Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 25, 1938

              mnoiiiinnnnnn>ji
lii MII-KEX TAISTELU
Kahvila ""Taikayön"' ulkosiviinva-jorekiaanii
kiemurteli monivärisenä
Vaiojuovana nimen ympärillä kuin
ryömivä matelija; Väkisinkin se py-ciivtti
hiljaisimmankin ohikulkijan
mietteistiiän. silmäilemään itseään,»
hidastutti katsojan askeleita, arpaa/
lyöden "mennäkö sisälle, ei, tai —
jos menis:.; , ;
''Taikayö, iniclma öinen,^
lemmin sun kaikotcn.
\ Taikoyö, kuutamavöinen,
Impi mtn vie yli täktösi^\\'^'
Orkesteri oli alkanut jälleen " lau-antaiMllän
taikanumerollaän., Kaihoi-änakaikui
soitto ohikulkijan herk-käiin
korvaan. Avatuista ikkunoista
kiirivät säveleet ulos hämärtyvään
kevätiltaan. Kaupungin ainainen-ko-
. hinakin tuiitui kuin tuokioksi vai­mentuneen...
Parvi. nuoria miehiä. pysähtyi kulr
mauksessa, arvellen, aprifcoidenj mis­sä
rattoisammin viikon viinieisöi :,päi-väu
illan voisi viettää: Pari heistä
olietrtinyt ottaa jo kulauksen miestä-väkeväinpää,
puhuen äänekkäästi
• meluten... / ^ ,.
. ".'ilä ole olevinas Kotkanen! Men-
;iäätt. 'TaikaanOnhan; sinulla iarfc-^-
kikaulus ja.mulla mansetit:"
"Älä revi suusaranoitas su0ttal"
"Vai pelkäätkö, että "vokotan"
heilasi? Ei se tää poika huolikaan
fcahvilaruusuista." Sanoja seurasi yli­mielinen
hörönauru. Puhuteltu ei
kiinnittänyt siihen: enempää-, huomio­ta,
kohai'tii v<iin. olkapäitään, virkr
käen:; •
^'Mennään sisälle, pojat, mitäs
suotta..
^ ".^ .• • ••••••
"Mutta vallan pillit, pojat! Onpas
'Taikayön' ukko j>essyt naamansa,
näen mä" ".uskalsi joku sakista, huo­mauttaa.
.
"Kai ukon kynnet ovat syyhyneet
niville, kun on täytynyt luovuttaa.
P^iri markkaa huusholhn kaunistami­seen."
•
L I E K I L L E K I R J O I T T A N U T |
E S T E R K A U S T I N E N |
"Pirun sievä hempukka! Luulen, ku
että. otan •Taikayön^ taaskin vakitui­seksi
ajahtappopaikaksi; Mutta si­nähän,.
Voitto Kotkanen, tunnetkin
hänet. Kuulin kuinka tuttavallisesti
hän puhutteli sinua... Esittelehän
;tokir."':....
Neljä ''kovan" t^n sekoitusta höy-rysi
hetken kuluttua miesten edessä
pöydällä. Kaksi soodapulloa toi tyt­tö
jälestäpain.
"Paljonko se lysti;sitten maksaa?"
Kotkanein kysäsi;
. ''Kuusikymmentä, markkaa .. .tar­koitan,
viisitoista markkaa kappale."
Mies luki; lompakostaan rahat ja
pyysi tytön käymään hetken kulut­tua;
uudelleen tiedusteIemassa^
Valma haukotteli melkein, kuulu-vastir
Hän toivoi hartaasti kellon pian
lähestyvän kahtatoista, sillä se tietäi­si
händle raskaan, yhkuormitetun
ISlcl. -Vi,UiJaii5.iuj>i>a löjtjikäsi tun­tuva
alkoholin tuoksu. Valman tottu­nut
silmä kiersi michcvStä loiseen, toti­sena,
arvostelevana kuin äänettömästi
nuhdellen: /:Hyi teitä, hävetkää!"'
Äkkiä hänen katseensa pysäht\n
vaaleaan, hiljaiseen mieheen. Tytön
jalkäin alla tuntui lattia liikkuvan.
Hänen kätensä tapaili vapisten lähim­män
tuolin selustaa. Kuka "oli tuo
vaalea muukalainen ? Missä jä mil­loin
hän oH ennen nähnyt tuon tutun
korkean otsan ja ylöskammatun hius-laineen.
Uuiheat kulmat,, kaiiai^piir-teisen
suun ja syvennyksen leuassa?
Siinä paikassa oli \!almalle selvinnyt
kuka mies oli: Hän oli Lauri! Hänen
Laurinsa, hänen kauan maailmalla
salassa piileskellyt lapsuutensa haave
ja rakkaus. Ilmielävänä istui Lauri
siinä juomayeikkojensa parissa. Kuin­ka
tuhännestj^ toisenlaisessa paikassa
päivim- päättymistä ja lepoa. Työ- tyttö olisi toivonut rakastettunsa löy-toverinsa
äkkinäinen kädenkosketus
hartioihini herätti hänet.
"Kuule,- Valma! Teetkö pienen
vaihdök^n kanssani ainoastaan tänä
iltana? Näithän ne neljä isoa. miestä,
jotka tulivat tunti sitten. Heidän
joukossaan on eräs Voitto Kotkanen-niminen
mies. Olen tuntenut hänet
joskus vähän lähemmin . . .katsos...
tävänsä! Valma tunsi, että väri vaih­teli
hänen kasvoillaan. Hän viip>ä
tarpeettoman kauan paikallaan ja hä-nei^
sormensa.n^-ppivät-hermostunees­ti
vaikun tarjoiluliinan nurkkia.
MtvuIaiMi;ke.->u'ri a l o i i l i viimeisen nu­meronsa
vaikuttavan surumielisesti.
Suurimmat päävalot sammutettiin.
.-\ihoastaan yksityispöydillä paloivat
ärsyt tavilla ruusuN^arjost imilla varus­tetut
kimput, valaisten "Taikayön
nimeään vastaavaksi.
*' .. .Päivässä kiMan mun k^^^^
äätitäs jos kutsun, kuulla cn saa.
ViiTTi'mcn imitikun yöstänime lyö^
poissa, a/l, poissa on talMyiV'
$\iuri levottomuus syöksähti entistä
rajunhivinValman yli, hauen kuviteltu
varmuutensa oli kuin poispyyhkäisty;
Hänen kätensä vapisivat kuin vilu-tautisen
järjestellessään laseja mies­ten
eteen. Musiikin kaikkivoitta\'a
voimako sen aiheutti, pyyhkäisten
kuuman etelän aallon lailla jäisen
tekokylmyyden olemattomiin? Näin­kö
heikkoa tekoa hänen luonteensa
todella olikin? Näinkö vähän se
kesti?.- ^
Hänen katseensa harhaili, etsien,
jotakin, eksyen kuin vahingossa vaa­leaan
mieheeni jälleen noihin tuttui­hin,
rakkaiksi käynneisiin piirteisiin.
enkä tahtoisi.sen enempää ilahduttaa nen tulonsa tarkoituksen. Rajaton
häntä läsnäolollani. He maksoivat jo onnen ailahdus sykähdytti tytön- sy-ensimmäisen
tilauksen, mutta, mahr dänlä, todetessaan, että Lauri oli la-dollisesti
he soittavat lisää, joten sistaan tuskin maistanut.
Kum unesta havahtuen.todellisuus j^^,odet,ku^ vuodet, neolivat
teen han pakoitti itsensä M ^ ä s t i k^i^ siirtyneet vähltäjonneUn etö^^
asiakl^aittensa palvelukseen. Silmäys pyyteen... he olivat vain kahden*
tyhjiin laseihin riitti selvittämään hä-ymmärrät^
missä mennään . . . Mutta
älä.,- jumalan. nimessär hiisku, 'ukoile-asiastaj.
sillä tiedäthän kuinka anka­rasti
hän on varoittanut sekoittamas­ta,
jos seurassa ön joku ensikerta­lainen.
— urkkija näes. Luotan si-
.1".
Nuori, veikeäsilmäinen tarjoilija^
tar. jo valmiiksi varattu: hymy huu­liaan
lähestyi miesten pöytää. Äkr
kiä hätkähtäen hän: tunsi erään mie­histä.
"'-Mutta, Voitto Kotkanen, vieläkö
snutkin tapaa . . . Anteeksi^ mitä.her-
* saisi tuoda tänä iltana? Me-kylmää
. . . kuumaa . . . kah-
^•lasuklaata . . . sitruunamebua...
soodaa, jne?'V
Tyttö luetteli kaikiki mahdömset^
^'irvöjekuomat.
"Sitruunasoodaa . . . ja^ no niin:...
=^"0 sinä Kotkanen, kun:tunnetuen-
Jytäänkin... neljä kovaa teetä,
sbt - shti"
"Hm, en tiedä.'^ I ^ t ö näyttiinea-vottomalta,
mutta.äkkiä; rohkaistua
hautui täyttämään tUauksenj Hä-kasvoiUeen
oli karahtanut tum.
^^Puna. Mutta toimeensa tottunee-f
.^anen.täjtyi välttää kaikki tun-failahdukset
ja sivuuttaa kaikki se
^^öitavaisuus, mmkä kieltolain kier-
-^»jen tuotti tarjoilijattaren nöy-
:^^Vässä työssä, i s ä Palininkah-tarjoiltiin
^^ijuomia kuten
trn^^T"^ "tuissakin: Miitta. se
J '^«yi^ät tarjpilijaneitoset joutui,
.^omalla vastuullaan sen tilauksen
^^rikollisesti sekoitettuna asi-tarjoamaan,
oli verinen vää-
V^ormstajalta, joka urkkijan ilmes-hetkellä
millä tahansa saattoi
SQLc, V. ^^"^ turvattomat apulai- -
kouriin.
nuun!
Valma oli kuin puulla päähän lyö­ty.
Liisi, hänen työtoverinsa, aivan
vapisi puhuessaan. Mitä lienee tyttö
riepu kokenutkaan mainitsemansa
miehen seurassa.
"Koetan tehdä sinulle mieliksi.
Mene sitten sijaisekseni naisten huo­neeseen.
Ei siellä liikoja tipu juoma­rahoina.
Muista^ että naiset ovat aina
kitsaita naiselle." Valma nauroi ly­hyttä;
hiljaista naurua. Hän kurkotti
itseään nähdäkseen toverinsa mai­nitseman
pöydän kahvilan pohjois­puolisessa
nurkkauksessa. Aivan oi-keim
V-almaeroitti jo kaukaa kolme
tummaa, heiluvaa ja huitovaa päätä.
Neljäs-oli vaalea ja näj1;ti olevan toi­sia
vähän hiljaisempi. Miksi yhden
piti olla. vaalea, kun kuitenkin häneii
sisimpänsä^ oli: yhtä syntisen musta
kuin toyeriensakin? \^rmasti he oli­vat
jg lopettaneet:ensimmäiset lasin­sa.
Kuin itsetiedottomasti tyttö vil­kaisi
peiliin: ja näki sieltä k^iumeiset
kasvonsa, vaalean, kauniisti kihar­tuvan
tukan ja hennon valkean kau­lan
kuin liljan varren; Hän pyyh­käisi
hikihelmen otsaltaan; Kuuma
oli, tosiaan liian hiostuttava. Mutta
oJihan nyt ktvät!
Vahnatostui joustavin, tottunein as­kelin
kah^lan läpi kohti nurkkapöy'-
taäi Moni ihaileva silmäpari katsoi
nuoren tatjoiajattaren vapaata, puh­tautta,
uhkuvaa (Pernusta .ja kaunista
"Kiitos, neiti! En halua enää,
mutta ehkä toverini..."
Kuin kaukaa, vuosien kätköistä,
soi sama sointu tuossa äänessä, nyt
vain miehekkäänä ja ylpeämpänä.
Mutta Valma kuuli ja näki vain lap­suutensa
toverin sellaisena hyvänä,
ujona nuorukaisena, tekemättä tus­kin
eroa menneen ja nykyisen välillä.
Päästyään keittiöön raskaan as-tiakantamuksen
kanssa, hengähti Val­ma
helpotuksesta. Tuntui kuin ilma
olisi loppunut rinnasta kesken ja sy-dän
j tuo itsepäinen kappale j takoi
haljetakseen^ Hän oli kuin oudosti
humaltunut. Nytkö se suuri, kaukai­nen
vuoksi vihdoinkin^ onnentäyttei-
^enä vyöryi hänen tyhjän, onnesta
köyhän kohtalonsa yli? Äkkiä Valma
Mies myöskin katsoi, muistinsa. kor
meroita kolkuttaen, jotakin kauan
sitten ollutta ja mennyttä koetti pa­lauttaa
tajuntaansa. Pudisti sitten
päätään — väkijuomako se niin jys­kytti.
Itsekseen mutisten: "Missä
minä olen?"
. . * . * * • •
Yhä yltyvä kevättuuH ravisteli
vanhan kirkon puiston ikivanhoja
vaahteria, kun Valma kiiruhti puiston
halki nopein juoksuaskelin asuntoaan
kohti. Koski sillan korvassa kohisi
talven kahleista vapautunutta ylisty^-
lauluaan. Valma kietoi tiukenmiin
ohutta kevättakkiaan hennon varta?
lonsa ympärille. Tultuaan ulos kuur
man kahvilan savimsekaisesta ilma^
piiristä, kävi vilunväristys tuntuvamr
min ruumiissa.
Joku kuului kiiruhtavan myös as­keleitaan
hänen takanaan; Niin mo­nasti
kuin tyttö olikin tämän matkan
yösydännä asyntoonsa kulkenut, ei
iloitsi elämänlahjasta, saada olla, hen- yksikään yökulkija ollut häirinnyt
gittää, elää, elää ja vain sitä samaa hänen kulkuaan tunkeilevaisuudel-jok'ainoa
minuutti. Oliko se suuri, laan. Levottomuutensa lisääntyessä
salaperäinen kohtalo lopultakin huo- katsoi Valma vaistomaisesti taakseen;
mannut olevansa hänelle velkaa? "Älkää säikkykö, pikku neiti, myö-
Näinkö se kaiken korvaisi, ihanasti, häistä häiritsijää! Olen seurannut
käyden yli kaiken ymmärryksen? teitä siitä saakka, kun jätitte kahvi-
Mutta samalla hiipi esille synkkä epä- ian. Jos sopif..."
toivon varjo. Jospa Lauri ei enää "Mies, mitä te haluatte? — Mutta
muistaisikaan tyttöään, ei haluaisi te .. .tehän olette yksi nii.stä neljäs-muistaa.
Saattoihan hänellä olla vai- tä miehestä, joita palvelin tänä iltana',
mo ja lapsia, velvollisuuksia muita Tt olette humalassa, pelkään teitä,
kuin Valmaa-kohtaan. Ei! Hänen Menkää!"
olisi liian nöyryyttävää ilmaista it- '•Aivan niin. Hauskaa toki, että.
sensä ja uusia siten vuosien unhoon tunsitte, joten esittely on tarpeeton,
vaipunut rakkausi Ei, tapahtukoon Saanko tarjota käsivarteni?"
mitä tahansa, mutta Valma ei aina- "Pyydäh, ällöiä vaivautuko! Osaan
kaan ensiksi ilmaise itseään. Ehkäpä ifanan apuannekin.. .'^ Valma md*
kohtalolla oli lopultakin omat tar- kdn itki,
koituksensa johdattaessaan kaiken "Mitä! Ylpeäkö? Johan toki!
näin. Ehkäpä hän olikin Laurille Hah-hah-haar Kyllä tämä poika ke­väin
haalistunut muisto varhaisnuor * syttää kahvilan immen."
ruuden viattomilta leikkitanhuviltai.. Itsepäisesti kuin synti, koetti mies
Päättäväisen tarmokkaasti järjeste- l^tahustaa retkutella tytön rinnalle,
'^'^'T^S^jfu^^^^ ti Vahna toisen- tilauksen nridnUe. soperrellen joitain epäonnistuneita
ia nv^i^utsij^isek^. Miten ^aristaen:itsestään kaiken lapsdU^ ko^eliaisuuksia.
yo^i^^eO^^ hentomi^i^^ia^ Pääs^^ vihdoin^koti^^^
Valman sitoSikeksiyhtäk^^ mofetrhariatum^chn^kinnpaataan saantyi Valman pelko epätoivoksi.
soo^^^^mfif^^^^ piteomäkfei kasvaneena^ uudeUeea Entäpä jos mi» ei niin^v^^^^
^niL^rilaukseB.sisaävän.^a^ vieraittcnsa. fröytää. Samassa, fac:- hänestä, vaan tyrkyttää juopuneen
,äyta:fcahUvan.itämainc«vkello kes- tolkutonta.lähentelyään. S^SelS kiyön kaksitofeta 1 ^ (Jatkuu) ;