Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 14, 1949

              li
'.III
+ r «4 V
I
II;.
Hv di
1 ' " t
Xnn|fö minäkio olen sanonut aina sitä syvä. hiljalsiiiis.
pitäin. koin kä^Tnään H3qpesin. Kjiiä on ^ -VIntta eivätpä kaikki
o:2Qi miniiakln keltellvt fps jonnekin maanneet.
päin maailmassa: en maar olekaan aina Kaätalim^tarl klemleli kacan
alkaa
hailit
O I I H E X aikaan jolloin almanakan
kannella koreili vnceiluku 1754. ta­pahtui
eräänä kauniina kesäpäivänä ar­voisassa
Bajan kauptragissa Unkarin-maassa
semmoinen kummaj että kau­punkilaiset
aarnilta varhain myöhään
yöhön saakka olivat ymmällä joka mies.
Räätälimestari Tafavana Jdkyn tdon
savupiipusta liäet tulla ti^nuli sakeaa
savua, ja mikä se niin laaduttomasti
savueli — sitä ajatteli joka mies j a sitä
ei yramärtänjn yks&ään mies.
Mahdotonta oli, e t t ä siellä tiunia läm­mitettiin,
sillä semmoista ei tarvita kesä-sydähnä
Bajan kaupungissa» enempää
ku!n muuallakaan maailmassa. Uteliaat
Shakespeare-kääntäjia. Ja sina hauen
nimensä ennen kaikkea säilyykin Suo­men
kirjailisuudenhistoriassa. Tuskin
kukaan meillä on niin elä>l>Tiyt suuren
englantilaisen henkeen kuin Cajander.
Ja siksi hänen komea Shakespeare-sar-jansa,
jonka, viimeisin valmistui juuri
vähän ennen hänen kuolemaansa, onkin
meille elämäntyö, jonka arvo on katoa­maton.
Mutta myös Runeberg-suomen-tajana
hän oli omaa luokkaansa, vielä­pä
niin, e t t ä monet pitävät edelleen hä­nen
''Vänrikki Stoolin tarinoitaan" saa­vuttamattomina.
Jo nämä lyhyet vedot osoittavat, kuin­ka
tärkeän runoilijatyön Paavo Cajan­der
yliopistotoimensa ohella suoritti.
N i i n — runoilija hän oli mitä parhaassa
f mielessä kääntäjänäkin. Hän pystyi to­della
elämään nerokkaiden tulkittavien­sa
ajatukset, tunteet ja mielialat sillä
, tavoin, että ne siirtyivät ikäänkuin hä­nen
omaksi henkiseksi pääomakseen.
, SiksL jiänen uudestaanrunoilunsa oli
mahdollinen. Ja siksi hänen Shakes­peare-
ja JRuneberg-tulkintansa pysty­vät
menestyksellä puolustamaan arvo­valtaista
asemaansa vielä nykyhetkellä-kin.
Myös ihmisenä Paavo Cajander oli
harvinaisuus. Jo ulkomuodoltaan hän
oli huomiota herättävä. Muistan hänen
ylvään ryhtinsä vielä nytkin, kun nuo­rena
ylioppilaansa seurailin hänen käve-lyretkiään
Bulevardilla, jossa häniharva
se päivä mietteissään, kädet selän ta­kana,
verkkaisesti astuskeli. Näkyi sel­västi,
että hän oli ennen kaikkea mies,
mies oikeata Hämeen juurevaa lionkaa.
Mutta mies hän o l i myös kärsimys­tensä
hetkinä, noiden suorastaan kaa-ineiden
tuskien kourissa, Jotka häntä
— vaikean sairauden laadusta johtuen
— kuolinvuoteellaan ahdistivat. Hä­nestä
huolehtiva Diakonissalaitoksen
hoitajatar kertoi, että hän raskaimpina-kin
hetkinään usein kieltäytyi avusta,
jota tarjottiin, koska pelkäsi, että hä­nestä
muutenkin oli liiaksi vaivaa. Hoi­tajatar
mainiisi, että runoilija kerran
yritti ottaa yöpöydältään vesilasia —
yritti ja yritti, mutta kun siitä ei tullut
voimaiii puutteessa mitään, hän sanoi:
kyllä minä sen annah, ei tohtori saa
rasittaa itse'ään, johon Paavo hymjallen
huomautti, että kyllä hän sen itsekin
olisi saanut. Edelleen hoitajatar kertoi
niistä kamalista tuskista, jotka runoi­lijaamme
hänen yksinäisyydessään raa-
-teliiipt, mutta' jotka olivat kuin pois-pyyhkäistyt
Keti, kun jok'ukin vain nä­kyville
ilmestyi.
Rimoilija ei tahtonut ruikuttaa, ei va­littaa;
Hän halusi yksin käydä omat
' ksmppailunsa, yksin kärsiii omat kärsi­myksensä,
ylvään rauhallisena siirtyä
• ajasta ajattomuuteenj miitta samalla jät­tää-
kansalleen muiston miehestä, jonka
runoelmista loistaa — kuten .\. W. Kos­kimies
sanoo — korkeiden ihanteiden
' kauneus ja kirkkaus.
T. I. W U O R E N R I N N E .
n a k u n i eivät niin muodoin voineet
muuhun päätökseen tuHa, kuin että Jel-kyn
tak^sa leivottiin j a paistettiin koko
pitkbinen päivä.
Olipa muutamia täti-rouvia ja kmnmi-rouvia
ja oipanä-rouvia, jotka lopulta
eivnt enää voineet kärsiä tätä efötie-toisuuden
tuskaa, vaan pistäysivät ilta-puolella
räätälin taloon ja nytpä levisi
ympöri koko kaupungin se tärkrä tieto,
e t t ä JelkyiäisiDä ön koko keittiö täpfeen
täynnä paistettua j a keitettyä ja kaikin
tavoin valmisteltua; siellä riiuka on por-saanpaistia
ja harienpaistia ja kanan-paistia
ja pöystiä ja leivoksia ja muuta
hyvää niin paljon, ettei sitä sanoilla niin
osaa sanoakaan. —: laitoksia kuin ;hy-viinkin
häihin tai muihin pitkiin pitoihin.
J a iltakellojen soidessa tiedettiin kau­pungissa
sekin, että vanhan Tah>^na
Jelkyn toinen poika Andreas huomenna
päivän koittaessa oli j ä t t ä v ä kotimajansa
ja lähtevä ulos maailmaan maiden ja
merien taakse ja että hänen vähäpätöi-sjytensä
saisi evääksensä kaikki nuo
suurenmoiset pöystit ja paistit.
"Mahdotonta!" huudahti joku, tuon
uutisen kuultuansa. "Antti poikako n\t
jo ulos maailmaan lähtisi? Lapsihan
tuo ^nelä on; liekö hänellä vielä kuutta^
kaantoista?"
"Kuinka te sanotte? Kuuttakotois-tal'*
huilautti vanha Dortta-muori, joka
. osasi sanoa vuodelleen, kuukaudelleeii,
päivälleen ja tunnilleen jok'ainoan Ba­jan
asukkaan S5mtymisen, häät ja kuo­leman.
"Etteikö hän olisi vielä muuta
kuin kuudentoista ^'uoden vanha! Muis­tanhan'
minä .Antti-pojan syntymisen
kuin eilisen päivän. Hän syntyi juuri
sen suuren vedenpaisumisen aikana, jol­loin
Tonava oli vähällä hukuttaa koko
Bajan kaupungin ja jolloin joka toinen
talo täällä luhistui, oikein totta. Siitä tn-lee
nyt Mikon päivän aikaan ummelleen
kaksikölmattakymmentä ajasfaikaa, sil­lä
suuri vedenpaisumus oli vuonna
1732."
Siihen^ ei ollut kellään mitään sano­mista,
sillä Dortta-muori ei ollut kos­kaan
semmoisista asioista hairahtimut,
ja niinpä saamme mekin u^oa todeksi,
e t t ä Antti-pqika, joka muutoin oli soma,
solakka, vaaleaverinen nuorukainen, oli
syntynyt vuonna 1732.
Illalla kokoontuivat Jelkyn taloon
parhaimmat perheen ystävät, ja kun
räätälimestari oli arvossa pidetty por­vari,
niin saapuivat hänen vieraanvarai­seen
taloonsa myöskin korkeasti kun­nioitettava
kirkkoherra, samoin uusi
kappalainen ja kanttori, jolta Antti poi­ka
pieiienä ollessaan oli oppinut koko
joukon kauniita lauluja, ja viimeksi vielä
koulumestari, maisteri Mansvetus, joka
nuorena ollessaan oli nähnyt paljon mui­ta
maita ja osasi monia kieliä — häneltä
Antti oli oppinut joitakuita saksan sa­noja.
Illallispöydässä vallitsi jommoinenkin
vilkkaus; ainoa, joka ei voinut nauraa
eipä edes m\-hähtääkään, oli talon siveä
emäntä, nuorukaisen äiti. Hän istui
allapäin, niin murheellisena, että itse
maisteri Mansvetuskin turhaan koetteli
huvittaa häntä vanhoilla, muulloin niin
tehokkailla sukkeluuksillansa. —
-Sitä iloisempi oli Andreas itse, tämän
illan sankari.
".Älkää, äiti kulta, minun tähteni huo­lehtiko
ja murehtikö", sanoi hän "mi­käpä
olisikaan minulla hätänä Wienin
kuuluisassa pääkaupungissa? Kyllä
Jooseppi Veljeni minusta huolen pitää ja,
sen sanoakseni, lienee minussa miestä
itsekin pitämään itsestäni huolta."
"Totta puhut, poikaseni", \'irkkoi
vanha Jelky Ja nj^ökäytti päätäusä; /'au­ta
itseäsi; niin sinua Jumalakin auttaa.
m^jaflma navtti- kun pulskana krenatöo- nukkua ollenkaan: hän \^!a aiattdi ar
masta,^Teipasta po&aaasa. ^
muutaman hetken kuluttua oli eroava,
j a taivas lietää, näke^-ätkö äidin äimät
häntä en|iä millou&aan.
Mutta Andreas, joka muutom makzä
nim raskaasti, ettei koko yössä mkam.
rinä palvelin suuren Eugen prinssm ar­meijassa.
Puolet Eurooppaa siEoln
marssittiin r i v i i n ja rastiin, j a kaikki
viholliset surmattiin ja sotkettiin ^
puiksi ihan. Tiirinissa. Italian maassa,
siellä sai ranskalainen meiltä sentunoisen
maa hänen vertaistansa, vaikka olikin
poika laiha kuin katiska ja semmoinen
nuyskaaja, että oikein!"
Aina k im vanha räätälimestari kertoili
noita kauniita kertomuksia sotaretkO-tänsä,
silloin loistivat Antti pojan silmät.
Ja kor\'asojossa hän kuunteli isän Juttu­ja.
X \ ^ i n kääntvivät hänen katseensa
ehdottomasti tuvan nurkkaan, jossa isäii
ru€)stunut sapeli riippui naulassa. Olipa
köpö-JöyI>Ti e t t ä kuningas L u d v ^ X I V tanut pikku sormeansakaan. naki tSiä
vihansa vimmassa r ^ i jok*ainoan hius- yönä kummaHiaa uhia. Hän
haituvan päästään, nimittäin peruukis- tamefiä, haaksirikkoja ia JhmeeBisia pe­taan.
Entäs Zentan j a Belgradin. Um«a lastuksia. vieraitten maitten omitmsuiik
— siellä koko Turkin jouM:o. kaikki sia; hän pii taistelevinaan villien ihinis-muhametit
ja murjaanit, pelotettiin niin. ten kanssa; leijonia j a tiikereitä k ä r ki
etteivät sen koommin ole uskaltaneet Mnen kimppuunsa, milloin oli hän olevi-jalkaansa
astiia Unkarin maahan. X i i n naankerjääinen, milloin taas upporikas
poikaseni, Eugen herra, Savoijin prinssi, jonka edessä kaupungit selkänsä iiotkis^
se vasta kelpo kenraali oli! E i kantanut ti\:at j a kansat m a a h ^ lankesivat: äkkiä
hän oli olevinaan meressä, jossa hinnui
iien hai uida viuhtoi hänen päällensä
armoton kita selko selällään ja puiasi
k i n Antti parkaa olkapäähän, — oikein
hän tunsi hain hampaat lihassaan, tun-sipa
jo, kuinka tuo julma rupesi häntä
nielemään. mutta pmieksi heräsi Antti
-juiu-i pahimmassa silnaänräpäyksesa..
A\^ttuäan silmäiisä hän pursi^ti
nauramaan, sillä hänen edessään seisoi
tosiaankin vanha säilä jo ansainnut pääs- tosiaankin joku, ei kimimnkaan hinnui
t ä leposijoille.' nen meren peto, vaan itse maisteri Mans-
" N i i n , niin", jatkoi ukko, "vaarallisia, yetus; eikä ollut hai häntä olkapäähän-sötaisia
aikoja ne olivat^ mutta ei hyläh- kään purrut, olihan vain herra kpulu-nyt
miilua laupias Herra Jumala, vaan mestari häntä hartioista pudistellut, he-suojeli
minua, maan matoa, verisissä ot- rättääkseen nuorukaisen. "
tel.uissa j a salli niinun jäUeen palata h i l - Aurinko olikin jo kulkenut kappa-jaiseen
syntymäkaupunkiini. Ja samoin leen matkaa taivaalla- ja kello riisi oK
kuin hän ennen oli siunannut miekkani määrä lähteä niatkalle.
työn, niin siunasi hän neulanikin työn, Aiitti hjppäsi vuoteeltaan, ja tuskin
ja niinpä aikaa voittain sain onaan katon ennätti neljännestäkään kulua, nim oli
pääni päälle, onpa kirstunkin pohjalla hän jo täydessä matka-asussa,
vähin kilahdellut, ja niin olen saanut Pihallakin vallitsi jo jonkinlainen
kolme poikaani kasvatetuiksi, — eikös elämä. Piika oli jo aikaa sitten ajanut
niin, eukko? Mutta senpä vuoksi heistä lehmän ulos laittimelle; eteisessä tar-pitääkin
joka miehestä tulemaan räätä- kasteli äiti huolellisesti poikansa lauk-
Iit, kunnon käsityöläiset, joilla ei pidä kua ja veti hihnan kireämmälle; pieni
löytymän verran vetävatä sadankaan pe- Pärtty pesi kaivolla unisia silmiänsä, ja
ninkulman päässä. Jooseppi tosin on tuota työtä katseli hyvin tarkkaavaisesti
jäänyt Wieniin, siellä kun hänestä teh- talon vanha Vahti koira, häntäänsä hei-tiin
keisarillis-kuninkaallinen h ovirää- lutellen. Samassa kuin Andreas ja kou-täli,
j a olkoon yain Herran nimessä siel- lumestari tulivat ulos huoneestaan, astui
lä, niissä on; suurten herrain mielihy- vianhä Jelkykin makuukammipsta, pu-väksi
ainakin. Mutta sinä, Antero poi- hallellen sinisiä savupilviä aamupiipu»-
kaseni, ensin opit veljesi luona meidän tansa.
ammatin perin pohjin kaikkine mutki­neen
j a metkuineen, ja sitten tulet kotia
4
jälleen ja otat koko verstaani hoitoosi.
Sittenpä taas pikku Pärtystä teet kelpo
r p t ä l i n :"
P ä r t t y piisi suoraan sanoen kernaam-
Aamiaospoydässä ei Andreas inaista-nut
simarettakaan, ja jollei koulumesta­rin
olisi tullut sääii kelpo ruokia, niin
olisivat ruoat aivan koskemattomina
menneet kaappiin takaisin. Totta pu­huen
oli koulumestarilla tässä työssä
min lähtenyt yeljensä keralla Wieniin, apulaisina P ä r t t y ja Vahtikin.
mutta hän kun oli nuorin 'lapsi, niin
mitenkä häntä.äiti olisi voinut luotansa
laskea?
Tällaisissa puheissa kului Iita, ja kun
kunnianarvoisa kirkkoherra vaimeinkin
T u l i sitten katkera eronhetki. Aiti
ei voinut itkuansa pidättää, Pärtty pv}*-
ki hihansuulla poskiansa, ja kiilsipa
ujosteleva kjynelpisara isänkin silmässä.
"Kas tuossa, poikaseni", sanoi ukko
kallesi, kyllä ne Wieniin saakka riittä­vät.
Vie terveisiä Joosepille ja p>T^a
minun puolestani, että hän ottaisi sinut
huostaansa."
Sittgn hän syleili ja suuteli poikaansa.
Samoin teki äitikin, pistäen vielä salai-sai
päähänsä tilaisuuteen h w i n sopivan Jelky. "tuossa kolme kultarahaa mat
ajatuksen, hinata nimittäin liivinsä tas­kusta
ylös kellonsa, joka hyvin paljon
muistutti puolen naulan ty.ikiä, ruin
huomasi hän puoliyön jo olevan käsissä
ja maatapanon ajan jo aikaa sitten men­neen
ohitse.
Vieraat sanoivat nyt sydämelliset jää- sesti pojan taskuun nahkaisen, raskaan
hyväiset .Antille. Kirkkoherra siunasi kukkaron, jossa oli muutamia kiiltäviä
häntä ja laski hänen sydämellensä vielä hopeataalereita, merkittyjä keisarinna
kerran kehoituksen, että nuorukainen Maria Theresian kuvalla,
aina pysyisi kunnian ja hj^äin a\Tijen Sittenkuin jäähyväistemppu Pärtyn-tiellä.
Kappalainen puristi hänen kät- kin kanssa oli suoritettu, heitti Andreas
tänsä ja toivotti hänelle kaikkea hy\'ää. laukun selkäänsä, painoi lakin sy^^'^^
Kanttori syleili ja suuteli häntä ja antoi- päähänsä, otti mukulaisen maikasauvan
hänelle muistoksi pienen vihkosen kau- kouraansa ja astui vakavin askelin, niut-niita
kansanlauluja, joihin hän itse oli ta kyynel silmässä, ulos kotitalostansa- .
kirjoittanut nuotit. Mutta.koulumestari Raskaaltapa tuntui .Antin mjelesta
ei tänä yönä mennytkään kotiansa, vaan tällä haavaa! Ellei se olisi ollut suun
heittäysi pitkäkseen lattialle armaan ^ ä p e ä , niin olisi hän heittänyt ojaan
opetuslapsensa huoneessa, herättääkseen laukut j a sauvat ja jättänj^ koko v^^'
hänet aamulla varhain ja saattaakseen
häntä ulos tulliportista hamaan kaupun­gin
rajaan saakka.
Puolen tunnin kuluttua vallitsi Tah-yana
Jelkj-n talossa synkkä pimeys Jä
luksen Siksensä.
Kadun päässä kääntyi hän katsomaan
taakseen vielä viimeisen kerran. Omaisev
seisoivat portilla: äiti heilutti ^nenälii­naansa
viimeisiksi jäähyväisiksi.
SIVU 4
.f.
LAUANTArNT.A, TOUKOKUUN 14 PÄIVINÄ, 1949