Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 5, 1938

              Kilpakirjoitus
MAALAISHIIR
KirjDdlaM.
Kitskiviikkoiltana istui iltapukuun
puettu Robert täysihoitolan odotus­salinsa.
Hän katseli kiiltäviä ken­kiään
ja kuunteli miten sade pieksi
seimä ulkona.
"Hitto vie! Miksi tulikaan aletuk­si
tähän leikkiin. On niin ruma ilma
ja mitään l5rstiä ei meille Puolikuussa
tapahdu kuitenkaan, siitä olen var­ma
. . . Ahaa! Tuolta hän tuleekin.
Ett ei vaari nytkin ole sen näköinen
kuin tämä reisii tarkoittaisi riiuka
jotain erikoista olevan tulossa välil­lemme.
Kun pyysin häntä tulemaan
kanssani, punasteli jä hymyili hän
kuin . . . kuin . . . niin juuri kuin ra­kastunut
. . . Mutta voi taivas! Miten
hän on pukeutunut!"
Alas rappusia laskeutui ujosteleva
tyttönen, puettuna pitkään tum­maan
palttoon ja villamyssyyn. Ja­lassa
kumikengät."
Robert sanoi heikosti: ''Halloo
Laitra.'''. •
Laura hymyili ja katseli nuoru­kaista
ujosti suoraan'silmiin.
Puolikuussa Laura tahtoi perim­mäisessä
nurkassa olevaan pöytään.
Se sopi Robertille mainiosti, koska
sinne ei monenkaan siima osuisi. Oli
se onni että valitsivat tämän vähän
huonomaineisen paikan, ajatteli hän
kulkiessaan lattian poikki tytön kin­tereillä.
Ei ainakaan opistolaisista
kukaan tänne eksyisi.
"Mitenkähän olisi jos otettaisiin
pieni ryyppy ennen ateriaa?"
"Oietaan vaan!" kuiskasi tyttÖ, ja
hihitti "kömpelön veitikkamaisesti.
"Minä tahdon olla aivan kuin toisest-kin
tytöt, Robert." : "
"Voi taivas!" voihkasi Robert
ssään.
Cocktailien saavuttua alkoi Robert
katse alas luotuna maistella omaansa.
Hänestä tuntui, ettei hän millään
voisi katsoa tuota yksinkertaista maa­laista
ensimmäisen cocktail-lasinsa
kimpussa. Hänen käytöksensä ja il­meensä
olivat niin kiusallisen primi­tiiviset,
vailla heikoin takin sivisty­neen
maailman kiilloitusta.
"Mutta sepä oli hyvää!" keskeytti
hänen ajatuksensa Lauran ääni.
Häh? Joko sinä joit sen?"
Joo! Eikö sitten olisi saanut?"
f^obert murisi hiljaa. Hän koetti
hillitä tyytymättöm5^ttääri ja sa-
•noi: •
"Tavataan maistella vain..."
tä 3000 vaotta sitten osattiin valmis­taa
saviruukkia, joka oli monta ver­taa
kestävämpi kuin meidän.
Hävinnyt on myös taito valmistaa
m>viä ja kestäviä öljyvärejä. Egyp­tiläisissä
haudoin on löydetty vär­jättyjä
kankaita ja seinämaalauksia,
jotka aivan häniimästyttävässä mää­rässä
ovat säilyttäneet tuoreut;p!Ssa ja
^Ivyytensä. Kun nykyajan ö i j y^
taulut aikoja sitten oyat menettäneet
värinsä, niin vanhojen italialaisten
^^iteilijoiden mestariteokset ovat yh-selvät
kuin ennenkin.
^Jrjastoissa voi vieläkin nähdä vuo-
^^^tojä vanhoja käsikirjoituksia^ jois-
^ J^uste on säilyttänyt alkuperäisen
Diusteen väririsä. Nykyajan muste
vähenee 5—10 vuoden kuluttua.
Ke skiajan lasimaalaus on niinikään
johdettu taito, jonka jälleen eloon-
°«i'attäminen on tulevaisuuden teh-
Laura tuijotti ihmeissään.
''Herra Jumala!" ähkäisi nuoru­kainen.
"Tätä ei juoda kuin mai­toa."
Mutta Laura oli yhä enemmän ih­meissään.
Ja sitten hän alkoi nau-raa.
• • "•
Robert kauhistui. Hän ei millään
hinnalla tahtonut voittaa vetoansa.
Hän ei tahtonut nähdä, että tyttö
todellakin päihtyisi miedosta cock­tailista.
"Laura", hän sanoi hiljaa, "men­nään
pois!"
Mutta tytön nauru kävi vaan rie-mukkaammaksi.
Muut \vieraat kään­tyivät
katsomaan heidän nurkkaan
päin, toiset nauraen, toiset pilkaten.
Jokainen silmäpari tuntui lennättä­vin
piikin Robertin niskaan. Miten
tosiaankin häpeällistä että hän, sivis­tynyt,
kunnollisesti puettu mies, on
tuollaisen t3^ön seurassa . . .
"Mennään," Laura!" sähisi hän
tarttuen tyttöä lujasti käsivarteen.
Laura säikähti lujaa otetta.
"Mennään vaan", hän 'hätäänt>'i
ja aikoi nousta, mutta horjahti ta­kaisin
tuolilleen.
Robert tarttui häneen molemmin
käsin. Samassa kysyi matala, huvi­tettu
miehen ääni:
"tarvitsetteko apua?"
Robert pyörähti jrmpäri. Profes­sori
Smith ja jumaloitu, kaunis Elai-ne!.
; V:
Nyt Laura vuorostaan pisti toimek­si.
Hän ponnahti (hiukan vaan epä­varmana)
ylös, tarttui lujasti Rober­tin
käsivarteen ja huudahti: "Men-naan;
Ja he menivät.
Ulos päästyään he eivät edes kat­soneet
toisiinsa, vaan kiiruhtivat
päinvastaisille suunnille.
Sinä yönä heittelehti. Robert le-vottoiriana
vuoteellaan, mutta Lau­ra
nukkui ja näki suloista unta, kos-ka
nukkuessaan hymyili. .
Torstai-iltana Puolikuun tarjoilijat
nostivat kumniaksuen kulmiaan näh­dessään
villämyssyisen tjrtön taas
saman nurkkapöydän ääressä. He
olisivat luulleet, että edellisen illan
tapahtuma olisi pitänyt tytön kau­kana
Puolikuun läheisyvdestä —
kaikkien yö-clubien läheisyydestä.
Kovin näytti tyttö aralta ja pelok­kaalta,
sen he kyllä huomasivat.
Gordon, lystikäs tyttöjen naurat­taja,
huomasi sen myöskin, eikä saa­nut
suustaan ainoatakaan sukkeluut^
ta. Vähät hän perusti tytön sopi­mattomasta
puvusta. Ei hän ollut
odottanutkaan mitään uutta tytössä
siinä suhteessa, ja itsekin oli puettuna
vaan tavalliseen päiväpukuunsa. Mut­ta
tytön kömpelyys ja pelokkuus vai­vasi
häntä niin, että joka hetki, hei­dän
kävellessä poikki lattian, odotti
hän tytön kompastuvan tai jopa ai­van
kaatuvan. Hän huokaisi helpo­tuksesta
kun he \'ihdoin istuutuivat
pÖ3rtänsä ääreen. Mutta sittenkään
ei tullut mieleen sukkeluuksia.
He istuivat pneti kunnes illallinen
tuotiin heidän eteen.
Laura tarttui vesilasiinsa ja juoda
kulahutti sen kaikki silmänräpäyk­sessä.
Sille ainakin Gordonista tun-*
tui. Ja juuri kun hän oli laskemai-sillaan
lasin takaisin pöydälle, kohotti
hän tähän asti alasluodun katseensa,
joka osui viereiseen pöytään. Gor­don
näki, miten tytön katse kauhis­tui.
Mitä kummaa hän näki?
Gordon aikoi kääntyä katsomaan
selkänsä taa kun samalla tyttö pu­dotti
lasin kädestään lattialle ja liousi
hätääntyneenä ylös. Noustessaan ve­ti
perässään pöytäliinan kaikkine as­tioineen
ja aterioineen lattialle.
Gordon parka! Hän hypähti pys­tyyn
aikoen lähteä ulos kiiruhtavan
tytön jälkeen, mutta silloin osui hä­nen
katseensa tuohon viereiseen pöy­tään
ja hän seisahtui siihen kuin
kivettynyt.
Viereisessä pöydässä istui profes­sori.
Smith, hänen kaunis siskonsa
Elaine ja opiston kunniavieras, kirjai­lija
John Hurst.
Päätarjoilija tuli ja pelasti Gor­donin
kiusallisesta tilanteesta. Tar­joilija
mumisi jotain ja viittasi pirs­taleita
lattialla. Nuorukaihen tajusi,
että haluttiin korvausta. Hän kaivoi
taskustaan setelin ja työnsi sen tar-joilijalle
ja lakkinsa siepaten hän
riensi ulos. Mutta sivuuttaessaan
tuon pöydän hän ehti nähdä miten
nuo kolme peittivät hymyään.
Yöllä, turhaan unta odottaessaan,
Gordon vasta muisti, että hän oli
voittanut vedon lyönnissä, mutta
se ei häntä lohduttanut.
Perjantai-iltana istuivat profes­sori
Smith, Elaine ja John Hurst
tavallista aikaisemmin Puolikuussa.
"Mitä ajattelet tytöstä, John?"
kysyi Smith.
"Seuraan mielenkiinnolla hänen esi­tystään",
murahti Hurst, sytyttäen
sikaarin. Veli ja sisko vaihtoivat iloi­sen
silmäyksen.
"Tänä iltana Lauralla on vaikein
tehtävä", sanoi Elaine hiljaa. "Hän
rakastaa poikaa."
"Hm! Vaikka poika on valmis tuol­laiseen
julkeaan pilkantekoon?"
"Niin, Mr. Hurst. Mutta se — se
loukkasi häntä syvästi."
"Dannie on kerrankin ajattelemat­ta
yhtynyt toisten iloon", sanoi Smith.
*'Hän on reilu poika. Pidän hänestä.
Toivon että hän selviytyy tästä kuin
mies."
"Minä en "sitä epäilekään", sanoi
Elaine.
"Hm!" njurahti kirjailija.
Kun sitten ovelle ilmestyi villa-myssyinen
pää seurasivat he jokaista
tytön elettä mielenkiinnolla. Nopean
silmäyksen sai leveähartainen nuoru­kainen
harmaapäiseltä kirjailijalta,
mutta tutkivia katseita sai tyttö
"Dannie — minua peloittaa", kuis­kasi
Laura heidä.n lähtiessä yli lat­tian
ja Lauran johtaessa kulkua en­tiselle
paikalleen perälle.
"Peloittaa?"
"En — en ole — tottunut tällai­seen."
Ääni oli niin heikko ja vapiseva,
että Dannie vilkaisi huolestuneena
villa-myssyn alla oleviin kasvoihin.
Tyttö parka! Mitähän hän oli koke­nutkaan
täällä edellisinä iltoina kun
oli noin todella peloissaan.
"Kun istut voit paremmin", sanoi
Dannie, vetäen Lauralle tuolin. "Et­kö
ota lakkiasi pois? Se on liian läm­min
pitää täällä päässä."
Laura veti mysswn päästään ja
painoi kädellään otsaansa.
"Olet aivan kalpea, Laura. Sinä
et varmaankaan voi hyvin. Se täytyy
olla muuta kuin pelkoa."
Laura katseli pelokkaana ympäril­leen,
näki jotain joka sai hänet pako-haluisena
nousemaan. Dannie hy­pähti
ylös ja ehti näkemään kolmion .
läheisessä pöydässä ennenkuin joutui
käsivarsillaan kannattainaan pyörty­nyttä
t3rttöä.
"Hei professori Smith, j ^ Miss
Smith! Katsokaa! Tulkaa I'^huu-
Johanm Hoftmnn, entinen kam-paanion
pitäjä eräällä North German
Lloyd-linjan laivalla f vangittiin jo
useita kuukausia sitten, on yksi niistä
saksalaisista urkkijoista, joita vastaan
on parhaillaan oikeudenkäynti New
Yorkissa.
dahti Dannie.
Elaine oli paikalla ensimmäisenä
nostamassa vesilasia pyörtyneen huu-
Iille.'
"Hän varmaankin on sairas, Miss
Smith. Hän sanoi pelkäävänsä, mut-
, ta..;."' •
"Oh, usein äärimmäinen ujous saat­taa
ihmisen heikoksi", vastasi Elaine
ollen kumartuneena Lauran ylitse.
"En luule että hän on sairas."
Dannie säpsähti. Jokin sointu Miss
Smithin äänessä sai hänen mieleensä
viime tiistaisen veikanlyönnin. Tus­kallinen
kuumuus valtasi hänet.
"Kas, hän avaa jo silmänsä", sa­noi
Elaine.
"Parempi että viet hänet heti ulos
täältä, Dannie", sanoi professori va­kavana.
"Ilma täällä on liian raskas­ta
ja savuista."
Dannie otti villamyssyn tuolilta,
johon se oli pudonnut ja painoi sen
Lauran tummille hiuksille, ajatellen
samalla: "Mutta hänellähän on kau­nis
tukka!"
Laura, pyörtymyskohtauksestaan
huolimatta, hyniyili kirkkaasti. "Toi­von
että en ole vaivannut teitä liikaa",
sanoi hän Elainelle ja hänen seuralai­silleen.
Ulkona Dannie otti häntä tiukasti
käsivarresta ja piti siitä kiinni kun­nes
he olivat täysihoitolan ylimmäi­sellä
rapulla.
"Laura, ensi sunnuntaina sinä ja
minä lähdemme kahden jonnekin ja
minä kerron sinulle mikä suuri tyh­myri
minä olen. Hyvää yötä!"
Laura jäi kummallisin tuntein kat­selemaan
hänen jälJkeensä.
Vihdojnkin oli lauantai-ilta! Kyllä
sitä oli saanut odottaakin. '
Velma ja Helen ryntäsivät Elsan
huoneeseen. Heillä oli kaikilla uusi
piiku. N3rt täytyi ehtiä peilailemaan
ja arvostelemaan toinen toistaan tääl­lä
Elsan huoneessa ennenkuin men­nään
alas poikien luo.
"Voi ^Isa! Kyliä sinä olet sieväl
Voi miten tuo punertava väri sopii si­nulle!
" ihaili Velma.
Helen oli nähnyt enemmän. "Elsa,
sinähän luit jo sen näytelmäu?" Elsa
nyökkäsi.
"Hyvin olet onnistunut, Elsa, hy­vin"/
sanoi Helen hiljaa.
"Mitä sinä puhut?" kysyi Velma,
tarkastaen kasvojaan peilin edessä.
"No luithan sinäkiU sen,'' vastasi