Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 5, 1956

              K i r j . P I L I P B A R T R A MS
ROMAXTiTIi^JEH kesäHtajä
t3rttöA'eneen tuhdolla 3 a i : Reginald
Fishexih: tuirfcelliseksi:;'?R^ si­nua'/
h^m k,uiskiasr'tytöUe, joka uitti
vasemman käden;sönmaan vedessä.
Doris JenhingsoKkaiö>unginikaunein
tyttö j a sen :hah tiesi itsekin. Hän oli
siinä iässä, jolloin ei vielä unohdeta
syntymäpäiviä — korkeintaan se teh­dään
siksi, että niitä on ollut liian vä-
:hän.
Reginald 'Fisher kuului vanhaan su­kuun,
sellaiseen, jonka kerrottiin saa­puneen
Amerikkaan yhtäaikaa May-
. flowerien kanssa, mutta hän itse ei olliit
niin vanha. 'Hän oli siinä kolmenk\^m-menenviiden
vuoden kunnioitettavassa
iässä j a omisti seudun suurimman omai­suuden.
Hän eli kirjojen ja veneitten
•kauniissa maailmassa ja hänen vakaa
aikomuksensa oli vanheta nuorenamie-henä
aina tähän hetkeen saakka, jolloin
Doris ilmestyi hänen maailmaansa. H.ih
rakasti tyttöä tai ainakin uskoi niin te­kevänsä.
Hän oli myös vakuuttunut
siitä, että hänellä o l i tämä tunne ensim­mäistä
kertaa. Ja kuitenkin hän oli jo
kolmekymmentäviisi, kuten sanottu.
Mutia Doris sensijaan kaksine vuosi-kymmenineen
. . .-
Hänen äitinsä j a isänsä pitivät yh­distelmää
Jennings —-^Fisher hyvin sopi­vana.
Mutta valitettavasti heillä oli hy­vin
vähän sanomista asiassa.
— Rakastan sinua, Doris. Sinä tie­dät
sen. Etkö haluaisi tulla vaimokseni?
Tyttö antoi veden valua kädestään
ennenkuin upotti sen uudelleen veteen.
— Pidän — .sinusta, Reggie, mutta
olen liian nuori mennäkseni nyt
nainiisiin. Äiti pitää minua liian nuore­na
(se ei ollut aivan totta) ja sitäpaitsi
on niin paljon sellaista, joka on tehtä­vä
ennenkuin sitoo itsensä lopullisesti.
On nähtävä Eurooppa . . .,
— Voimme tehdä häämatkan sinne,
Doris.
Silloin sanoi tyttö:
— >iiiistui mieleeni, että lupasin olla
kotona puolen tunnin kuluttua. Eräs
asia on kuitenkin varma: sinä olet en­simmäisellä
sijalla . . .
Mies souti rantaan päin.
— Onko aivan varma, että minä olen
ensimmäisellä tilalla? Olen nähnyt si­nut
niin usein Pieter Morrisonin au­tossa
. . . :
Pieter Morrison oli tehtailijan poika.
Hän oli kunnollinen ja työteliäs ja siro
luheiluvaunu oli ainoa merkki hänen
rikkauksistaan. Hän oli kaksikymmen-täviisivuotias,
mutta vailla Reggien
gentleniahniominaisuuksia. Hän taputti
kerran Reggietä olkapäälle — Doriksen
tähden — ja esittely oli suoritettu.
— Hän ja hänen ikuinen autonsa,
jatkoi Reginald Fisher.
— Ja sinä jä sinun veneesi, nauroi
Doris.
— Mutta jos asetat minut etusijalle,
niin miksi teidät näkee melkein aina
yhdessä?
Tyttö tarttui hänen käteensä ja astji
maihin. J a kun he kulkivat Jeningsien
huvilalle johtavaa lyhyttä tietä, sanoi
hän:
— Kerron sinulle erään salaisuuden,
Resde, jos lupaat kunniasanalla vaieta
siitä.
— Tietysti, Doris. Ei hiiskahdusta-kaan
kenellekään.
— N i i n , katsos Reggie, ihmisellä täy-t>
y olla j-mmärrystä. Ymmärrystä. Pie-ter-
raukka sanoo, että hän rakastaa mi­ilua
mielettömästi. Hän on kosh^ut seit­semän
kertaa j a tekee sen aina kun ta­paamme.
Olen sanonut hänelle, että en
•^oi lulla hänen vaimokseen j a hän on
luopunut kaikista sellaisista ajatuksista,
alutta hän sanoo, että minun on autet­tava
hänet pahimman ylitse, niin. pidet­tävä
hänelle silloin täUöin seuraa. Ja
minä teen niin siksi, että olen ymmär­täväinen.
Toisin sanoen Reggie, on y m ­märrettävä.
Sitä minä tarkoitan.
•Miehen katseessa oli ihmetystä.
— Sinä olet helmi tutöjen joukossa,
Doris, se minun täytyy sanoa. Ja minun
täyt>y kai odottaa niin kauan. Kun
oikein ajattelen asiaa, olen tuominnut
;Morrison-raukan liian ankarasti. Pe­lasimme
kerran golfia, minä voitin, hän
on hyvin miellyttävä. Sinä . . . sinä olet
oikeassa, olisi väärin olla liian jyrkkä
häntä kohtaan. Ymmärrys, se on hyvä
sana.
Tyttö nyökkäsi:
— Tiesin sinun ymmärtävän.
— Asiasta toiseen. Tuletko illalb
tenniskerhon juhliin, Doris?
— Ehkä.
— 'Mitä sinun täytyy tehdä ennen
sitä?
— Minun täytyy . . . niin, minä l u ­pasin
mennä Pieter-raukan kanssa . . .
niin, vain mennä. On niin sääli häntä.
Ja niin tyttö oli poissa.
Viidessä minuutissa ehti hän vaihtaa
hameen ja uusia välttämättömän sota-maalauksen.
Ja kun hän kiirehti uudel­leen
ulos, oli Pieter Morrison odottanut
vain kolme minuuttia.
— Doris, sanoi hän — näin sinut
tuon venemiehen kanssa. Etkö pääse
hänestä irti? Hänhän voisi hyvin olla
isäsi.
Tyttö nauroi ja hänen naurunsa heli­si
kuin hopea.
— Venemies . . . niin, te olette mai­nioita,
sinä olet mainio.
Auto lensi tietä pitkin. Samat tuok­sut
seurasivat sitä kuin aikaisemmin ve­nettä,
mutta bensiini ja kuuma moot­tori
tekivät parhaansa pilatakseen ilman.
Pieter, jonka mielessä venemies jat­kuvasti
oli, sanoi:
— iLuojan kiitos, että minulla on au­to.
Vene, Luoja paratkoon, vene, niin
vanhanaikaista! Voisi melkein uskoa
hänen tulleen suoraan Noakin arkista.
Hän teki kuvaavan liikkeen vasem­malla
olkapäällään.
— 'Nyt sinä olet hieman ilkeä, Pieter.
Mies pidätti henkeään ennenkuin vas­tasi.
— Myönnän sen, Doris. Vihaan kaik-k
i a niitä, jotka rakastavat sinua. Tah­don
sinut itselleni. Se on ehkä itsekäs­tä,
mutta inhimillistä. Siksi puhuin pa­haa
hänestä. ^Muuten hän on maailman
miellyttävin mies — veneestään huoli­matta.
—^ Mistä sinä tiedät, että minä pidän
hänestä?
Mies lisäsi nyt vauhtia ja halusi het­ken
päästä pysähtyä erään tammen luo,
joka oli noussut maasta jo aikoja en­nenkuin
yksikään valkoinen mies oli
polkenut Amerikan vanhaa mannerta.
Mutta Doris oli toista mieltä:
— Pane kone käymään ja aja hiljaa!
Antaisin toisen silmäni, jos tie­täisin,
ettet rakasta häntä. Rakastan
sinua, Doris. Sinä tiedät sen. Haluatko
tulla vaimokseni?
Tytöstä tuntui aivan siltä kuin hän
olisi kuullut kaiken tämän samana i l ­tana
aikaisemminkin. Hän sanoi:
— Kerron sinulle erään salaisuuden,
Pieter, jos lupaat kunniasanalla vaieta
siitä.
Ja alasluoduin silmäripsin jatkoi hän:
X i i n , katsos Pieter, ihmisellä täy­tyy
olla ymmärrystä. Ymmärrystä. Reg-gie-
raukka sanoo rakastavansa minua
mielettömästi. Hän kosii minua joka
kerran kun tapaamme. X y t vihdoin l a i ­mein
hän ymmärtää, ettei minusta mil­loinkaan
tule hänen vaimoaan, mutta
minun täytyi luvaU auttaa hänet pa­himman
ohi. Lupasin pitää hänelle sil­loin
tällöin seuraa. Hän sanoo tule\'ansa
hulluksi jos kokonaan jätän hänet.
Pieter hymyili ystävällisesti pimeäs-.
sä. . . •
— Hän saa avioeron häitten asemes­ta.
Se pieni pir . . .anteeksi, tarkoitan,
että olen pahoillani hSmen puolestaan.
— Katsos Pieter, näin menettelemäl-lä
minä osoitan ymmärrystä. J a layt»'
olla ynunärtäväinen, eikö totta?
—Pahuus minut periköön, ellet sinä
ole loistotyttö! Kuinka moni nainen oli­si
tehnyt näin? E i , he olisivat heittä­neet
äijäraukan menemään niinkuin l i ­kaisen
sukan ja napanneet toisen. Ja jos
hän kärsisi, he vain iloitsisivat siitä.
Minä tunnen heidät.
Doris oli tuokion hiljaa, sitten hän
huudahti:
— E i , mutta mitä ihmettä sinä sanot!
Tunnetko heidät? Sinä?
Mies nauroi.
— Jokainenhan lukee kirjoja ja leh­tiä
ja käy elokuvissa. Eikä sitäpaitsi
tarvitse tehdä muuta kuin katsoa omilla
tarkoilla silmillään vähän j-mpärilleen.
On tyttöjä, jotka keräävät miehiä kuin
postimerkkejä. Mutta iLuojan kiitos,
Doris, sinä et ole sellainen: Kissa minut
vieköön, jos olen aikaisemmin uneksi­nutkaan
tällaisesta! Ymmärtämys.
— Nyt meidän täytyy kääntyä, Pie­ter.
Kun he kiirehtivät takaisin, mumisi
mies:
— Oikeastaan olen käyttäytynyt hy­v
i n ilkeästi Fisher-raukkaa kohtaan.
Tarkemmin ajatellen hän on loistomies.
'Meidän on oltava hyviä häntä kohtaan,
Doris. Sinä olet niin jalo, niin se on
oikea sana, vaikka kuuUostaakin hieman
•romanttiselta. Kunpa minulla olisi yhtä
paljon ymmärtämystä kuin sinulla!
Tyttö hymyili kevyesti.
— Mutta sitähän sinulla on, Pieter.
Ehkä paljon enenmiän. Juuri silloin py­sähtyi
auto tytön huvilan edustalle.
—- Sano,- että rakastat minua, Doris,
huudahti mies auttaessaan tyttöä alas
autosta.
— Menetkö illalla tenniskerhon juh­liin?
kysyi tyttö.
— Tietysti. Tulethan sinäkin?
Mutta siihen kysymykseenkään ei hän
saanut vastausta.
— Hei, Pieter!
Ja tyttö oli poissa.
Kello yhdeksältä alkoivat tanssit kau­niisti
koristetulla paviljongilla ja juuri
sillä lyönnillä ilmestyivät herrat Fisher
j a Morrison, toinen autolla, toinen ilman
venettä., H e tähyilivät molemmat ym-parilleen
ja etsivät jotain sellaista, jota
ei ollut. Kello tuli kymmenen, mutta
Dorista ei näkynyt. Ja kun tanssisali
loppujen lopuksi ei ollut nirn hirveän
suuri, kävi tietysti niin, että nämä mo­lemmat
herrat kohtasivat toisensa. Ja,
kuten tunnettua, ajattelivat molemmat
mielessään: "Fisher-raukka" j a "Mor-rison-
raukka". Tervehdittiin siis hj^in
sydämellisesti ja puhuttiin hetken ai­kaa
säästä ja tuulesta ja tietysti hiukan
veneistä ja autoista. Reginald Fisher
ilmoitti pian ostavansa auton (Doriksen
tähden) ja Pieter Morrison kuvaili ve- '
nematkojen ihanuuksia (samaa päämää­rää
ajatellen). Puhellessaan tarkkailivat
molemmat yleisöä löytääkseen erään n i ­meltä
mainitsemattoman henkilön. Ja
kun tätä ei kuulunut ja kello kävi yhtä­toista,
toivotti 'Reginald Fisher hyrrää
yötä. Hän sanoi nousevansa huomenna
aikaisin ylös, ja se oli totta. Siis näke­miin.
Myös Pieter Morrison ajatteli
vetäytyä leikistä ix>is.
—: On parasta hypätä autoon ja sit­ten
vuoteeseen, Fjsher. Teen pienen
kierroksen teidän kauttanne. Mutta
Fisher kiitti kunniasta. O l i parempi kä­vellä.
Hän nukkui kävelyn jälkeen pal­jon
paremmin.
Emme tiedä, aikoiko Reginald Fisher '
nukkua sen yön tytön huvilalla, mutta
Smelttikmlmtm
K I R J V A N H . \ T U P PU
Oki tttennyt alkaa olla vuodenaika,
joUoinka Ontarion hurmaa smeltiitaika,
jolloinka kansa smeltiijahtiin liikkuu,
perässä autoin pyynii/täavit silloin
kiikkuu.
Smelttipaikoilla.on kansaa kaikenlaista,
aikain intiaaneista on miestä naista.
On si^lä vtyöskin vanhat harmaa-^
hapsctf
kantelee haaveja myös sievät tyttö­lapset.
Kokoontuu juhlintahan sinne nuoriväki,
nuotion ympärillä useitt heidät ttäki. *
Ja milloin taivaalla ei loista kuutä^
maistavat hämärässä siellä myöskin
suuta.
Alhaalla rannassa on vilske työssä,
vaikkapa toitnitaankin pimeässä yössä.
Kaikilla on siellä kiire, suuri hoppu,
aivon kuin stnelteistä jo tulisihan loppu.
yaapurikin siellä toverilleen kuiskaa:^
nyt tulee paljon, varovaisuus pitää
muistaa.
Savimuta pois jo siitä sähkölamppu,
niin pian täyttyi ja lähimmäinen
tamppu.
Peevelin peeveli, tää onkin huono
homma,
nyt haavissa on suuren suuri kilpi­konna.
Mutt* annas olla, tuoss' naapurin on
säkki. . .
Se kepponen nääs onkin aivan hauska
nätti.
Liukasta rinnettä kun siinä taakkaa
kantaa,
niin luisteleepi jalka, kura perään antaa»
On pian joessa kuin märkä musta
tikka. . ,
vaan runoilkohan tästä Sudburynne
fltkka.
Kun tässä valmihiksi saatu ompi
kaikki,
poiketaan hotellissa, nähdään kala-
Maikki.
Hän mehevimmä siellä kalajutut kertaa
on niille tuskin missään samaa vertaa.
Kun lähdetään taas, kuinka väliin
käykään,
ei atiton perässä nyt kalat enää
nykään
Mitä nyt tehdään? siunaavat siinä
kaikki
ja päälleen syyn nyt saa taas kala-
Maikki.
sinne hän suuntasi matkansa. Emme
myöskään tiedä, pitikö Pieter Morrison
samaa huvilaa kotinaan, mutta sen edus­talla
nämä molemmat herrat neljännes­tunnin
kuluttua tapasivat.
— E i , mutta sehän on Fisher!
— E i , mutta sehän on Morrison!
— Tämä oli, hm, hiukan odottama­tonta.
— Asia on nimittäin niin, että Doris
unohti toisen hansikkaan jllalla ve­neeseeni.
— Aivan. Asia on niin, että Doris
unohti illalla sen toisen hansikkaan au­tooni.
— Ajattelin vain tulla sanomaan hä­nelle,
missä se on.
Silloin Pieter nauroi.
— Nyt emme enää valehtele, Regi­nald!
Reilu peli. Olemme molemmat et­simässä
Dorista. Menkäämme yhdessä
sisälle . . . ei, älkäämme sittenkään,
menkö. Ja hän vetäytyi takaisin. Fisher
seurasi automaattisesti mukana.
Huvilan kuistilta astui eräs nuoripari
alas puutarhaan, kohti kuutamoa ja ro­mantiikkaa.
Doris ja . . . .
— Se on AI Hawker", huudahti Pie-
Lauantaina* toukokaun 5 päivänau 1956 Sivu 3
t r t l 1.' ~ \ E • / I. S