Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 16, 1944

              m •m-
Sivu 8 LAU^ANTTAENTA, JOULUKUUN 16 PÄIVÄNÄ „ 1944
i Us*
kaiken vähän kiusalliseksi. min hän katsoi mieheensä. Sitten hän
Hän aukaisi oven ja loi nopean sil- kuivasi esiliinansa nurkkaan hikeä ot-mäyksen
vaimoonsa. Annie hymähti saitaan ja sanoi tuskin kuuluvasti: .
liänelle, sekoittaen jotain keittoa pa­dassa.
Ja poika päästi iloisen äänen
nähdessään hänet.
Walt pudotti likaisen lakkinsa lat­tialla,,
riisui takkinsa j a teki jöamöin
sen kanssa. Otti tuolilta, johon An­nie
ne joka ilta varäsij puhtaat ilta-vaatteensa.
"Menen heti peseytymään. Siellä
ei ole ketään nyt." ^
Lapsi ryömi innokkaasti isän jättä-mien
vaatteiden luo ja pian oli taas la­kin
lijpan, reuna hänen suussaan.
"Voi (hyvänen aika!" huokaisi An­nie,
jättäen keiton. _ Hän otti lakin
ja takin;ja ripusti ne niille kuuluviin
nauloihin uunin taa. Oliko Walt
vielä kertaakaan ripustanut itse
kamppeitaan sinne? Lattialle oli hel^
pompi ne pudottaa. Huomautukset
ja pyynnöt eivät auttaneet.
Omituista miten nuo tuollaiset pie­net
ajattelemattomuudet häntä louk­kasivat.
Luulisi niihin jo tottuvan
'kun n6 kerta uusiutuivat joka päivä.
Mutta nämä pienet asiat toivat
mieleen aina sen ison asian . . . Siitä
j J oli kulunut lähes kolme vuotta,
mutta laimennut ei ollut vielä vähää­kään
se loukkaus jonka hän silloin sai.
He olivat niin onnellisia rakkaudes­saan,
Walt ja hän, -He tiesivät silloin
jo pojan tulosta: Annie esitti että
kirjoitettaisiin Waltin kotia siitä ja
kaikesta muustakin, sillä iie olivat
siihen mennessä lähettäneet vain vih-ki-
ilmoituksensa. Omille, vanhem­milleen
oli Annie kyllä kkjoitellut ja
esitellyt miestään. Hän kaipasi -Wal-tin
tekemään samoin hänen yarilhem-milleen.
" E i ! " o l i Walt murahtanut ja käy­nyt
huonotuuliseksi.
'•Mutta miksi ei? Miksi et kir­joita
kotiasi?"
"Ei ole mitään kirjoittamista", sa­noi
Walt.
Annie ei ollut sen jälkeen koskaan
enää maininnut asiaa. Mirtta paljon
hän siitä kärsi, ihmettelijä kuvitteli,
kunnes nyt hänellä oli usko että mie­hellään
oli sellainen koti johon ei
kehdannut häntä, syystä tai toisesta,
esitellä. Tai sitten hänellä oli lem­mitty
siellä. Tai molemmat oli syyrnä.
Ja tuota uskoa vahvisti Waltirt juro
käytös, hänen pitkät äänettömyydet,
jotka tuntuivat lisääntyvän päivä päi­vältä.
'"'Hänen rakkautensa minuai koh­taan
öli hetkellistä... ohimenevää.
Jos emme olisi niin lyhVeii seuruste­lun
jälkeen menneet naimisiin, ehkä
emme olisi menneet olleenkaan. Ehkä
hän olisi mennyt kotiaan ja ottanut
vaimokseen jonkun lapsuustoverinsa."
Tuö ajatus sai Annien inonta itkua
itkemään. . \
'Walt palasi pesuhuoneesta puhtai­siin
puettuna, tumma tukkansa sile­äksi
kammattuna. Annie katsoi hä­neen
pitkään, niin hyvinvoivan näköi-'^
''Tee miten näet parhaaksi,"
'Hyvä."
Walt söi ja luki, kuten hänen tapa
oli. Mutta hän tuskin tajusi mitä
Lapsi riemastuen ojensi käsiään sitä:
kohden ja sanoi/pullistunein poskin:
'Tuh! tuh! pa'ppai!"
*'Mihin sinä misiksesi jätit, Walt?'*
Vastenmielisesti hän kertoi nuo­remmilleen
miksi oli tullut. Nyt tun­tui
että hän oli menetellyt lapsellisen
luki, sillä hänen ajatuksensa hyppe- • ajattelemattomasti. Olisihan ensin
edes pitänyt kysyä josko sopii poika
tuoda.
Päivä oli kaunis keväisessä loistos­saan.
Linnut lauloivat, purot lirisi­vät
ja tien sivuilla kasvava lehdikkö
tuoksui suloisesti". Ja heitä vastaan
tuli Elsa . . .
]Mutta kun he tervehdyksien ja pie­nen
keskustelun jälkeen jättivät "tytön
ja jatkoivat matkaansa, kulki Walt
yfhä allapäin ja huolestunein ilmein.
Ei keväisen luonnon raikas kauneus,
ei Elsan näkeminen, herättänyt hä­nessä
mitään sellaista mitä oli odot­tanut
tuntevansa.
"Tuo Elsa . . . hän ei saa miestä
vaikka kuinka yrittäisi", huomautti
Davie.
'•Mikä siinä on? Hänhän on kau-lehtivät
asiasta toiseen, arvoituksesta
toiseen siellä kotona. Ja kaikkeen
aina sekaantui ajatus Elsasta. Hän
tunsi odottavaa jännitystä, poika­maista
innostusta...
Ei hän huomannut miten vaimonsa
istui lapsi sylissä, eikä edes maista­nut
illallistaan. Tuijotti vain eteensä
näkemättömin silmin.
Matkustaminen pienen lapsen kans­sa
ei ollut helppoa. Sitä oli hoivatta­va
koko ajan. Ei se edes yötä nuk­kunut.
Heräsi tuon tuostakin ja itki.
Walt tiinsi itsensä väsyneeksi seu­raavana
päivänä ja hänen ajatuksensa
eivät olleet enää innostuneet. Ei sit­tenkään,
kun juna .pysähtyi kötiase-malle.
•
Hän laskeutui junasta poika käsi-
' varrellaan. Asemamies yksin oli ju­naa
vastassa, mutta jonkun matkan
päässä tiellä tuli >käksi poikaa. Walt -
lähti heitä vastaan, toivoen tuntevan­sa
heidät ja saavansa heihä tietoa'
niistä saisi kyytiä kotiin.
Viisi vuotta kun on pois kotikyläs­tään,
ehtii nuori väki kokonaan muut­tua.
Ei hän ensin tuntenut poikia.
Vasta kun he olivat aivan lä!hellä, in­nostui
Walt j a huusi:
*'Hei pojat! Hei Dickie ja Davie!
H e i !"
Kummaksuen pojat kiireesti hänet
tarkastivat, sitten vihelsivät pitkään.
'nValt! Meidän isoveli Walt!" -
"Johan olette kasvaneet! - Tehän
olette miehen mittaisia."
"No . . . lähes!" virnisteli Davie.
"Mikä sinun käsivarrellasi on?"
kysyi Dickie.
""Poikariil Mitäs tuummaätte?"
*^Hm!" murahtivat molemmat. ^
lausettaan.
^'Tahtoiko vaimosi että tuot lapsen
tänne?"
" E i . Minä niin tahdoin."
"Ja jätitkö "luotettavan ystävän
hänen kanssaan kun lähdit?'-
" E n . . . " ^En, äiti. Häu jiii yksin.
Mutta lasta ei odoteta ennenkuin lop^
pukuussa. Ja samalla lattialla asiiu
. . . . " Mutta hän-ei lopettanut lauset­taan.
Hän nousi: ja alkoi kävellä edes­takaisin.
Miten hyvin hän tiesi, että
Annie ei pitänyt kestään naapuris­taan,
sillä ne olivat kaikki liian usein
tarjonneet Waltille ryyppyjä, joita
W a l t ei olliit koskaan kieltänyt. Ja
muutenkin naapurit olivat tavoiltaan
j a käsityksiltään aivan toisenlaisia
kuin Annie. Annie' oli samanlainen
kuin Helen j a ä i t i . . .
"Huono/jättää viimeisillään ole-yaa
naista yksin", sanoi äiti ja ummis­ti
silmänsä. Hetkfen kuluttua hän
avasi ne ja hymyili. ''Sinä muistu­tat
niin isääsi kun hän oli nuori. Hy­vä,
mutta niinliuomaamaton . . . Kun
sinä synnyit öTin minä yksin kotona,
nis tyttö", saiioi Walt hajamielisesti, isäsi ollen kaupunkireissulla. Vain sat-
^'Jöo,
perässä
3}
jiiorua, Davie!" komensi
mutta hän jupksee miesten
liikaa ja peloittaa kaikki
pois."
•'Älä
Dickie.
Walt naurahti. "Mitertkäs täällä
nuoremmat tytöt jaksavat? Ettekös
te jö pidä heitä silmällä?"
"Älä höpise! Me olemnie vasta
viidentoista!" vastasi Davie.
He saapuivat kotipihaan. Sisko
nosti vettä kaivosta. IVält tarkkaili,,:
häntä hymyillen ja lähestyi häntä,
takaa päin. Kun t ^ t ö paukautti
kaivon kannen kiinni ja kumartui
liöstamaan ämpärejä, sanoi hän hil­jaa:
"Neiti antaa minun kantaa ne?"
Tyttö pyörähti ympäri, siniset sil­mät
pyöreinä.
^ "VValt! . . . Walt!"
"Älä niin purista. Tukehdun!"
Selveni että isä oli ajanut kaupun- pyysi '\Valt hetken kuluttua, hieroen
kiin sinä päivänä trokilla, joten oli kasvojaan siskonsa hiuksiin. ."Olet
selvintä lähteä kävelemään. Ja kyllä- kasvanut nim kauniiksi tytöksi, He­hän
pojan ja matkalaukun näin koi- Ien."
messa kantaakin vaikka majtkaa on
parisen mailia.
"Miten täällä kotona kaikki me­nee?
Onko äiti ja sisko ja isä tervein
tä?"
" E i äiti ole, tietysti", sanoi Pickie.
•'Miksi 'tietysti'?"
"No, hänhän on jo kaksi vuotta
ollut vuoteen omana. Hän on hal­vaantunut
jaloista."
"Mitä!" .
"No, etkö sitten sitä tiedä?"
'•Me olisimme kirjoittaneet, mutta
joulukorteissasi ei ollut osoitettasi, ja
Lapsi alkoi itkeä. Ja kun Helen
lähentyi häntä, ojensi hän käsivarten­sa
pyytäen.
"Luulee sinua äidikseen", sanoi
Walt liikutettuna^
"Tule, kulta, t u l e . . . Voi sentään!
Sinunko tämä on...? Anna täti
pyyhkii nenäsi. Noin, ,. .Walt, mi­hin
sinä vaimosi jätit? Onko . . . on­ko
hän . . . ?"
"Kyllä hän hyvin voi, Helen. Toin
vain pojan teille kylään."
Davy oli jo juossut sisään ilmoit­tamaan
äidille tulijoista. Jaicun Walt
Iitti Dickie.
• ' N i i n - . . .
kirjoitella."
"Lähdetään
Niin, olisinhan winut
nyt. Annahan minä
nen hän oli. Hänen teki mieli mennä kannan sitä", sanoi Davie, "ja ojensi
hyväilemään häntä ja" saamaan osak- •käsivarslaan lapselle. Ja valmis oli-sefen
vastahyvällyä. Mutta hän ar- kin poika vaihtamaan kantajaa,
kaillei:» viivytteli, ja sitten jo Walt ^'Anna minulle se laukku, W a l t . :.
istuututkin pöytäiin j,a ötti-^noma-. Ja älä nyt noin allapäin ole. Kotona
y^i^en. silti menee kaikki koko hxn^in. • Sis-.
""No, miten sen loman pWntiön kostamme on kasvanut hyvä kokki,
kanssa kävi?" kysy4 Annie hiljaa. ja äiti on aina hyvällä tuuldla vaikka
" ^ N i i n . . . UfOta... Itfinä päätin
viedä pojan äitini luo. S&an viisi l)äi-vää
olla työstU pois. Ajattelin että
föhden jo huo^^n iltama." 'Walt kat­soi
lehden yli vaimoonsa. "Parempi
niin, ja ohhan jo aika että käyn ko­tona
ja että vanhukset näkevät po­jan.
Vai mitä sinä ajattelet?"
Annie istuutui. Laajentunein sil- keräsi vauhtia, jatkaakseen matkaa.
sitten meinattiin että mitäpä sinulle ehti äidin vuoteen \aereen, oli hänen
sitä tiedottaisikaan kun et edes yhtä poskensa märkinä ilon kyynelistä, ku-kirjettä
äidille ole kirjoittanut", se- ten Davie oli ennustanut.
"Kyllä sitten, kun ahtaa mokoman
lapsellisen riidan eroittaa itsensä ko­dista
ja omaisista kokonaisen viisi
vuotta!" torui äiti, silittäen Waltin
kättä. "Etkä edes kirjoitellut. Eikä
vaimosi edes kirjoittanut."
"Eihän se sen riidan syytä ole tain­nut
olla, äiti. Olen kai jo pitemmän
aikaa sen ymmärtänyt... Tuli ta­vakseni
vain . . . " ja Walt epäröi.^
'*Kyllä tiedän. Tuli tavaksesi sur­kutella
itseäsi, niinhän?"
" N i i n kai", myönsi Walt, naurah­taen.
Hän istui äitinsä luona myöhään
sinä iltana, kuunnellen omituisen rau­hallisella
nautinnolla äidin kertomisia
ja vastaellen hänen kysy^Tnyksiinsä,
Äidin katse oli lempeä, mutta samalla
Walt tunsi sen arvostelevan ja pun­nitsevan
jokaista häneii liikettään ja
onkin sairas. Jä varmasti hän itkee
ilosta kun näkee sinut." ja Davy löi
rohkaisevasti Waltia harteisiin,
"En ole ajatellutkaan että täällä
voisi mitään ikävää tapahtua", sanoi
Walt. .
Heidän matkansa kulki a^man
ohitse menevää tietä. Juna jälleen
tumalta pysähtyi ovellemme eräs tut­tava,
joka'kiirehti hakemaan lääkä­riä."
"Mutta Antiie . . . minä ehdin ta­kaisin
ennenkuin lapsen aika tulee.
Vasta loppukiitrssa, äiti."
"Samoin sinun isä odotti sinja.
Mutta minä hamkin sinut aikaisem­min."
"Kaupungissa silti saa apua, kun
on puhelimet ja kaikki."
"Niin, ei suinkaan siinä sitä vaa­raa
ole etteikö lääkäriä saa", myönsi
äiti kuivasti ja taas ummisti silmän­sä.
"Miten muuten minä muistutan si­nulle
isää?"
"Odotat paljon toisilta, enemmän
kuin mitä yritätkaän itse antaa.'
"Mutta äiti!:"
"En minä sitä millään pahalla sa­no!"
Äiti aukaisi silmänsä ja hy­myili.
"Kyllä opit huomaamaan kun
vain tahdot. Niin isäsikin teki.'"
"Meitä miesparkoja aina soira-taan",
sanoi Walt, koettaen puhua ke­veästi.
Mutta 'hän tunsi syyllisyy­tensä,
katsellessaan äidin liikkumatto­mia
jäseniä ja ajatellessaan Annia yk­sin
ikävässä.ja huolessa siellä ahtamis­sa,
ilottomassa Jiuoneistossa.
Kun hän meni omaan entiseen huo­neeseensa,
istui hän kauan ikkunan
ääTessä katsellen ulos kuutamoyöhön.
Peltojen toisella puolen oli Elsan koti
ja sieltä nytkin, kuten niin usein en­nen,
pilkotti pieni valo Elsan huo­neesta.
Tuo Tiäky. oli joskus saanut
hänen nuoren sydämensä lyömään kii­vaammin.
Mutta nyt hänen luVi
mieleen vain ohimenevänä ajatukse­na,
että mitä mahtoi Davie tarkoitiaa
päivällisellä huomautuksellaan Elsis­tä!
Tutut pellot, tutut vaahterapr.ut.
tuttu kuukin! Tuttu tuoksu tä-sii
huoneessa. Jospa kaikilla olisi ti
sus päästä kotona-käymään! . . .
Hän nousi ja sytytti lampun. Oi ti
hyllyltä kirjan ja' alkoi lukea, yhv.ui
kaiken pohjalla kehittyi varma P-ui-
- tös, että hän lähtee takaisin Annien
luö seuraavassa junassa, siis aamulla
jo. Ja sitten kun .Annie pääsee sai­raalasta,
lähettää hän hänet tänne,
poikaa muka hakemaan, mutta 'o-dellisuudessa
tutustumaan tämän ta­lon
väkeen. Ja sitten ehkä hän it^o
yoi tulla hakemaan koko perheensä
takaisin kaupunkiin.
* • # *
, Walt juoksi ylös pimeitä, kapeita
rappuja omalle lattialleen. Onvan
ovensa taa hän pysähtyi epäröiden.
mm
•1 -A