Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 7, 1953

              m:
•'Vi.
Ix
.1
puun, vaikka jokainen tiesi asian olleen
päinvastoin. Silloin oli hänen sydä­mensä
murtua. Monta yötä hän ma­kasi
vadeilla. Mutta Lillianin ja hy­vän
äiti Mooren ansiosta hän lakkasi
viimein suremasta V*ahtia.
Sitten, vartuttuaan miehen mittaan
oli Andy Moore luvannut hänelle palk­kaa,
jos hän jää vielä taloon ja on
määrätyn ajan loppuun. Kun aika tu­l
i täyteen, oli CMoore ilkkuen sanonut:
' H u l l u olet, kun sellaisia uskot", ja
niin j ä i palkka saamatta, koska hänellä
ei ollut todistajia, että .\ndy ]Moore oli
luvannut. Lähtiessään hän vannoi vie­lä
palaavansa ja kostavansa karsiman­sa
vääryyden . . .
Johnin ajatukset juoksivat filminau­han
tavoin, pysähtyen lopulta Lindaan.
Samanlainen kuin Lillian silloin. Samat
silmät, vartalo, käynti, ääni ihan sama
Icuin Lillianin. Miksi luonio luo kaksi
niin samannäköistä ihmistä? ''Satuni
olisi loppunut, kun iLilHan kieltäytyi
avioliitosta kanssani. Olisin matkusta­nut,
takaisin kotiin, mutta nyt tuntuu,
että en haluakaan lähteä, jokin pidät­tää,
minua . . ." John ei halunnut tun­nustaa
edes itselleen, että hän oli ra­kastunut
Lindaan.
Linda pohti huoneessaan samansuun­taisia
ajatuksia. Hän oli kuin tulisilla
hiilillä. Tänään oli tapahtunut jotain
erikoista. Ensin, että John \Villiams oli
saapunut kylään ja sitten heidän vie­raansa.
John A'iljamaa. Kummallista,
ikaksi, joilla sattuu olemaan sama etu­nimi.
John Viljamaa on näöltään sa­manlainen
kuin hänen viime kesänä
Calgaryssa näkemänsä John \\*illiams,
josta hän oli hahmotellut unelmiensa
sankarin. Linda painoi kädelUiän
pamppailevaa sydäntään. John AVil-iiamsin
kuva himmeni vähitellen John
Viljamaan, heidän vieraansa hahmo i l ­mestyi
elävänä tytön silmien eteen.
•'l'h<elmieni sankari — ritarini . .
tytön huulet kuiskasivat onnellisena.
Seuraavana aamuna uA,ndy Moore voi
{huonosti. Hänen olisi pitänyt m€;nnä
kolmen mailin päähän katsomaan eläin­ten
juomapaikkaa, jonka lumituisku oli
Voinut tukkia, ettei karja saa vettä. Lin­da
sanoi lähtevänsä ja John tarjoutui
mukaan. Andy ^loore rypisti kul­miaan,
mutta ei kuitenkaan sanonut mi­tään.
Hän tiesi, ettei tyttö siellä yksin
tule toimeen, jos täytyisi paljonkin la­pioida.
Talon autolla he menivät niin
pitkälle kuin tie oli avattu ja lopun
matkaa he joutuivat kahlaamaan lumes­sa.
Perille saavuttuaan alkoi John luo­da
lunta. Linda seurasi vaiteliaana työ­tä.
Notkea vartalo kumarsi ja nousi,
avoimen paidan kauluksen alta näkyi
terve, ruskea rinta.
John suoristautui, pyyhki hikeä otsal­taan.
Hän huomasi tytön tuijottavan
katseen, astui lähemmäksi ja kumar­tuen
katsoi tvtön silmiin.
w
"Antaisinpa dollarin ajatuksistasi!"
Tyttö hätkähtiv niutta pian hän kui­tenkin
keksi vastauksen:
•Ja minä kaksi, jos saisin tietää, mik­si
vaikutat niin salaperäiseltä."
John nosti tytön leukaa sanoen kiu-sotellen:
"Joko pikku neiti taas haaveilee rat­sastavasta
ritarista ja komeasta linnas-»
ta?"
Silloin tyttö otti lunta ja heitti Joh- '
flin niskaan juuri kun tämä kumartui
t\-öhönsä. Mies kääntyi nopeasti, otti
tytön kiinni ennenkuin tämä ehti juosta
pakoon.
• X y t suutelenkin sinua palkkioksi i l ­kityöstäsi!
*' Tyttö^ rimpuili ^^staari.
John oli jo ta\ioittämaisiIlaän huulillaan
tytön huulet, mutta^samassa tämä kään­tää
päänsä ja suudelma osuu punotta­valle
poskelle. Viimein vastaanrim-puileminen
loppui, londa tarjosi huu-iensa
— seurasi pitkä, intohimoinen
suudehna. John katsoi kauan Ijtöa si­nisiin
silmiin, kysyen:
"Miksi vapaaehtoisesti annoit suu­delman?"
Tyttö loi katseensa alas ja kirkas
kyynelhelmi kimalsi silmänurkassaan.
"Älä kysy, en voi siihen vastata."
'Rakas, ei sinun tan.'itse sitä sanoa,
ymmärrän muutenkin. Kiitcö, JJ.n-da,
että soit kövhälle kulkurille suudel-man.
*
Kun he palasivat kotiin, huomasi L i l ­lian
heti, että jotain oh' tapahtunut. "En­tinen
säihyvän iloinen sisko oli niin hil­jainen.
Tätä hän''juuri oli toivonut.
Kenellekään toiselle ei hän rakasta si­sartaan
olisi niin mielellään antanut
kuin juuri Johnille. Ja eilinen Johnin
tunnustus lisäsi huolehtivan sisaren toi­voa,
että he rakastuisivat toisiinsa ja
menisivät naimisiin.
Näin alkoi Lindan ja Johnin seurus­telu.
Usein iltaisin he pujahtivat ulos
kun Andy Moore vetäytyi huoneeseen­sa.
John odotti hetkeä, koska Lindan
isä tulee tietämään heidän seurustelun­sa
ja että köyhä suomalainen mielii hä­nen
nuorinta tytärtään. Lillianilta hän
sai aina rohkaisua. Vaikka ei hän enää
peljännyt entistä isäntäänsä ja tiesihän
hän jo, että Linda rakasti häntä ja oli
valmis hänen kanssaan "mierontietä''
kulkemaan, kuten hän oli kerran tytöl- •
tä kysjTiyt. Linda oli vastannut: "Seu­raan
sinua vaikka maailman ääriin." Ja
kun hän oli vielä muistuttanut tytön
prinssihaaveista, oli tyttö vakuuttanut:
"Sinä olet minun ritarini. En välitä ra­hasta
enkä rikkaudesta, tahdon kans­sasi
jakaa ilot ja surut."
John oli maininnut Lindan ylpeästä
isästä, että hän ei koskaan suostu hei­dän
avioliittoonsa. Samalla hän oli
kertonut suhteestaan Lillianiin.
"Tiedän, että isä vastustaa, mutta
olenhan minä täysi-ikäinen, hän ei voi
kieltää. Lillian on kertonut minulle,
kaikki, hän ei halua tehdä sinua oimet-tomaksi,
silla hän tietää, että entinen
lupaus sinua velvoitti, et tehnyt sitä
rakkaudesta.^' Hän ei halunnut suostua
kosintaasi terveydellisistä syistä, mutta ^
itse hän ei vpinut sitä sinulle sanoa.
Lillianinkin tähden haluan palkita kar­simasi
pettymyksen ja tehdä sinut on­nelliseksi
. ^ kuuletko, onnelliseksi, si­nä
tuhma poika."
John olisi nyt voinut ilmoittaa Lin­dalle,
kuka hän oli, mutta hän odotti
Andy Mooren suhtautumista, kun pyy­tää
Lindaa vaimokseen.
Sitten se tapahtui. Edellisenä iltana
he olivat olleet tansseissa. Kun he pa-lasi\'
at, oli Andy Moore heitä odotta­massa
ja vahtimassa. Aamulla heti hän
alkoi raivota ja haukkua Johnille:
"Heti meille tultuasi tiesin, että jo­tain
tapahtuu, siiiä pahan ilman lintu,
mutta en voinut arvata ,että narraat
Lindan, nuorimman tyttäreni. Silloin
kerran yritit vanhempaa, mutta estin
sen. Sinä — luoja tietää, mikä olet.
Tuntemattamalle
Olen lukenut kaikenlaisia pieniä kir­jeitä
Liekistä ja päätin minäkin lähettää
terveiseni Sinulle, tuntematon ystävä.
Sanon tuntematon, sillä olet se, koska
en ole Sinua koskaan nähnyt. Olen
kuluneen kesän aikana lukenut pakinoi­tasi,
joita on ollut Liekissä koko usein.
MvQskin luin koko tarkasti nuo muuta-mat
rivisi, jonka nimenä oli "Kirje Si­nulle"'
ja silloin ajattelin, että ne rivit
oli omistettu minulle. Ja kun vielä kir­joitit,
että olit sen pakinan kuullut Ee­tulta
ja minä kun olen vanhastaan tuttu
Eetun kanssa, niin ajattelin, että te mo­lemmat
ajattelette minua.
Sanoit, että et ole "mustankipeä" tu­hansien
mailien päässä olevalle ja
mainitsit, että syyskuu on onnesi kuu­kausi.
Syyskuusta voisin minäkin kir­joittaa
romaanin,. jos olisi kurjallisia
taipumuksia, sillä se on minun iloni, su­runi,
onneni ja onnettomuuteni kuu­kausi.
Mutta nyt pitää todella kirjöittsia
muutama rryi Sinulle. Keväällisen lu­paukseni
perusteella kirjoitin sinulle
kirjeen syyskuussa. 'Panin siihen uuden
osoitteen ja tavallaan uuden nimenkin,
vaikka tuo nimeni onkin lapsuuteni ai­kainen.
Nyt olen sitten odottanut vas­taustasi,
mutta turhaan. Nyt tiedän,
että ilottomaan elämääni olisi liikaa toi­voa,
että joku toiveeni toteutuisi. Toi­von
nyt A-ain että olisit löytänyt elämän-toverin
itsellesi, toverin, joka ei petä ei­kä
jätä. Ehkäpä sinulla on tarmoa, mi­nulta
sitä puuttuu. Olen antanut elä­mäni
purren mennä sinne, minne tuuli
kulloinkin käy ja myrskyä on elämäs­säni
ollut enenunän kuin tyyntä. Har­voin
purteni tyynen poukaman löytää,
mutta toivon, ettei se rantakiviin säry
. • • •
Nyt toivotan kaikille Liekin lukijoille
hauskoja metsästys- ja kalastusretkiä
— ja Sinulle, jolle tämän kirjeeni olen
omistanut, hyviä pakina-aiheita edel­leenkin.
mstoja
^Mehaluamnie kiittää
tia, kiin han lähetti meille Faaiilta-2*'
veisiä. Kiitos sydämestämme F^^'^
kun muistit meitäkin. ' ^ s
Se Mattawan mummu pilasi-kaikf,
kun kirjoitti Liekkiin, että Paarilla^
tää olla pitkä parta, että suutelot o S ,
makeammat ja vähän kutittavat, %.\
kin aivan luulimme Faarilisi liittoiiäii. 1
lassa sitä miestä, jolla oli pitkä pani [
Katsoimme häntä ja hyntyilimme, mA
ta hän vilkaisi meihin päin ja l i ^ 1
velemään pois. Ajatteli varmaankin
että mitähän nuokin minua vahtaa\^'
kuin lehmä uutta porttia.
Rupesimme kyselemään toisilta, tun
tevatko he Paaria. Ei kukaan tien^t
mutta sanoivat, että mennä kysj-mään.
Mutta sitä partasetää ei enää näkjijt
missään. Samassa huudettiin kovaäani-sessä,
että pitää valmistua urheilua var­ten.
Ei siis siihen mennessä vielä nät
ty Paaria.
Pellolla, koetimme parhaamme TOK
mistelussa. Kyllä pääsi suuri huokaus
kun se loppui. Sitten taas alkoi Faarin
' hakemmen. Kun aikamme kyselimmi:
ja katselimme, niin viimeksi näimmekin
hänet ja Kyyhkylän tädinkin. Oli oi-kein
.hauska tulla teidät tuntemaa
Menimme hakemaan kameran ja otim­me
Paarista ja tädistä kuvan. Kiitok­sia
paljon!
Olisimme toivoneet, että Faari ja tä-ti
olisivat olleet Finnish-haalilla, että j
olisi saanut viedä Paaria tanssimaan.
Palasimme kotiin hauskojen muisto­jen
kanssa liittojuhlasta ja kaikista
vanhoista ja uusista tuttavista, joita tu­limme
siellä tuntemaan — ja myös tä­distä,
ja Paarista. Lähetämme, heille ]
lämpimät terveisemme ja toi\wnine;:l
näkevämme teidät taas joskus tulea-suudessa.
'KAKSr PLINAPUKUIST.i
Kesäloma
YKSI YSTÄVÄSI.
Mutta Linda ei lähde koskaan sinun
matkaasi, usko sei'' Voimakas nvrkin-isku
tärisytti pöydällä olevia astioita.
"Säästä, sanojasi,. Andy Moore, sillä
hetki on tullut, jolloin sinä annat per
riksi. Kysyn sinulta: annatko Lindan
vaimokseni, vai täytyykö minun väki­sin
viedä tyttäresi?" Syxd iva värähti
Johnin suupielessä katsoessaan raivos­tunutta
miestä edessään.
Andy Mooren kädet puristuivat
nyrkkiin. Hänen teki mieli iskeä tuota
voimakasta, röyhkeää miestä, joka us­kalsi
uhmata häntä, mahtavaa Andy
Älooreä, mutta hän malttoi kuitenkin
mielensä. Toinen nyrkinisku pöytään
antoi pontta hänen sanoihinsa:
"Ei.koskaan tyttäreni lähde köyhän
kulkurin matkaan, joko uskot, sinä köy­hä
suomalainen rotta! Rikkaan skot­lantilaisen
tytär ei lähde tuollaisen . .
-roiston hän oli sanomaisillaan — "mat­kaan.-*
Mutu samassa hän huomasi,
että tuo nimitys olisi koskenut häntä
itseään, niiti jätti sen sanomatta. ' ' Jä
nyt ulos talostani, vai pitääkö minun
Stvtt 6
auttaa?"
"Siinä tapauksessa Linda itse ratkai­see
tämän. Sano, tahdotko lähteä köy­hän
rotan matkaan onneasi koetta­maan?
Vastaa pian!"
"Tahdon!" vastasi tyttä raikkaalla
äänellä. "Vie minut pois täältä, John."
"Pane takki päällesi, ehdimme vielä
ensimmäiseen junaan. Otamme auton
täältä, kyllä se sieltä takaisin kulkeu­tuu."
-
John meni autotalliin ja peruutti au­toa
ulos. Juuri kun he olivat pääsemäi-sillään
tielle, ilmestyi Andy Moore por­taille
pyssy kädessään. "Varo, isä am­puu!"
kirkaisi Linda. Rauhallisena
avasi John auton oven ja huusi
".\ndy Moore, tahdotko tehdä vielä
kolmannen murhan tuntosi päälle?
Kuule kuinka paljon sinun täytyy tehdä
pahaa, ennenkuin joudut teoistasi vas­taamaan?
Nyt.voin sinulle ilmoittaa, si­nä
roisto, että John Williams, suuri kar­janomistaja,
ryöstää tyttäresi. Tämän
autosi vien vain Hallin autokorjaamolle
saakka, jossa oma autoni on ollut säi­lytettävänä
tämän ajan.'»
Andy Mooren käsi putosi, pyssy kaa­tui
maahan. Hän aikoi lähteä auton luo,
mutta silloin olivat Linda ja John jo
tiellä. Lillian, joka seisoi ikkunassa,
heilutti kättään, pyyhkien kyyneleitä
silmistään, puhuen itsekseen:
"John tuli ja kosti — vei rakkaan
sisareni. 'Kosto isälle ylpeydestään ja
minulle . . ." sydäntäsärkevä nyyhky-.
tys A^ i s u t t i Liliianin. hartioita - r Vja
minulle rakastettuni: menetys . . J-IjOppu
kauniina kesäkuun aamuna
lähdimme mieheni, poikamme, anoppi
ja mmä ajamaan kohti SaskatcBevania.
Päämäärämme oli Invermay, mieheni
siskon koti, jonne pääsimmekin samana j
ntana. Yllätettyjä olivat, kun emme j
etukäteen mitään ilmoittaneet tulos­tamme.
^ Haluamme kiittää heitä kai­kesta
vieraanvaraisuudestaan. Sauni-kin
oli lämmitetty aivan kuin meitä
ten. Viivyimme siellä pari päivää, jol­la
ajaHa ehdimme käydä juhlimassi
erään pariskunnan kultahäitäkin. Oi­kein
tanssiksikin pistettiin. Sainmie
myöskin tilaisuuden olla läsnä eraäii j
kotipaikkaisen pikkupojan syntymäpai- .j
villa.
Olisihan aikaa kulunut piteramästi-kin,
mutta aikaa on aina liian vähän ]s
liiin kolmannen päivän aamuna taas
piti jatkaa matkaa, tällä kertaa ^"hite-
Tvoodiin, Sask., johon jätimme anopin
siskonsa luo ensin haettuamme monta
samannimistä, ennenkuin löysimme oi­kean.
Kova vesisadekin meidät saavutti
kaikki kontrin tiet olivat aivan veliini
Meidän piti mennä veljeni luo. Kaitb
<jdottivat siellä jännittyneinä, että «i
^ e l t ä tulee. ,
Kiitämme teitä kaikkia siitä >ne«^
varaisuudesta, mitä osoititte ^^^r^
taan. Meillä oli hyvin hauska
mutta-aikaa vain oli liian
monta tuttua entistä naapuria tervenv-mättä.
01hnme reissulla J^o^o"^*^..^
kon j ä yhden päivän. Hauskat mut^
jäivät mieliin ja toivomuksena on,«
seuräaiva lotna olisi vähän ^ ^ ^ ^
Parhaat tervaiset kilkille LWt«ff
kijoille!
IMää jatka vii
fiää viel viin
ii, siihe lautat
entii siihe. Se
ja sit me p
3a. Tämä jun<
ietiipäalliset ist
tuu. et kyl siin
Yks asia mini
|o tuli uusii m:
oilt, ni toiste su
iiiste harvaa. y\
lullut kiire
btko ne pureske
nhrat, et pane
|ut enimää nähi
an. Kyl se kova
Se mu tuttava
|)skus mu kans j i
jiestori. X i i mä k
nuo jotku ihmi:
etki. Hän sano,
ummii.
Me oltii ajettu
aunuu tul vorm
^il oli hihnaa kiini
bikkumas ja ^iin
a. jota se jakeli
tili minu tykö ja
ski, Siin oli kaui
est silkkinauhas
es. Mää puristi
pis tahtonu sitä oi
mul. Mää luuli
pileti pääl. ;N
|ienoo askii anto, :
Iit ja töist pient.
Ittaa sitä laink;
umminki. Siel oi
ane pantu nätisti e
Sit se sama form
etken perästä ja s
iä ymmärtäny
5ti vaa päätän. :^
|y pois ko juttel va;
ps se kysyy, oliko :
päätäni,
pois, ko s(
toimittaa mul. ]
ähtaak se ruvet
tans ja ko minn
m kaikesta semm-selkäni
ja rupesi
•'M