Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 16, 1944

              1944 LAUANTAINA, JOULUKUUN 16 PÄIVÄNÄ Sivu 7
KUVASTIN
"Hyvä lapsi", äiti ennen
saarnas* mulle näin,
"joka aina tullen mennen
katsoo peiliin päiti,
hän on omahyväinen
ja itserakas ihminen
Maailmalla sitten tarkoin
muistin neuvon sen,
peiliä ma aina kartoin
seurass' ihmisten.
Mutta, annas ollakaan,
mitä siiloin kmdinkaan!
Ystävätär, eräs kuiskas*
kerran korvaan toisen:
Kyllä, tua on itserakas,
kun el edes, moisen,
kelpaa peiliin vilkaista,
vaikk* oisy nenä noessa!'*
Siinä istuin niinkuin nolla,
tuijottelin seiniin.
Katsoako, vaikö olla
katsomatta peiliin?
Pahast' oU molemmin,
puolin sekä toisinkin.
Kerran taasen lueskelin
käsikirjaa naisten,
pykälÖitä tarkastelin
pulmam monenlaisten.
Kas, oV siinä tämäkin:
*'Onko sidla kuvastin?
Ellei ole, hanki pian
koruks* kaapin oven!
Siitä näet joka vian
ryhtis' sekä poven.
Muista ostaa sellainen,
jok' oh itses' mittainen!
Kun sa sitten askareissas'
hyörit päivin, illoin,
pakostakin omaa kuvaas'
arvostelet silloift.
Ja työnpä vaikka vetoa,
siit' usein pitiittuu tenhoa!
On asus' ehkä huolimaton
ja selkils' kumara;
on tukkas' kenties kiilloton,
tai alat lihoa.
Ennenkuin sa huomaatkaan,
ryhdyt voimistelemaan.
Liika kaarevuus näin poistuu,
ryhtisi myös korjaat;
ja mielesikin reipastuu,
kun hiuksesi harjaat.
Nyt katsot silmin loistavin,
mit' aikaan sai yks'kuvastin!"
Ken siis lienee oikeassa
kuvastimen suhteen?
Minäy^raukka^ maailmassa
sain siit' aina nuhteen.
Ehkä myöskin mulle yksin ^
siir on eri merkityskin.
Kas, kun vainen kuvastimeen
katson vaikka salaa,
joka kerran yhä mieleen
äiti rakas palaa;
ket ken pienoisen niin saan
usein viettää seurassaan.
LASTU.
Pauli aivan hätä.äntyi asemasillalla,
luullen tämän tarkoittavan jo lopul­lista
matkaa äidilleen, että ei itkul­laan
saanut olluksi, vaan täytyi hiipiä
puhelinkoppiin nyyhkyttämään.
Kun hän sieltä itkusilmin toisten
näkyviin tuli, huomasi Valpuri poi­kansa
ajatukset ja ehätti lohdutta-
"Älähän nyt itke, eihän äiti vielä
^ä^do. Eikä sitä vielä tiedä, tuleeko
ioko Canadan matkasta mitään, Han-
Kun elämä alkaa
kädet
syvällä housujen taskuissa, pa­perossi
lepattaen huulillaan ja koko
olemuksensa kuvastaen tyytymättö­myyttä
ja kylläst.vneis.vyttä. HUn
katseli alas harmaalle kadulle. Maa­liskuun
tuuli sateineen pieksi siellä
kulkevia, kotiin kiiruhtavia työmie­hiä.
He olivat märkiä ja viluisia ja
likaisia. Hänkin kuului heidän jouk­koonsa,
mutta hän oli jo ehtinyt suo­jaansa.
Hän puraisipaperossiaan ja sylkäi­si
tupakan lattialle. Kohautti olka­päitään
saadakseen märät vaatteet
irralleen selkänahastaan. .
"Älä viivyttele siinä! Peseydy ja
muuta vaatteesi, siihen mennessä on
illallinen pöydässä'V sanoi Annie her­mostuneesti.
Mutta Walt ei vastannut eikä lii­kahtanut,
jatkoi vain ulos katselemis­taan.
Hän kuuli vaimonsa laahusta­vat
askeleet kulkevan uunin luota;
pöydän luo, ja taas takaisin. Kuuli
hänen raskaan hengityksenkin. Ja
tiesi, vaikka tuskin oli häneen katsah­tanut
sisään tultuaan, että hänen sil­mänsä
olivat itkemisestä punaisina.
Sehän oli tavallista... jokapäi­väistä-
Hän ei enää muistanut mil­loin
viimeksi Annie oli ollut herttai­nen
ja iloinen. Tuskinpa sen jälkeen
kun poikaa kanteli. Tällaistako avio­liitto
qn kaikille? Työtä vain, jä
huolia ja huonoa tuulta? Ja lapsi
toisensa jälkeen? Tappavaa arkipäi­väisyyttä.
Ja pankkitilille ei kertjmyt mitään,
vaikka kuinka yritti. Ei koskaan
ylitse välttämättömien menojen. Mi­hin
se hänen palkkansa joutui? Nyt
taas on kaikki va,rattava Annien sai­raalaan
joutumiseen ensi kuulla, ja
kun häh.sieltä palaa uuden tulokkaan
kanssa, niin on niitä aavistamattomia
menoja loppumattomasti, kuten oli
ensimmilisen lapsen jälkeenkin.
Kolme vuotta hän oli työskennellyt
ahkerana. Mitä hänellä oli siitä näyt­tää?
Kirj. DELLA M. _ '*En tiedä mistä saan pojalle huol-
~ ~ • tajan. Ajattelin että ottaisit lomasi
huudahti Annie. ''Mene peseyly- aikaisemmin tänä vuonna, että vofsit
mään. Jumala tiesi kuinka kauan olla lapsen kanssa kotona. Siksi soi-saat
odottaa vuoroasi pesuhuoneeseen, tin, että saat heti kysvä.*'
Jäähtyy ruuat tässä\ielä."
Tuskallinen ääni vihloi hänen kor­viaan.
Hän irroitti lapsen otteen hou­sun
lahkeestaan, otti tuolilta puhtaat
vaatteensa, ja meni. Pesuhuoneen
ovella odotti jo yksi yhtä tahrainen
mies kum hän itsekin oli.
Jaa, jospa joskus olisi pankkitilillä
niin paljon että saisi oman kodin
omine pesuhuoneineen! Saisi kään­tää
selkänsä ikipäiviksi näille kurjille
\^okra-asunnoille . . .
''Miten sinun menee, \VaIt?" kysyi
toinen odottaja.
"Siinä se men.ee."
"'Lähde tuonne meidän huoneeseen
ottamaan ryyppy sillä aikaa kun tuo
kaveri selviytyy tuolta pesemästä."
''Mielelläni."
Ei se jäänyt yhteen ryyppyyn. Tuli
otetuksi kolme. Ja tuli kuunnelluksi
naapurien lomasuunnitelmia. Isäntä
aikoi seuraavan lomansa viettää ka­lastamassa
jonkun ihmeellisen vuoris-tovirran
vieressä ja emäntä aikoi mat­kustaa
omaistensa luo. Se kuulosti
.niin naamiolta että ^Valtin mielessä
alkoi kyteä ajatus jollaisesta ei ollut
edes uneksinut. Ja kun hän vihdoin­kin
palasi omaan huoneistoonsa, oli
hän päättänyt, että hänen kuului saa­da
seuraava lomansa viettää yksin ja
miten ja missä hän tahtoo . . . Sitä
hän ei olisi osannut ajatella ilman
naapureita. Mutta nyt se tuntui asi­aan
kuuluyalta. ^
-^uuat o'i uunissa, kaikki oli hil­jaista.
Walt astui makuiihuoneen
ovelle. Siellä Annie oli polvillaan lap­sen
vuoteen vieressä ja itki hiljaa.
''3Iikä nyt ori?" \ -
';Ei mitään tavallisesta poikkeavaa.
Lapsi löysi tupakkaasi lattialta ja
pisti sen suuhunsa. Sitten hän löysi
likaisen lakkisi toisesta nurkasta ja
Tämä halpa vuokrahuoneisto pureskeli sitä." '
kehnoine huonekalustoineen. Ei muu-
. ta. Viisi vuotta sitten hän lähti ko­toaan,
koska isän kanssa tuli vähän
yhteenottoa suullisesti. Isä sanoi
häntä laiskaksi. Hän ehkä olikin, sillä'
maanviljelys oli hänelle \'astenmie-listä.
ja hän teki sitä niin vähän kuin
mahdollista. Isä sanoi, että laiskalla
ei koskaan ole elämässään mitään
näyttämistä. Isä oli ahkera mies ja
hänellä oli hyvä farmi... Mutta
niin oli hänkin ollut ahkera nämä
kolrne vuotta, jotka Annien kanssa
Ryyppyjen antama lämmin laineh­timinen
hävisi Waltin jäsenistä. Hän­tä
taas väsytti ja kyllästytti.
"Mitä pidät lasta lattialla. Ei se
ole sopiva paikka."
^•Sylissänikö pitäisin häntä, lait­taessani
illallista?"
"Ei ainakaan lattialla, märkänä ja
likaisena."
Annie ei vastapnut, katsoi vain las­ta
joka puhtaana jä punoittavin pos­kin
nukkui.
Äänettöminä he sitten siirtyivät
\\'alt laski kuulotor\'en kädestään
vastaamatta tuohon viimeiseen. Hän
työskenteli kuin vihassa lopun päivää,
huulensa tiukasti yhteenpuristettuina.
Mutta päivän lopussa hän.meni työn­johtajan
luo ja selitti,asiansa.
" E i sopisi, ei sopisi nyt tähiin air
kaan", arveli tämä. "Eikö teillä ole
tuttavia tai omaisia? Eikö mummo
ota lasta?" -
Waltin silmät kirkastuivat hetkek­si.
"Kyllä ka; jompi kumpi mummo
ottaisi, jos eivät molemmat olisi niin
kaukana", sanoi hiin kirkkaus silmis­tään
häviten. "Tarvitsisin neljä tai
viisi päivää viedäkseni pojan . . ."
"Ota ne. Viisi päivää."
Walt ei voinut olla hymyilemättä,
kulkiessaan kotia sinä iltana. Ih­meen
helposti ja yksinkertaisesti oli
hänelle tullut tämä onni. Hän lähtisi
jo seuraavan päivän iltajunassa pojan
kanssa vanhempiensa kotiin. Tosin
hän ei viiteen vuoteen ollut sieltä mi­tään
kuullut. Oli itsekin vain lähet­tänyt
joulukortteja, kun oli kuvitellut
olleensa sen verran loukattu, että oli
syytä ajatella, ettei kotona välitetty
missä hän liikkui ja mitä toimi. Mutta
varma hiin oli lämpimästä, vastaan­otosta
kun sinne vaan meni, ja vielä
kun vie pojankin. -
Olisi se tottavie hauska nähdä kaik­ki
entiset tuttavat ja tutut seudut!
• Mitenkähän Elsa jaksaa? Onkohan
jo löytänyt omansa? Viisi vqotta sit­ten
he lupautuivat toisilleen, mutta he
olivat niin nuoria. Kaiketi Elsa on
unohtanut hänet kuten hänkin on
unohtanut Elsan, Vai oliko hän unoh­tanut?
Miksi hänen ajatus heti meni
tyttöön?-
Vasta noustessaan pimeitä vuokra-kasarmin
rappuja omalle lattialleen
putosi hän pilvistä taas maahan ja al­koi
tuntea jonkinlaista jännitystä. Mi­tä
.Annie, mahtaa tuumasta ajatella?
Panlsikohan kovastikin vastaan? Ei
se mitllän hyödyttäisi, sillä hän me­nee
nyt kumminkin, mutta tekisi se
oli elänyt yhdessä. Ja hän aikoi aina ruokapöytään. Walt otti päivälehden
olla ahkera, sillä laiskan verta ei hä- viereensä ja syödessään luki. Ruuat
nen suonissaan juossut. Mutta jos olivat kuivaneet, odotellessaan häntä,
näin menee yhä vain, että vaikka
kuinka yrittää, ei mitään ole . . .
Hän tuiiÄi. pienten käsien tarttuvan
sääreensä. Poika veti itseään seiso­maan
päästellen samalla huuliltaan
innostuneita äännähdyksiä. Mutta
Walt ei katsonut alas. Hän tiesi että
lapsi^lisi tahrainen ja.kuivaa vailla,
kuten joka ilta oli, ja tällä hetkellä
hän ei tahtonut nähdä sellaista.
mutta kumpikaan ei siitä mitään mai»
ninnut.
..Annisikatseli ulos, kujan toisella
^puolen olevan harmaan seinän ilott^)-
mia ikkunoita. • * •
Eräänä huhtikuun alkupäivänä
soitti Annie Waltille keskellä työ­tunteja.
Walt ehti kuvitella jotain
vakavaa tapahtuneen ennenkuin An-
Hän kohautti taaskin olkapäitään, njg sai asiansa selitetyksi.
'Mitä ihmettä sinä viivyttelet?5 "
koonhan minä vain menen ja iltaju-nassa
olen jo kotona."
Tuon kuultuaan poika asettui ja
uskalsi jo vähän muutakin jutella,
kun Lea kaikessa ymmärtäväisyydes-
.«^ään oli lohduttavasti hänen käteen­sä
tarttunut.
M.\LVIINA.
•'Mrs. Rankin, joka lupasi poikaa
hoitaa minun ollessa sairaalassa, ci
voi sitä tehdäkään,, kun hän joutuu
pois kaupungista", sanoi Annie.
"Olisit tuon voinut illalla minulle
sanoa", murahti Walt, tuntien helpo­tusta
että asia ei ollut sen kummempi.
Hän kuuli miten vaimonsa vetihen- Virallinen miekankantaja IVorccs-keään
syvään ja odotti hetkisen en- terissä. Englannissa, aina johtaa kan-nenkuin
vastasii • sallisia juhlamenoja.