Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 26, 1945

              Sivu 2 LAUANTAINA, TOUKOKUUN 26 P.WÄXX 1945
iCamidaä tuomaUusien vsikkoleh^
PubUiilledtand {»rinted by the Vapi»ii»
pahltshing company Limited, 100-m
EUA Street Westi, Sudbmy. Ohtario.
It^istered at tlse Post Office Depti
Ottawar, as sccond dass -motter^
TOanshimiat:
1 vk. ma
Thdysvaltolhin:
— g kk, >^^^^.>:...^;L4e,,......
Ki ia sai
j0rk]
'1 vici». ^3»00^-
liekki ili|iest;n^ Jolo^^ i^Ukxnt lan»
antalna I2i.siivi«eiis;* sSsSIti^
kamiokirlaffiiti» Mla¥a»kaiktto
ta.
Aslamlrtilllff- myatfflptgaft ar pro8ep>
tln palkUik
FyytäkSä^ «^azDiesvSUa^ tft^
näfin. •;
ILMOITITPBZHimrr !£Ie^^
tushinta ^ imttl& palctatinnoalto iiK^
kerralta. AtfeiliPoatmflTlnta »1 .flftl iHini
maksa kMirthtjfjtmSttifc^a^
SO senttiä >kalBelt^ imilstov&n3!»ä taS'
kiitoslauaeeita; Briknipftftinat pgraqn^stg
ihnoitukslsfcaL llllapiteSmafttaiSeri «m
lähetettävä maksu etokäteoL
Kaikki Oekille tailE^tetai^ maksu*
osoitukset^tm^iSBtettavv ktistimtaji^
meen: Tapatuc Publishing OncDpany
Limited. ...
Kustantaja jia padztaja: Vapaus iPväy
lishing Comptatr Limited. KO<-10Z Elm
Street j&idbaqr» Ontaiio -
Toimittala A . ^ivi&.
Uekkiin^ aUott^ kirjoitukset osal'
tettava:
P.O. Box: £9
Toimäidssff
Siitä an k€suttn, kun tämä^ keuät^
alkoi. Muistaake&an sit:ä enää ku­kaan.
Niin '€tt^ im sää nyt saatu
kerrankin kevättä kyUikseen. Eikä
vielä pääta^kä värjäUelyn loppua
näy. Joskus sc tuntuu ihmisiä kyl­lästyttävän,
ei ainoastaan meitä ta­vallisia
ihmisiä, joilla ei pitäisi oUa
mitään kiirettä, mutta eritoten far­mareita
peltoineen ja siemetiineeri.
Ja sc johtuu vain siitä, ctteniine ole
vielä kylliksi tottuiieet. Kunhan
saamme kokea tätä vuodenkaan yh­teen
menoon, niin emme enää na­pise
emmekä odota.
Tämä- jaarrattclu johtunee osittain
siitä, kun silloin varhaisena kauniina
kevään alkuna, kuukausia sitten, tu-lintme
iloinneeksi ja ylpeilleeksi kaik­kia
epäilijöitä vastaan väkän liikaa.
Sellaisia me ihmiset olemme. Herk­kä
uskomme kaikkeen hyväin ai­heuttaa
yhtenään erehdyksiä, joista
täytyy kankaalla mielellä palata kyl­miin
tosiasioihin.
Mutta ttdeehan se vielä joskus ke­sä,
ainakin kesän pätkä. Ja mikä
hf^änä, vielä on kunkausi juhannuk­seenkin.
On niitä nUIäy ennenkin
sellaisia kesiä, että juuri ja juuri ovat
koivut ja puhiajat saaneet täyden
lehtensä, juhannusaattoiltana, ja sit­tenkin
on vielä ehditty monta kertaa
huokaisten pyyhkiä hikeä otsalta en­nen
kekriä.
XOn, tulee se kesä kaikkine siihen
kuultisiine IQuhuineen, iloinen ja re-muincen,
kOrrinedn ja laiskuukstr
neen. Tuo johtaa kaikessa hiljaisuu­dessa
mieleemme eräitä cnnakkokv-symyksiä.
Jaksavatko yslavävimc silloin pa­kista,
vai innostuvatko valon ja lilm-mön
hehkussa pakisemaan vieJä her­kemmin
ja hauskemmin? . . .
Mitähän tapahtuu kevälomilla, ka-laretkiliä
ja muilla retkillä? Ku­kahan
sen. suurimman kalan saa? ^ . . •
Ja nunkä kalan ja millä vehkeel­tä?
. . .
Mutta miksikähän ei ole pitkiin
aikoikin saapunut montakaan pitem­pää
ki/^joitusta Uckkiin? Miksikä--
Liena oli ruvennut sairastele­maan.
Oli sairastellut koko: ke­vättalven.
Reumatismia^^ ynnä kai-
-Hfcenlaisia^ - ^ ^ ^
vanhuuden oireita. Eipä silti, että
Eiena olisi tunnustanut v^ihuutta.
Ehfii! Kjmsin: hampain Mn sitä vas­taan
taisteli, tienaa elämän filoso­fia
o% elää^miorenaj*a kuolla sitten,
lojn lakkaa ol«nasta nuori. EJkä Lie­na
halunnut kuolla. Kaukana sii-täi
Ellet blm oUut noita syntymä-
I»iviä, jolloin pakostakin täytyi ru­veta
la^jemaan kuluneita vuosia, niin
Ma mielestään olisi käynyt aika nuo­resta,
urutta ne syntymäpäivät, ne
rupesivat sa^uma^ -tul^tiJ^ään
TäaäJr tästä olh^ ystävät
ovella laularaassa. "Happy birth<iay
to you" ja Lienasta tuntui, että näil-^
Ia ystävillä istui pieni vaeitikka silmä-kuimassa>
joka ilk!kui: *-'Taas olet
vuotta vaölien4>i." Mutta Liena ei
antanut periksi; iiän halusi olla nuö-
^ri ja epäili, että hänestä ei kositaan
tlile arvokasta, kunnon vanhusta. —
Myt oli tauti tarttunut häneen, mut­ta
hän taistdi hupjasti atä vastaan.
Tohtori oK käskenyt olemaan hiljaa
)a ottamaan ^ämä "iisimmin'^^*. Ko­tiväki
yhtenään ^^joi h&itä särikyyn,
oi^s^an he hemanol^t^liyat hänet
atvan pilsäte, ju9ai&mf^:u(5(tecfle^kan-.
toiivat, •
Tuli sitten äitien päivän aatto. Lie- .
na kapristautuiyfös sängystä jara-pesi
leipomaan, kuten ainakin Juhla­päivän
aattona. Hän halusi näyt­tää,
ettei häjti vielä aivan sängyn orja
ole. Hyvinhän ne leipomiset onnis­tuivatkin,
mutta iltasella taas särki
jalkoja ja päätäkin niin omituisesti
humautteli. Lienalle tuli kiire sän­kyyn,
mutta meni hän ensin kylpy­huoneeseen
peseytymään. Juuri sil­loin
joku kolkutti ovelle ja hän kuu­lee
tyttären huutavan: "Äidille tääl­lä
on paketti." Liena kompuroi kyl­pyhuoneesta
ulos, kiskaisi hätäisesti
paketin käteensä, avasi sen ja katso,
hänen silmiensä edessä oli ihan elä­vä
orkidea — orkidea hänelle . . .
Hän ei saanut sanaa suustansa, hä­nen
rinnassaan läikehti oudosti. Ei
edes unelmissaan hän olTut koskaan.
kuvitellut-saavansa orkideaa. Liena
oli syvästi tietoinen olemuksensa vä­häpätöisyydestä.
Loistavat kukkaset
ja konieat vaatteet eivät sopineet hä­nelle.
Hän rakasti kukkia mielettö­mästi
ja hänellä oli ollut onni saada
niitä usein, sekä omaisilta että ystä­viltä,
mutta orkideaa hän oli ihaillut
vain kukkakaupan ikkunan takaa. Ei
koskaan hän ollut halunnut sitä itsel­leen.
Hänen näielestään se kuului
hienoille naisille, eikä hän kadehtinut
heitä,
*"Kukahan äidille on orkTdean lä­hettänyt'',
sanoo tytär ja aviopuoliso
säestää: "Kiin,. kukahan?"
Syyllisyys kuitenkin kuvastaa hei-hän?
. . . Vai onko niitä nyt säilstet-ty
sii/jen aikaan, jolloin olemme jos­kus
saaneet niiden puutteessa hikoil­la
ja huokailla? . .\ Jos niin. on asia,
niin vaikenemtne; mutta jos ei, niin
käännämme rukoilevat kasvomme
k\*näilijöittemme puoleen... Xyt juu­ri,
enen • juhannusta ja sitten kaiken
kesää. — AP, - ^
dän kasvoistaan ja Liena sanoo heille
hellät kiitokset; jolloin tytär parah­taa:
"Isältä: se vaam on", ja sauiilla
ojentaa toisen laatikon, jossa on las­ten
lahja^ hienot, valkeat nahikakäsfcr;
neet, nekin ylellisyystavaraa Lienalle.
jyCT[a_jon-v3^Hä^
vaikka hän tietää, että ne molemmat
lahjat ovat maksaneet paljon rahaa,
niin ei häiellä ole voimaa ruveta rii­telemään.
KyUä kai hän ennen, yoi-inainsa
päivinä olisi riidellyt tällai­sessakin
tilanteessa, mutta nyt hän
vain vaieten ihailee sekä käsineitä
että tuota hienojen salonkien loisto-kukkasta.
"3ffiedän pitäisi nyt oikeastaan
mennä kylään,, että voisin komeilla
tuolla öianaila kukalla", tuumii Lie­na
hetfeen kuluttua.
"Menkää, oi menkää'', kehoittaa
' tytäri Liena muistaa kipeät jalkan­sa,
joihin ei viikkoihin ole voinut ken­kiä
laittaa, vaan kovin teki mieli ky­lään
Ja niinpä aviopuoliso etsi vaate­komeron
nurkasta vanhat, iänikuiset
kengäjm>hjot, jotka jo aikoja sitten
olisivat joutaneet roslka!fcasaan. Xe
"b^Ti nyt puhdisti ja kiillotti ja Liena
veti ne k^Äasiin jalkoihinsa, kun niis­tä
sitä ennen oli sivut ristiin, rastiin
auki leikattu.
J^yt ei muuta, kuin orkidea rin­taan
jsi Mutikais€ai parikunta oli
"i-^älöSis, l ä t e B S ^ voerailulle. Hul-
^imkaa^aeöfvO^^^iäl^ jaixyästa&cihtai-suus.:
^feijaaiaeö, -inutiÄ. se
kaikki tukahdettiin. Liena itse ylin­nä
nauroi ja .vaikerteli, että -SkaJken-laiset.
kokemukset ne minun osalleni .
lankeaa, ennenkuin elämästä erka-nen!"
Perille päästyä ujostutti kyllä si-säHe
mennä, mutta mihinkäs siitä-pääsi,
tytär jätti heidät portaiden
eteen ja ajoi pois ja ystävällinen isän­tä
tuli jo portailla vastaan huutaen:
"Tervetuloa, tervetuloa!"
Oli jo myöhäinen ilta, kun he pa­lasivat
kotiin. Liena asetti kukka­sen
jääkaappiin. Mutta äitien päi­vän
aamuna hän hiipi keittiöön, otti
esille lahjansa jä vietti hiljaisen het­ken
niiden ääressä. Oikeastaan hän
oli pahoillaan noista lahjoista, jotka
todella olivat ylellisystavaraa ja hän
epäröi, oliko hän niitä ansainnut.
Mutta, hän taas ajatteli, se joka lah­jan
antaa, ei anna sitä ansiosta,
vaan tehdäksensä saajan onnelliseksi
ja samalla itsensäkin, sillä "suurempi
Ilo on antaa kuin ottaa".
Liena silmäilee orkideansa teräleh­tiä
ihmetellen sitä herkkää kauneut­ta
mikä niistä heijastuu ja hän ajat­telee,
jospa tuon kukan hieno, puhdas
kauneus osal^^gan muistuttatsi häntä
elämän kauneudesta jV-siitä mikä^ä-män
todella kauniiksi tekee — rak­kaus,
hyvyys ja .suvaitsevaisuus. Kes­kellä
aiken pahuuden, kärsimyksen
ja tuskan, jossa ihmiskunta kokonai­suudessaan
kiemurtelee; aina löytyy
joku valopilkku, joku kauneuden kei­das,
johon voipi katseensa kiinnittää
ja josta voipi ammentaa voimaa kes­tämään
elämää sellaisena, kuin se
kunkin yksilön kohdalle sattuu.
Näissä mietteissään Liena tulee sii­hen,
johtopäätökseen, että ehkäpä se
ei ole niinkään hukkaan heitetty se
r.iha, jonka avulla työläinenkin jos­kus
saa rippusen elämän kauneudes­ta
kiinni.
l l än silmäilee vielä hellästi hänen.
75-vuotiaalle äidiOe
Sofia Mäkelälle
Nyt sulle äiti rakkaJtin
tään runon viritämme.
Se tuokoon sulle hellimmät
tuhannet kiitoksemme.
Ken voisi koskaan palkita
sun, äiti, vaivojasi,
kun meillä hellin hoitelit,
uhrasit elämäsi.
Sait raataa aamust* iltahan
itsesi ain' unohtain
ja sen teit sa nurkumatta,
meitä huoltain_, rakastain.
PuoV tusinaa jo meitä on
Canadaa asumassa
ja lastenlapset armeijass'
on maata puoltamassa.
Sa itse elon iltaasi
nyt vietät rauhällisna,
fyöpäiväs pitkä hiljennyt
ja. väki vähentynyt. :,
Nyt kera isä vanhuksen
ain* meitä odottelet,
oin* muistelet ja kaipailet
ja hyvää toivottelet.
JaJuoksesi kun saavumme,
sun rakkautes' ttinnemme:
se on kuin kesän aurinko
lämmittäis elämäämme.
Siks' sua muistaa tahdomme
nyt merkkipäivänäsi,
kun vielä olet luonamme,
jaat ilomme ja surumme,
vaikk^ on jo harmaa pääsi.
Nimi ÄITI maailmass'
on kaikkein kaUeitin.
LAPSET.
K^kaittensa antamia lahjoja ja kää­rii
sitten käsineet silkkipaperin sisään
laatikkoon ja ofkidean hän pistää ta­kaisin
jääkappiih, jossa se voi säilyä
pari viikkoa ja hän saa-vielä ilon kat­sella
sitä monena aamuna.
MAIJA S.
Rauliaii aamuna
Lojun vuoteellani. Kello lyö yh­deksän.
Tähän .aikaan minun pi­täisi
olla työpaikassani, muUa näin
on nyt. Ukko häärii keittiössä kah­vin
keitto puuhissa. Kun meillä on
juhla, silloin minä saan käävin -ai­jalle".
Kuuntelen puheita radiosta
ja kyyneleet virtaa silmistäni. Pir­taa
aivan vapaasti, en edes pyyhi n"'
tä. Lojun vain ja kuuntelen ja ilo
täyttää sydämeni. "Mitä sinä iikei?
Kysyy ukkoni. Mitä minä itken,
kysyn itse. Mutta sydämeni ei ky­sy,
se tieUiä; että se tuska, se hätä,
.f^lalkoa '6:Iiff sivulla)