1936-10-10-10 |
Previous | 10 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
KEN tässä takavuosina käveli Hel<
singin satamassa kesäisin, poutaisina
päivinä, jolloin ? siellä" liikuskelevat,
lähtevät ja tulevat laivat kään-nellessänsä
venkmlivat verkkaisina
ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat
herrat tai hauet, hän tapasi siellä
usein erään amifiatissaan jo iästy-neen
ranta jätkän istuksivan jollain
tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla
pulukyyhkysiä. Joskus taas,
kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin
ja kirkonkellon jykevä kieli
verkkaan mojahteli ja soiton kumina
levittäytyi raskaana kaupungin yli
ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien
ja vengottelevien laivojen höy-rypillin
hoihkee^ sekoittuivat tuohon
raskaaseen kirkonkellojen kuminaan,
niin silloin voi nähdä saman ranta-jätkän
jollain tavarakasan reunalla
juttelevan-toisille jätkille iäisj^sky-^
symyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta.
Tuo sataman ja kaupungin
yli leviävä kuolinkellojen raskas,
tasainen, painava kumina se oli silloin
herättänyt hänen mielensä tämän elämän
katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta
muistamaan ja niistä toisille
jätkille vakain mielin puhumaan, ja
selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa
mielialansa tarttui toisiin jätkiin.
Nuo sataman ainaiset lapset
kuuntelivat hänen puhettansa ääne^
ti, piippua hiljaa imien, hautauskel-lojen
kumun kertojan puhetta heidän
korviinsa painostaessa ja satä-maulapan
sinen ikäänkuin hävitessä
tajusta pois.
Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pu-lukyyhkysten
ainainen ystävä ja Helsingin
satamaan ja satamaelämään
sydän juurillaan kiinni kasvanut jätkä
Jonni Lumperi muisti olleensa jo
kerran kuollut ja sitten kuolleista
heränneensä, ja sitä muistaessa suli
hänen mielensä aina kuin vaha, ja jos
hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen
hyvä isä ja sydämeltään sataman
viaton lapsi, niin oli hän tuota
kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä
muistellessaan myöskin totinen
satamakristitty.
Sillä Jonni Lumperi di vielä paremmin
Lumberin Jonni oli yksi vanhimpia
ja oikeimpia siinä Helsingin
väärentämättömien rantajätkien joukossa,
jonka rivit nykyään jo niin
huolestuttavassa määrässä harvenevat.
Hän oli jätkä ei ainoastaan
ruumiiltaan, v^aan myös sielultaan,
mieleltään ja «kieleltään. Ruumiiltaan
hän oli jätkä sikäli, että oitis hänet
vaikkapa takaapäin nähtyä voi
päättää, että hän on jätkä, kuten
pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä
voi heti vaikka vannoa, että se on
pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään
hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella,
rakasti jätkän elämää ja oloa
yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien
kesken häntä kunnioitettiin
edusta vimpana, väärentämättömim-pänä.
Tukevan, ammattikunnan nimeä
elävästi kuvaaN^an ruumiinmuo-don
ja varsinkin ruokahalun vuoksi
sanottiin häntä toverien kesken jopa
Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut
korvakuulolta tuntemaan Simpsonin
urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä
usein ja jätkämaailman liioitteluilla
höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän
tunsi olex^ansa Simpson: syödessä häneltä
näet loppui aina ruoka paljoa
ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi
myös elää monet vuorokaiidet einettä
ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme
alkuaikoinaj ennenkuin
suuret seikkailut vielä olivat tehneet
Jonnista kuuluisuuden, hänen ikänsä
arvioitiin ammattitovmen kesken
MAU U L-ASSI L A
eli etsijän tarina
Seikkailukertomns
nousevan tuohon viidenkyinmenen tai
kuudenk3mMnenyiiden vuoden korville,
eikä Jonni itse tiennyt, oliko siinä
liikaa vai liekö vähän. Hän selitti
unohtaneensa s>Titypäivänään katsoa
almanakkaan ja merkitä päivä ja
vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä,
tyytyi toyerikunnan arviontiin
ja puheli vam siitä:
"Se on miten lautakunta päättää."
Niin, satamassa olivat häneiTTuu-rensa,
koko elämänsä. Muu kaupunki
ja koko muu maailma oli hänelle
ainoastaan joku n.s. takamaa, jom-möisena
talon viljelystilalle on sen
~ääinen7^iltei~hyödytön^lkopalsto^
Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän
humu, kuten aina maailman liepeiltä,
ja oikestaan hän joutui sen
maailman kanssa kosketuksiin amö-astaan.
poliisin välityksellä.
Niin, poliisin.
Sillä poUisi häntä kiroiH. Tosin ei
Jönniä voitu koskaan syyttää mistään
rikoksesta. Hän oli rehellinen
"mies, mutta lankesi tasan kerran
viikossa viinaan, ja silloin hänet oli
aina kantaen kannettava kadulta putkaan.
Viisik3rmmentäkaksi kertaa
vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa
kertaa kolmenk3rmmenen vuoden ajalla.,
^
Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin
häntä manaili poliisikonstaapeli Nuutinen.
Sen passipaikka oli Jonnin
asunnon seuduilla. Hän oli siinä passissa
seisonut jo yli kymmenen vuotta
ja saanut siis yli viisisataa kertaa kantaa
ja raahata kadulle unohtunutta
jättiläismäistä Jönniä poliisikamarin
suojiin. Harmitti se "Halvatun jätkä!
En paremmin sano!" kiroili hän
silloin aina synkeänä. Mutta Jonnin
ammattitovereita se kaikki huvitti.
Eivät he Jonnin lankeemuksista puhuessaan
käyttäneetkään "juopottelu"
sanaa, vaan puhelivat sain että:
"Jonni on taas itseään kannatut-tamassa."
Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut
häneen niin tyyten, että oli,
tuosta alati kannettavasta jätkästä
eroon päästäkseen, hakenut konstaapelin
paikkaa Tampereelta. Eräs
Tampereen poliisikomisarius, Nepa-nen,
oli luvannut Helsingissä käydessään
kutsua hänet puheilleen, tutustuakseen
ja nähdäkseen onko mies
toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt
odotti.
Mutta poliisikamarissa oli Jonni
jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen
jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka
kerta pois lähtiessä, kuten asetus
sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu
pituus ja paksuus ja merkitty
ne kaikki kirjaan, johon merkitään
rikollisten tuntomerkit, että rikoksen
sattuessa voitaisiin niiden mukaan
kuuluttaa ja etsiä, vaikka Jonni kyllä
oli joka lauantai etsimättäkin löydetty.
Joka kerta, punnitessa ja mitattaessa,
oli Jonni myös itse uteliaana,
mittaajilta painostaan ja mitoistaan
vilpittömästi kysjmyt:
"Paljonko Oh nyt?"
Se siitä.
Jonnin paras tuttu Helsitigm suur-porvarien
keskuudessa oli kauppaneuvos
Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen
miehen kuin Jonnin suulla
lausuttuna kuului hänenkin nimensä
tietysti Lumperi eli ristnnänimi-neen
Jonni Lumperi. Ja ei siis ihme,
että Jonni Lumperi piti häptä kaimanaan.
Siitäkin se erityinen yhteys ja tut-tuttavtius.
He olivat tunteneet toisensa
koko Jöimin jätkäkauden ajan.
Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva
ukko, kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki.
Vaatteensa hän piti kuluiksi.
Oli siitä itaruudestaan tun^
nettu laajalti yli maan.
Mutta Jonnista hänkin piti. Se
tuntui hänestä öik^ta, vaiihbjen hyvien
aikojen vanhalta helsinkiläiseltä.
Lisäksi oli Jonni vanhapoika kuten
niänkinr^Hänrrösinsaiekin-kiroili^a-äsysi
ja haukkui, mutta häntä miellytti
se, kun Jöimi kuunteli sitä kaikkea
t5rynenä, purki hänen lastejansa
laivoista uskollisesti, saapui aina —
tiet3rsti juomarahan toivossa — il^
moittamaan milloin oli ukon lasti
saapunut, ja mulkoili tys^enä hänen
kiroilujaan kuunnellessaan ja oli ka-rahteerannut
häntä kauppaneuvokseksi
jo aikoja ennen tuon arvonimen
saamista.
"Sinä Jonni saatans, olet suuri
halunkki", haukkui hän usein kuin
kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.
Mutta Jonni nieli sen aina ihan
tavallisena puhutteluna, muljoili vain
kuin arkaileva ja vastaili:
" K a . . . Miten vaan herra komers-rootti
tykkää."
Ja niinpä heltisikin ukolta aina
juomaraha, ja niillä juomarahoilla
se Jöntii enimmäkseen kannatutti itseään
poliisilla, varsinkin sillä häneen
myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.
• • * / , \
•Mutta nyt oli Jönniä kohdannut
iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään
kuusik3mimentä vuotta, ja siksipä
Jonni jo anivarhain aamusella
riensi konttoriin ilmoittamaan ukolle,
että Polaris laiva on yöllä saapunut.
"Jos siinä saattaa olla komersrootil-le
tavaroita, niin tulin ilmoittamaan",
kierteli hän tulonsa oikeata syytä.
Mutta ukko arvasi sen oikean syjm.
Hän olikin nyt merkkipäivänsä johdosta
tavallista anteliaampi ja niinpä
lahjoittikin Jonnille vanhan mustan
rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa,
oikean silkkistormin, eikä
kironnutkaan nyt yhtään kertaa,
vaan puheli hänelle aivan heltyneenä,
liikutettuna:
"Mutta Jonni vain katsoo nyt
eteensä, että ei näitä juo."
Ja Jonni lupasi ja oli liikutettu lahjasta,
sillä ei hän ollut koskaan näiii
suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli
liikutettuna ollen, koki salaa kääntää
mälliä poskesta toiseen ja yritteli
puhua.
"Komersraatti on oikea mies", tapaili
hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi.
Hän aikoi antaa Jonnille \aelä markan,
aivan rahassa, mutta kun pelkäsi
rahan saattavan Jonnin kiusaukseen,
ja kun hänellä oli agenttien tyr-kyttämiä
arpaUppuja kaksi, niin hän
lahjoitti niistä toisen JönniUe. Sitä
ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua
selkkauksiin.
"Se voi voittaa aina kahteenkym-meneentuhanteen",
ilahdutti hän
tuon lipun johdosta Jönniä tiedolla,
Ja juuri tämä arpalippu? jolla Lundberg
luuU pelastaneensa Jonnia rahaan
aina oleellisesti yhdistetystä kiusauksesta,
juuri se lippu tulikin sit
ten Jonnin elämässä kohtalokkaakj
ja saattoi hänet,, jopa itsensä ukko
Lupdberginldn, suorastaan iäisyys.
selkkauksiin ja haudantakaisen maa-flmaii^^
eikk^ joihin ei puhdas
raha oUut häntä vielä koskaan saattanut.
Mutta oli miten oli. Päivä oU
Jonnille ilon ja riemun päivä, ei sen
arpalipun takia, vaan niiden vaattei-den:
mustan rokin, liivien ja silk-kihatun
takia. Ei hän olisi vielä eilen
uskaltanut moista uneksiakaan.
Hän oli iiyt kuin lapsi.
Ei siis ihme, että hän riemastui
ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui
tuohon herrasrokkiin ja liiveihin
ja otti ryypjnt, ja löpuUa ihastui niin,
(Bttä joi itsensä humalaan, vaikka ei
ollutkaan lauantai. Rokkiin puettu-na
ja silinterLpäässäJähti-hän siinä-kunnossa
astelemaan juhlallisesti kes-kikatua
pitkin, unohti koko maailman,
ei huomannut ihmisten häntä
ihmeissään katsovan. Passissa seisoi
n)rtkin se ainainen Nuutinen. Se
odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius
Nepasta. Oli pukeutunut
ihan uuteen juhlapukuun sillä passista,
päästyä oli määrä mennä suoraan
sitä tapaamaan.
Mutta katua ^pitkm humalaisena
horjuva Jonni huomasi hänet jo kaukaa.
Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä
hahmona, vanhasta tottumuksesta.
"Nuutinen! . . . Nuutmen hoi!"
hoihki hän sille jo etäältä.
Nuutista alkoi harmittaa. Ryvet-tyy
sitä isoa likaista jätkää raahatessa
taas juhlapuku, harmitteli hän
itsekseen. Nyt se oli vielä ihmeellisissä
tamineissa; silinteri päässä ja
yllä rokki. ^ Kiusanteoksi hän jo näkyä
arveli eikä ollut kuulevmaankaan
hoihketta.
Mutta Jonni hoipertaa jätkytti
edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi
ruveta puheisille, mutta harmistunut
Nuutinen väitteli, ujoilikin moisen
seuraa sima uudessa puvussa,
ujoili virka-arvonsa takia, ei ollut
huomaavinaankaan.
"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jonni
lähennellä.
"Mene hiiteen!" kivahti Nuutinen,
mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki
arvokkaasti pysytellä selin. Jonnin
silmissä sumeni maailma. Hän alkoi
umpimähkään, kuin toraUeva,
tenätä:
"Elä sinä ylpeile, Nuutinen...
Häh . . . Nuu-uu-tinen."
Mutta sitten alkoi maailma silmissä
lopen sammua. Väsytti ja hän
nukahti keskeUe katua. Silkkisilin-teri
vierähti pohjalleen pystyyn siihen
ihan korvaUisen viereen, ja hän herasi
vasta seuraavana aamuna, kun pukunsa
ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen
kiroillen potki häntä putkassa
hereiUe kuin hirttä. Hän raotti silloin
sUmiänsä ja arveli rauhallisföti:
« K a . . . Nuutinenko sinä olet?"
Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli
sittenkin saanut nyt paikan Tampereelle.
Huomenna oli määrä jo erota
täältä virasta. Ja eilisestä harmistuneella
hän manaili Jonnille äkäistä.
"Nyt sinä, kehno, et minulla enaa
itseäsi kannatuta!" Se oli tosi taimia.
Nyt hän uskoi toki lopultakin
päässeensä rauhaan. Jonnikin oU jo-valmis
taas mitattavaksi ja punnertavaksi
ja muita viraUisia loppumeno-jä
vartoi. Poliisikomisarius puun^
U niissä menoissa poUisi Nuuti^
apuna. MolemmatoHvat äreäUaP^"
la. Nyt ne jo punnitsivat häntä, bu-
Oä vaakalaudalla vielä seisten f»
silloin taas siitä painostaan peräsi.
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 10, 1936 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1936-10-10 |
| Type | text |
| Format | application/pdf |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki361010 |
Description
| Title | 1936-10-10-10 |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| OCR text | KEN tässä takavuosina käveli Hel< singin satamassa kesäisin, poutaisina päivinä, jolloin ? siellä" liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat kään-nellessänsä venkmlivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään amifiatissaan jo iästy-neen ranta jätkän istuksivan jollain tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen höy-rypillin hoihkee^ sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen kuminaan, niin silloin voi nähdä saman ranta-jätkän jollain tavarakasan reunalla juttelevan-toisille jätkille iäisj^sky-^ symyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääne^ ti, piippua hiljaa imien, hautauskel-lojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa painostaessa ja satä-maulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois. Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pu-lukyyhkysten ainainen ystävä ja Helsingin satamaan ja satamaelämään sydän juurillaan kiinni kasvanut jätkä Jonni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen satamakristitty. Sillä Jonni Lumperi di vielä paremmin Lumberin Jonni oli yksi vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, v^aan myös sielultaan, mieleltään ja «kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli, että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin edusta vimpana, väärentämättömim-pänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä elävästi kuvaaN^an ruumiinmuo-don ja varsinkin ruokahalun vuoksi sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän tunsi olex^ansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaiidet einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoinaj ennenkuin suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jonnista kuuluisuuden, hänen ikänsä arvioitiin ammattitovmen kesken MAU U L-ASSI L A eli etsijän tarina Seikkailukertomns nousevan tuohon viidenkyinmenen tai kuudenk3mMnenyiiden vuoden korville, eikä Jonni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa s>Titypäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toyerikunnan arviontiin ja puheli vam siitä: "Se on miten lautakunta päättää." Niin, satamassa olivat häneiTTuu-rensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jom-möisena talon viljelystilalle on sen ~ääinen7^iltei~hyödytön^lkopalsto^ Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman liepeiltä, ja oikestaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin amö-astaan. poliisin välityksellä. Niin, poliisin. Sillä poUisi häntä kiroiH. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen "mies, mutta lankesi tasan kerran viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta putkaan. Viisik3rmmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa kertaa kolmenk3rmmenen vuoden ajalla., ^ Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli Nuutinen. Sen passipaikka oli Jonnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä poliisikamarin suojiin. Harmitti se "Halvatun jätkä! En paremmin sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jonnin ammattitovereita se kaikki huvitti. Eivät he Jonnin lankeemuksista puhuessaan käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat sain että: "Jonni on taas itseään kannatut-tamassa." Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli, tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius, Nepa-nen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen, tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt odotti. Mutta poliisikamarissa oli Jonni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka Jonni kyllä oli joka lauantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta, punnitessa ja mitattaessa, oli Jonni myös itse uteliaana, mittaajilta painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysjmyt: "Paljonko Oh nyt?" Se siitä. Jonnin paras tuttu Helsitigm suur-porvarien keskuudessa oli kauppaneuvos Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jonnin suulla lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristnnänimi-neen Jonni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jonni Lumperi piti häptä kaimanaan. Siitäkin se erityinen yhteys ja tut-tuttavtius. He olivat tunteneet toisensa koko Jöimin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko, kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli siitä itaruudestaan tun^ nettu laajalti yli maan. Mutta Jonnista hänkin piti. Se tuntui hänestä öik^ta, vaiihbjen hyvien aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jonni vanhapoika kuten niänkinr^Hänrrösinsaiekin-kiroili^a-äsysi ja haukkui, mutta häntä miellytti se, kun Jöimi kuunteli sitä kaikkea t5rynenä, purki hänen lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina — tiet3rsti juomarahan toivossa — il^ moittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili tys^enä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli ka-rahteerannut häntä kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista. "Sinä Jonni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan. Mutta Jonni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain kuin arkaileva ja vastaili: " K a . . . Miten vaan herra komers-rootti tykkää." Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se Jöntii enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen myrtyneellä konstaapeli Nuutisella. • • * / , \ •Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään kuusik3mimentä vuotta, ja siksipä Jonni jo anivarhain aamusella riensi konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut. "Jos siinä saattaa olla komersrootil-le tavaroita, niin tulin ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä. Mutta ukko arvasi sen oikean syjm. Hän olikin nyt merkkipäivänsä johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jonnille vanhan mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle aivan heltyneenä, liikutettuna: "Mutta Jonni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo." Ja Jonni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan näiii suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua. "Komersraatti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi. Hän aikoi antaa Jonnille \aelä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi rahan saattavan Jonnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien tyr-kyttämiä arpaUppuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen JönniUe. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin. "Se voi voittaa aina kahteenkym-meneentuhanteen", ilahdutti hän tuon lipun johdosta Jönniä tiedolla, Ja juuri tämä arpalippu? jolla Lundberg luuU pelastaneensa Jonnia rahaan aina oleellisesti yhdistetystä kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sit ten Jonnin elämässä kohtalokkaakj ja saattoi hänet,, jopa itsensä ukko Lupdberginldn, suorastaan iäisyys. selkkauksiin ja haudantakaisen maa-flmaii^^ eikk^ joihin ei puhdas raha oUut häntä vielä koskaan saattanut. Mutta oli miten oli. Päivä oU Jonnille ilon ja riemun päivä, ei sen arpalipun takia, vaan niiden vaattei-den: mustan rokin, liivien ja silk-kihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista uneksiakaan. Hän oli iiyt kuin lapsi. Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypjnt, ja löpuUa ihastui niin, (Bttä joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauantai. Rokkiin puettu-na ja silinterLpäässäJähti-hän siinä-kunnossa astelemaan juhlallisesti kes-kikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi n)rtkin se ainainen Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun sillä passista, päästyä oli määrä mennä suoraan sitä tapaamaan. Mutta katua ^pitkm humalaisena horjuva Jonni huomasi hänet jo kaukaa. Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta. "Nuutinen! . . . Nuutmen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä. Nuutista alkoi harmittaa. Ryvet-tyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä ihmeellisissä tamineissa; silinteri päässä ja yllä rokki. ^ Kiusanteoksi hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevmaankaan hoihketta. Mutta Jonni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin moisen seuraa sima uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei ollut huomaavinaankaan. "Nuutinen hoi!" koki horjuva Jonni lähennellä. "Mene hiiteen!" kivahti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki arvokkaasti pysytellä selin. Jonnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi umpimähkään, kuin toraUeva, tenätä: "Elä sinä ylpeile, Nuutinen... Häh . . . Nuu-uu-tinen." Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän nukahti keskeUe katua. Silkkisilin-teri vierähti pohjalleen pystyyn siihen ihan korvaUisen viereen, ja hän herasi vasta seuraavana aamuna, kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä putkassa hereiUe kuin hirttä. Hän raotti silloin sUmiänsä ja arveli rauhallisföti: « K a . . . Nuutinenko sinä olet?" Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä harmistuneella hän manaili Jonnille äkäistä. "Nyt sinä, kehno, et minulla enaa itseäsi kannatuta!" Se oli tosi taimia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jonnikin oU jo-valmis taas mitattavaksi ja punnertavaksi ja muita viraUisia loppumeno-jä vartoi. Poliisikomisarius puun^ U niissä menoissa poUisi Nuuti^ apuna. MolemmatoHvat äreäUaP^" la. Nyt ne jo punnitsivat häntä, bu- Oä vaakalaudalla vielä seisten f» silloin taas siitä painostaan peräsi. |
Tags
Comments
Post a Comment for 1936-10-10-10
