Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 24, 1946

              LAUANTAINA, ELÖKLTJN 24 PÄIVÄNÄ
•uuunnmninmimimmunuuumuuiim mmm
Sivu 9
immmnmmm
KUPUUN
EKSESSÄ K i r j . L A S TU
Jostain syystä - ehkä siksi, ettei
aimessani sattunut olemaan nen-päätettä
- sain armon sukuylpey-destä
p^ailumaisillaan olevan IDIa
«an silmissä. Saatuaan minut va-
Utetutsi sukunsa vanhuudesta |a
j^noudesta ja itsensä vakuutetuksi
sHtä .että minä todella uskoin hänen
profiilinsa hienouden, suli jää hänen
sdämestään ja meistä tuli mellkoi-sJt
ystävykset. Jolloin tietooni tuli
mnli päivänvaloon vedettyä luu­rankoa.
Eli salaista ja kiinnosUvaa
perheasiaa. Esimerkiksi se, ettei. -
Äitirou\-a — vaikka olikin niin si'vis-
^^.Qyj _ ollut koulusivistuksessä ko­riakaan
iihailtavalla -tasolla. Niin,
oHsin rinnastanut hänet meihin suo­malaisiin,
ellen emin silmin olisi näh-njt
hänen nimeään metsärihoitajan
n.Tnen vieressä sukuluettelossa. Sillä
mitä merkitsi mikään sen tosiasian
rinnalla? Intenting, ei niin mitään!
Pian tulin myös vakuutetuiksi, että
lilla pian pää oli yhtä kova kuin hä­nen
sukupuunsa vai^a. Eikä aino­astaan
suomenlkieiessä. Olisi kui­tenkin
ollut ai^kipäiväisen suomalais,
ta ajatellakaan hänen olleen yksin­kertaisesti
tyhmän, joten — diplo­maattisista
syistä — oli parasta vas­tustelematta
kääntyä Äitirouvan us-
'•Herre Gud, kuinka tyhmiä opet­tajat
saattavat olla!" vaikeroi hän
taas kerran nähdessään tyttärensä
;iliar\-ostelun. 'Tietysti se johtuu
siitä, etteivät he puhu ruotsia."
Tietysti, luonnollisesti se johtui
siitä: Hämmästeikseni ei kuiten­kaan
ollut vähäinen, kun isä metsän­hoitaja
päivällispöydässä pudotti
meFKoisella voimalla nyrkkinsä pöy­tään.
'Pötyä! Tyttö on kerrassaan
Pässinpää. Ja puheestasi päättäen
luulisi meidän olevan joitakin vieras­maalaisia.
Suomalainen minä aina-olen
ja sellaisena pysyn. Ruot­sia,
ruotsia! Emmekö me voisi syö-
<läkin sitä?" Hän nousi pöydästä'ja
ontui matkoihinsa.
Äitirouva ja lapsukaiset vaihtoi­vat
>"mmäTtäväisen katseen.
'Papan jalka on taas huonompi",
f»!iokasi Äitirouva silmien vaarallises­ti
kirkastuessa.
Tiesimme seii merkitsevän vain
5*tä asiaa. Pian soittelisi hän :ystä-
^JJeen, ja nämä saapuisivat illalla
'oliduttamaan sairasta. Äitirouvalle
^rjoutui taivaan lahjoittama tilai-pitää
''baalit". Eikä meillä
Samkaan ollut mitään sitä vastaan.
Iljalla saimme syödä kaikenlaisia
^ertkuja, varastella "pipaxnatslkulja",
1'vehtiä oikein sydämen halusta keit-
^'On viereisessä huoneessa. Sitä
P^»tsi oli jonJiun oltaiva Hilja-ipiTane
"ikkina, 5il!ä baali-iltana Äitirouva
^o^onaan .nohli, että oli joskus
^;3nnut suomea.' Ja Hilja-piFka me-
1 vallan sekaisin niissäkin muuta-
^''=•31 sanoissa, jotka hän tavallisissa
'^'^53 Äitirouvan äidinikieltä tajusi.
^faii tapahtui sellainen hirveä
^ ^ ^ ^ \ \ ynnä fiasko, että hän vic-
__.-^eden asemesta kantoi hätäpäis-
V ' ' " ^ Pesuvadillisen tavallista
s:i|A. J^''"^ ^yllä pian tarvittiittkin,
s i l ! A ' ' p e s u v a t i i n yhden
^"'"avK^ea ja -pöörty kauan^. Sen
jälkeen meidät, koko nuori lauma,
korotettiin ylimmäisten hovimesta-rien
lahkoon. Eikä mitään sen kum­mempaa
enää tapahtunut kuin että
hovimestarit katsoivat hopeamaljat
jöskiis — sl ö. melkein aina — liian
herkullisiksi Äitirouvan ystäville ja
nyppivät ennen tarjolle viemistä pois
liialliset koristukset \Tinä malkupalat.
Tietysti omiin suihinsa. Hilja, parka
oli joskus vallan huutavassa hukas­sa
— olihan meitä neljä täyttymä­töntä
ahmattia —mutta eihän sjlle
- nfitään voinut, kun Äitirouva ei ym­märtänyt
suomea. Vaikka kuinka
olisi huutanut.
Ja Äitirouvan vieraat palvelivat
Bacchusta salissa ja ruokasalissa ja
lohduttivat tietysti sairasta niin in­nokkaasti,
ettei tämä lainkaan saa­nut
ääntään kuuluville, vaan painau­tui
hiljaisena johonkin nurkkaan.
Mutta hän hymyili!
Ja Äitirouva kertoi sen meille
keittiössä käväistessään. Eikä edes
huomannut, että nieleskelimme ku-kon,
paloina hänen herkullisinta kak­kuaan,
ja että Hiljapiian punanaa-mainen
sotilaspoika pisteli poskeen­sa
parhaita paistipaloja sen kuin en­nätti.
Sillä, kun Pappa hymyili haa­leissa,
niin Äitirouva säteili. Ja kun
Äitirouva säteili ,oli hän sekä sokea
että kuuro kaikelle mitä tapahtui
ympärillä.
Ehkä hän ei kuullut omaa ään­iäänkään.
Mutta sotilaspoika lopet­ti
äkkiä puremisensa ja hyppäsi ylös
sellaisella nopeudella, ettei Ukein­kaan
kersantti olisi löytänyt siinä
valittamisen varaa.
''Ketä siellä nyt tapetaan?" kar­jaisi
hän. Urhoollisena sotilaana oli
hän heti valmis hyökkäämään sisälle
ja näyttämään mitä oli oppinut.
Selitimme auliisti, ettei nyt sen­tään
ollut kysymys veritöistä, vaan
Äitirouvan laulusta. Sotilaspoika oli
vain niin uusi ja tuore heila, ettei
vielä erottanut niitä toisistaan. En
tiedä, josko hän meitä us:koi. Luul­tavasti
ei, sillä hän söi enää vain pa­ri
lautasellista. Joten päättelimme
Ätirouvan taiteen pahanpäiväisesti
vaikuttaneen hänen herkimpiin tun­teisiinsa.
Toisin sanoen ruokaha­luunsa.
Mutta Äitirouva oli nyt päässyt
vireeseen ynnä oikeaan elementtim-sä.
Hän lauloi, yhä lauloi. Luulim­me
hänen äänrjänteittensä katkeavan
tai ainakin menevän sijoiltaan.
"Härre Kuut!" voihkaisi Hiljakin.
Mutta Äitirouva vain lauloi. Ja
hakkasi Lauteria sellaisella tamolla
ja ponnella, että itse Liszt olisi va­lahtanut
kateudesta kalpeaksi. Tämä
Lauter oli arkipäivisin sellainen kal­leus,
joita oli korkeintaan kolmisen
kappaletta koko maassa,-^a me voim­me
pitää itseämme jumalten suosik­keina
saadessamme käyttää sitä sor­miharjoituksiin.
Mutta Äitirouva
haaleissa . . . Voi, ihana Lauter s.'ii
ottaa päälleen orjan hahmon ja alen­tua
tavallisten pianojen tasalle.
^"Hah-ihahChalh . . hah-hah-hah
. . . hah hahhaa!" veti .äitirouva
ylös, ylös, ylös.
"Tuo on koloratuuria — hih-haa!"
säesti Axel virnuillen.
"Olkoon vaikka puHtuuria, mutta
nyt mun iltalomani justiinsa lop­puu!"
sanoi sotilaspoika, veti punas­televan
ynnä estelevän Hiljan muka­naan
eteiseen ja painoi oven peräs­sään
kiinni. Että napsahti.
Me ulvoimme naurusta ja hyök­käsimme
jäätelökirnun kimppuun
kuin susilauma. Mutta baaji-iltana
emme tapelleet. Anastimme kaikki.
Jaoimme kaikki. Ja sula sopu val­litsi
maan ja vetten päällä. „Ynnä
keittiön puolella.
Baalien jälkeisenä aamuna ei Äi­tirouva
laulanut koloratuuria; Totta
puhuen hän ei laulanut ollenkaan.
Eikä paljon puhunutkaan. Eikä
noussut vuoteeltaan. Ja mikä haus­kinta,
hän ei sivistänyt perhetytlöjä
soittotimnÄtlla. Eikä ruotsilla. Eikä,
millään. Vain joskus hän heikolla
äänellä pyysi jonkun meistä täyttä­mään
jääpussia tai kaatamaan aspi-riinipulverin
hänen kielelleen ja aut­tamaan
lasisen imuputken hänen
huuliensa väliin, sillä hän varmasti
kuolisi tänään.
Me loimme häneen osaaottavia
katseita ja kyselimme viattomina mi­kä
häntä vaivasi. Ja ihmettelimme
kuinka hän oli voinut sairastua ai­van
tohtori Qohenbachin nenän alla,
sillä tämä arvx)n herra oli ollut yksi
viimeisistä vieraista .Äitirouvan haa­leissa.
Ehikä me saisimme soittaa
hänet uudestaan vieraisille? Mutta
ei. Äitirouva halusi nukkua, vain
nukkua. Voi, hän oli laulanut itsen­sä
uuvuksiin, niin hirveän uuvuk­siin!
Oih. kuinka hän oli väsynyt!
Me emme saisi pitää melua. Äitirou­van
silmäluomet vaipuivat, painuivat
kiinni: eilen niin touhukas, korseteil­la
kiristetty ruumis oli liikkumaton,
ääriyiivaton massa peittojen alla ja
talon ylle laskeutui rauha ynnä syvä,
paljonpuhuva hiljaisuus. Jonka pu­heen
mekin ymmärsimme.
Emmekä me pitäneet melua. Pi­dimme
rääppiäisiä suljettujen ovien
takana. Keskustelimme musiikista
kunnioittavassa äänensävyssä. Nyt,
kun Lauter saisi koko päivän levätä
meidän puolestamme, ja Äitirouvakin
oli saanut kaiken taiteen ulos itses­tään.
-Ainakin vuorakaudeksi. Väit-telimme
— sitä taidetta me emme
kos:kaan saaneet kulutetuksi loppuun
— siitä, olivatko haalit hauskemmat,
vaiko rääppiäiset. Vastoin tavalli­sia
väittelyltämme oli tuloksena yh­teisymmärrys.
Molemmat olivat yh­tä
hauskoja. Me suostuisimme ker­naasti
siihen, että joka toisena iltana
olisi haalit. Silloin saisimme ilman
muuta pitää joka toisena rääppiäi­set.
Yhteisymmärryksemme oli to­della
ihmeellinen. Täydellinen
huippusaavutus. Siinäkin, ettei ku­kaan
meistä rääppiäispäivänä men­nyt
'kouluun. Sehän olisi ollut louk­kaus
.Äitirouvaa kohtaan, joJka ma­kasi
henkihieverissä. Niin sydä­mettömiä
emme toki saattaneet olla.
Ja mammas lilla pia sai jollain käsit­tämättömällä
neroudella Äitirouvan
allekirjoitukset "rokulilippuihimme".
Mikä todisti — jos joku olisi asiaa
epäillyt — että oikeaa, aatelista dip-lomaattiverta
virtasi hänen suonis­saan.
Varvastelimme myös pikaisilla
tiedustelumatkoilla Äitirouvan sai-rashouneessa,
koska viisaana nuori­sona
tiesimme rääppiäisten loppuvan
sillä minuutilla, jolloin Äitirouva
vyöryttäisi massansa sängystä ja pin­nistäisi
sen takaisin panssariin. Se
tapahtui tavallisesti päivän kallistu­essa
iltaan. Sen jälkeen, kun hän oli
nauttinut viidennen aspiriininsa, jois­ta
me pidinmie taitkaa päiväkirjaa.
Tämä viides aspiriini oli se taikavoi­ma,
joka nosti Äitirouvan jaloilleen.
Gösta •— vanhin meistä ja miestä
mielestään—4voetti kyllä uskotella,
että se voima oli Papan kotiintulo.
Mutta me tiesimme, e t t ä se oli viides
aspiriini, ja koska meitä" oli kolme
yhtä vastaan, sai Gösta tunnustaa sa­nansa
mitättömäksi.
Papan ontuvien askelien kuuliiessa
rappusissa Äitirouva suorastaan l i i ­teli
häntä vastaan. Emmekä nie voi.
neet mitenkään uskoa, että hän oli
nähnyt Papan paljon 'myöa>emmin
kuin me itse. Siltä me blisinrme an-'
taneet sellaisen vastaanoton ja pusu-rö\%
kiön vain kuolleista palanneelle.
Totta oli, ettei Pappa tänään hymyil­lyt,
eJkä näyttänyt lainkaan iloiselta,
mutta hän ei myöskään tiennyt .Äiti­rouvan
N^asfikään palanneen Tuone­lan
esikartanoista. Siitä emme saa­neet
hiiskahtaakaan. oli .Äitirouva
varoittanut ja vannottanut. Se toisi
Papalle vain turhaa sydänsurua., ym-märslmmphän?
Tietysti, luonnolli­sesti
me ymmärsimme.
Kun Pappa oli pussattu ja paijat­tu
ja hellin sanoin hemmoteltu, pis­täytyi
.Äitirouva — joka taas jostain
piilosta oli löytänyt suomalaisen kie-lensäkin
— keittiöön, tarkastamaan
kuinka paljon hänen ystävänsä oli­vat
syöneet. He olivat syöneet pal­jon,
hirveästi, hinittävästi, suoras­taan
säädyttömästi. .Äitirouva ei us­konut
silmiään. Hän nuusiki kaikki
paikat, mutta turhaan, voi turhaan!
Mitään ei ollut jäljellä herkuista.
Fyi, tämähän oli ennenkuulumaton­ta,
valitti hän, ja niin hienot ihmi­set
kuin von Fieandtit ja Liljebladit
ja Hdhenbachit ja Österlundit!
Herre Gud!
Me vahdimme Hilja-piikaa. Varo­vaisuussyistä
nojailimme ovien pie­liin.
Ja Hilja-piika nosti katseensa
meihin. Syntyi hiljaisuus, joka var­maan
puhui Hilja-piialle paljon uu-desta
ja tuoreesta sotilaspojasta ja
pimeästä eteisestä kuiskutteli. Sillä
Hilja-piika painoi silmänsä alas,
käänsi meille kopeasti selkänsä ja oli
yhtä hiljainen kuin nimensäkin. Me
henlkäisimme syvään, helpottuneesti.
Mutta Äitirouva otti moisesta y-lensyömisestä
niin sydämelleen, että
teki' illallisen" ajaksi nälkälakon.
Koska rääppiäiset olivat yhä tuo­reessa
muistissa ynnä sulamattomas­sa
tilassa, menimme mekin kannatus-*-
lakkoon. Mistä Äitirouva tuli ^hir­veän
liikuteti^si ja lupasi koko vii­koksi
jälkiruoaksemme suklaavelliä
kermavaahdon kera. Ja me olimme
sangen tyytyväisiä itseemme sekä
elämään —ja varsinkin Äitirouvan
suklaavelliin, jonka veroisesta her­kusta
eivät kaikki kuolevaiset unek­sineetkaan.
Tuskin Olympon juma­latkaan.
Jatkuu.
Pari uutta maailman­ennätystä
Äskettäin oli Suomen lehdissä uu­tinen,
että Mikko Hietanen on juos­sut
Vuoksenniskan urheilijain järjes­tämissä
kilpailuissa uuden maailman­ennätyksen
25,000 metrin juoksussa
ajalla 1.20.58.8, joka on 29,9 sekun­tia
parempi Erkki Tamilan nimis^
olevaa maailmanennätystä. Matka
on tarkistusmittauksessa todettu
täysin oikeaksi.
Moskfvan radio on ilmoittanut
Leonid Moshkovin saavuttaneen uu­den
maaihnanennälyksen 100 m.
rintauinnissa tuloksella 1 min. 5.1
sek. Entinen ennätys oli 1.7.3 yhdys­valtalaisen
R. R. H o u k i n nhnissä.