — asia
on niin, että saavin on oltaN^a näöltään
mallikas juomavesisaavi, tuvannurkan
komeus ja hyötyesine eikä pulavesisaa-vi.
jota pidetään räystäänkulman alla
taikka peräti läävälyntty, jota vedellään
pitkin lattiaa ja joka lahoaa ainai­seen
roiskahtelemise^nsj^. 'Siksi,*i;uV sjeä
kerran valamme tuvan ylpeydeksi, on
siinä oltava yhteinen .samanmallinen
sorjistelu eikä mikään puumerkkiuke-roiden
kylvö taikka kukkien kasvattelu.
Ja moniko meistä osaa vuolaista sorean
kukkasen sitä lohkomatta, kun puu on
tällaista syyniekkaa? Häh? Ei kukaan!
Ehdotan siksi, että teemme saaviin polt­tamalla
iloisen sorjistelun sellaisen, jol­le
saa hyvillä mielin aina naureskella ja
jollaista ei ole kenenkään toisen saa­vissa.
Esimerkiksi näin: toiseen korva-lautaan
poltetaan Lyytin kuva ja toi­seen
Saskan kuva sekä nimet alle; jää
lisäksi kymmenen kqp-isteltavaa kimpeä.
Viiteen niistä poltetaan riviin pojanmöt-käleiden
kuvia ja saavin toisen puolen
viiteen laitalautaan tvtön tvnkien kuvia
sekä kaikille nimet alle, niin ettei nimien
puutteessa tarvitse jättää lapsia teke­mättä.
Käänneltäköön sitten tätä saavia
aina kunnianurkassaan ja jalkaristikol-laan
niin. että ne laitakimmet ovait tu­paan
näkymässä, jotka ovat talossa kul­loinkin
luvussaan voitolla — pojat tai
tytöt, mutta jos ovat tasoissa, käännet­täköön
Lyytin korvalauta keskelle kat­sojia
päin ja Saska jääköön seinän puo­lelle
muistamaan tupatöitään. Jaka­kaamme
nyt laitalaudat^ kahteentoista
mieheen, jotka piirtävät hiilitikuilla ku­vat
sekä polttavat ne; toiset sahatkoot
pohjan, ottakoot ja suunnitelkoot mitat,
valmistakoot polttonaskalit nauloista ja
— kyllähän te saavinteon tiedätte selit-tämättäkin;
kimmetkin on jo valmiiksi
höylätty . . .
Miehet hiukan miettivät ensiksi asiaa,
sillä vaikeatahan on sellaisen käydä ku­vaa
tekemään, joka ei kunnolla osaa
puumerkkiään koukertaa. Multa kun
sitten älyttiin Osalaunuksen Mikon eh­dotuksen
koko veitikkuus, alettiinkin
huudahdella innokkaasti hyväksymisiä.
Ja sakinpäätökseksi tuli, että hääsaa­vi
koristettaisiin Mikon ehdottamin polt-tokuvioin
ja nimin.
Kun Saavismanni oli arponut teh­tävät,
huudahti Juones:
— Kun ensi hötäkkä tasaantuu, on
penkiltä kaiuttava koko ajan tarinaa.
Syksyllä täällä eräin illoin kerroimme
''Sitä lajia miehestä'' ja "Sitä lajia
naisesta" . . .
— Kyllä muistetaan! kuului huudah-teluja
ja naurua, varsinkin jälkimmäi­sen
kohdalla. Juones jatkoi:
— Tänä iltana aloitamme tarinat
'Sitä lajia tapauksesta". Vanha Tuttu,
soittele .sinä tämä alkuhälinän aika.
Vanha Tuttu kiipesi jonkin ajan ku­luttua
uunin pankolle, otti Hiirihcrran
sviiinsä. katsellen hetkisen edes.sään le­viävää
eloisaa näkyä. Ei tdliQyt mieli
Aielä puhaltaa, vaan odottaa rauhoittu­mista,
jotta olisi saanut kertoilla pillil­lään
myllytupaa . . ,
Ensiksi keräänt\ivät miehet kontal­leen
ja kyykk>-silleen lattialle kuin pai­menet
.aholle puukkopeliin — tuohon
neljänkymmenenkahden erillaisen hei­ton
taitoleikkiin. Siina mitattiin laita-ktmpien
pituus, ne sahattiin, pohjakuva
pyörähdytettiin, sorjistelupiirrosten kor­keus
sekä kohdat merkittiin, samoin ni­mien
paikat. Oli, oli siinä .touhua! Jo
käytiin polttonaskalien tekoon, pätkit­tiin
pyöreä koivukeppi kämmenmittoi-hin,
hötiin naulat niihin sekä lytstettiin
hin, kirveenhamaraa vasten naskalin-tapaisiksi
polttBteriksi. Juones veti koko
uunin hiilloksen aivan suulle isoksi mät­tääksi,
joka jäi x^apisemaan uunivedos-sa
vuoroin himmenevin, vuoroin hehku-hahtavin
\'aihteluin, sinisen tulen lepat­taessa
ja kierrellessä keskessä kuin olisi
aav^tuli lekonnut suosilmän yllä; tä­hän
survaistiin valmistuneet naskalit
kuumenemaan.
Siitäpä sitten jokainen \ ^ i n erin kes­kittyi
omaan tehtäväänsä, ken loikoillen
viitallaan tai turkillaan lattialla, kieli-
\orav^nsa hy^ähddlefesä pbsltessaan aina
jpiirtäväh hiilifikun liiklceiden mukaan;
ken kohenteli polttonaskaleita, ken näyt­teli
naapurilleen lyhdyn alla naureskel­len
hahmoittelemansa tytöntyngän ku­vaa,
jonka väitti muistuttavan Toisii-laisten
istuvaa kissaa; ken porasi ta-pinreikiä
kimpeensä. peljäten vielä ku­vantekoa:
ken istui käsi poskella sy­vissä
mietteissä niinkuin olisi suunni­tellut
maittensa jakamista lastensa kes­ken,
vaikka miettikin pojankuvalleen ni­meä;
ken hauteli ja käänteli huolehti-vasti
paistouunin märkää ja höyryä­vää
säkkikääröä, ken muuten vain kat­seli
neuvottomana edessään odottavaa
työtä, ken viilaili uurresahaa. ken mi­tenkin.
Saavismanni käyskenteli hiljalleen
ympäri tupaa, katseli, neuvoi ja naurah­teli
eräille piirroksille.
Nyt alkoi Vanha Tuttu luritella myl­lytuvan
kuvailua, ja harras työtunnel-nia
valta.si kaikki.
Kun ukko oli lopettanut, kysyi hän:
— Arvatkaahan, mitä soitin.
Mutta kun kukaan ei pystynyt vas­taamaan,
huudahti hän:
— Viimeisen soittoni!
Kaikki kohottautuivat hämmästynei­nä
vilkaisemaan uunilla istuvaa ukkoa,
varsinkin, kun hänen äänensä oli nau­ravan
iloinen, kokonaan toisenlainen
kuin tuo äskeinen soitto.
—Niin, niin — viimeinen puhaltelu­ni
täällä ja sen nimi oli "Myllytupa".
Olen löytänyt poikani ja vien tämän
vunukalleni joululahjaksi. Hänellä, po­jallani,
oli teistäkin moni valmis teet­tämään
myllyvalan syksyllä. Mutta
pientä se on Kuutselkien rinnalla!
Vanha Tuttu pudottautui uunilta ja
meni ulos nyyhkytelläkseen hiukan mel­kein
sietämätöntä onnentunnettaan, jo­ka
oli huumannut häntä kaiken päivää
ja iltaa sekä nostanut kuin toiseen maa­ilmaan,
missä tuuli harjasi ainaisen jau-honpölyn
häviksiin ja missä hänellekin
oli odottava tie.
Hiirlherra hypätä moksahti jälessä
lattialle.
Kun Juones oli selitellyt ihmetteleville
miehille Vanhan Tutun aamupäivällisen
yllätyksen ja kun sitä oli tarpeeksi päi-vitelty,
sanoi Juones — ukon palatessa
parhaillaan tupaan:
— Nyt .se. jolla ei ole hengenhätää,
penkille tarinoimaan "Sitä lajia tapa­uksesta".
Tcc vapaasti ja julkisesti, mitä it voi
olla tekemättä, kuitenkin 'jaella itse
inääräämälläsi tiellä ja jo aikaisin opi
vihaamaan virheitäsi. — G. Keller.
LAU.VNTAINA, HEINÄKUUN 17 PÄ^ÄNÄ, 1948 SIVU 9