Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 31, 1949

              a kuin panna
uisaksijarik-ään
toisen ai-lenen
senttiä.
zzy katseli ja
nen. Joe toi
sen pojalle.
linä,—teillä
Tässä on lyi-ja
niin edes-
:aa kotiin pa-
• Milie van-joitti
kuului-kuoren
ei lähteajt.
raipaaillan ja
in.
Se ei ole oi-raa
päätä ja
itukset ovat
itun sisätas-ja
lähti.
Kolme lasil-okse
käy;
n
näy.
ut3rtön va-
•usei^i vuo-sormet
nuuden jäl-nasta
jalas-joka
tekee
ssään peu-oi
t>-ttö pi-a
hän kuu-iegsään
ole-
•easti.
iveenomaSnen näky, kun
pyövelipapit lyhtyjen ja tulisoihtujen
valossa sitoivat lesket kunkin eri p j i -
vääseen.
Tähän toimeen meni pitkä aika,-var­sinkin
kun muutamat uhrit, säikähtjmei-nä
kammottavista valmistuksista, me­nettivät
rohkeutensa ja epätoivoisin
huudoin koettivat päästä irti pappien
käsistä.; • , -•,
M u t t a hyödytöntä oli heille tuo tais­telu.
Kansan kirousten ja häväitysten
kajahdellessa näkivät he pian olevansa
sidottuja; heidän sydäntäsärkevät h u u -
I toiisa vain kohosivat öistä taivasta koh-
Kun kaikki oli saatu järjestykssen,
ponnistivat soittokunnat voimiansa, jo^
ten syntyi entistä hirveämpi melu; seii
lisäksi lauloivat kaikki papit täyttä
kurkkua, tehdäkseen uhrien huudot ja
kiroukset kuulumattomiksi.
A'limmäinen pappi viittasi. Neljä
pappia astui tulisoihtuineen esiin ja
sytytti rovion neljältä taholta. Keltai­set
liekit nuoleskelivat ensin verkalleen
rovion laitoja, mutta pian oli lämmin­nyt
pihkainen puu. Halko halolta nou­sivat
liekit yhä ylemmäs kuumuus rupesi
leviämään, jä paksut, säkeniä tuprutta­vat
savupilvet kohoilivat suoraan tai-vastakohti.
Äkkiä lehalitivät^ljekit rovion ylä­pinnalle,
valaisten koko rovion hai­keilla
valollaan. Hirveät hätähuudot
täyttivät nyt ilman; pappien laulukaan
ei voinut estää niitä kuulumasta.
Koko piha oli nyt valoisa kuin keski­päivällä.
Tuhansia armottomia kasvo­ja
tuli nyt esiin pimeydestä, mutta y\-
häällä roviolla 80 onnetonta uhria kamp­paili
kuoleman kourissa. :
\'ielä hetkinen, sitten koko rovio ro­mahti
kokoon. Vielä tuprahti suunna­ton
savupilvi kipunaparyineen ylös;
vaiennut oli hunto. Keskellä pihaa oli
enä. vain suunnafon ryökkiö k3rte\nä
kekäleitä.
Tulisoihdut ja lyhdyt sammutettiin
yht'aikaa; pkneys kietoi vaippaansa
maan j a taivaan, ija-tässä pimeydessä
hajosi kansa linnan pihalta eri tahoil­le,
huutaen ja ulvoen kuin öiset hornan
benget. •
xxxni
Vuosia kului taaskin. Mikään ei häi­rinnyt
Andreaan kotoista onnea. iNäytti
siltä kuin painuisi onnen aurinko (mail­leen
vasta hänen elonsa auringon ke­ralla.
Mutta onko mitään pysyväistä maail­massa?
Ja jospa kaikki olisikin pysyväistä,
niin onnen pyörä se kumminkin iäti kul­kuansa
kulkee. .
Koitti Andreaalle vielä surui^in päi­viä.
Ja voi! Surun päivät tuntuivat nyt
raskaammilta kuin ennen. Nuorukai­sen
jäntevät voimat olivat jo aikaa sit­ten
lopussa, tuhansissa vaaroissa liiak­si
jännittyneet hermot olivat veltostu­neet,
raikas, ilöineii mieli oli niin mo­nen
vastuksen vaikutuksesta lannistu­nut
vähitellen, syviä ryppyjä o l i painu­nut
hänen otsaansa ja miehuuden iäs­sä
oli hänen päänsä jo koristettu hopea-seppeleellä.
Se oli kuin korkean vuoren
huippu, jonka jo kesällä lumi ivattaa.
Vuonna 1772 kuoli hänen rakas vai­monsa.
Tämä oli kova kolaus hänelle. Kah­den
kukoistavan tyttären rakkaus, maa­herran
ystävyys ja koko kaupungin
osanotto tuskinioUenkaan jaksoivat hän­tä
lohduttaa. •
Tämä tapaus vaikutti herpaisevasti
hänen ruumiinsa_sekä sielunsa voimiin,
^atavian myrkyllinen ilmanala oli jo
ttiuutoinkin tärvellyt hänen terve3rtensä;
tämä onnettomuus teki sen entistä hei­kommaksi.
^"upumattömasta toimeliaisuudfesta
K i r j . LUDVIG HEVESY*
haki hän-lohdutusta ja'saikin sitä jossain
määrin.
Hiljaisessa surussa oli hän viettänyt
pari kolme vuotta, kun häntä taaskin
kohtasi kova isku, melkein yhtä kova
kuin edellinenkin.
Vuonna 1775, joulukuun IS p:nä,
kuoli hänen jalo, ' lempeä ystävänsä,
maaherra.
Hän kuoli halvaukseen äkkiä, ilman
vähintäkään tuskaa. ^linuUtin kulues­sa
oli hän ollut ja — lakannut olemasta.
Hänet haudattiin suurin juhlaHisuuk-sin.
Kaikki virkamiehet, sotilas- ja si-viilihenkiliit.
ja monen monet yksityiset
olivat saattamassa maaherraa hänen vii­meiseen
lepokammioonsa.
Ja Andreaan, joka tuskin jaksoi kes­tää
omaa suruansa, täytyi lohduttaa
epätoivoon vaipunutta leskeä.
Tämä uusi onnettomuus sattui hä­neen
hyvin kovasti. Hän vaipui täy­delliseen
alakuloisuuteen, ja tämä sie­lun
-tuska kalvoi ruumistakin. PäiA^ä-kausia
saattoi häh istua huoneessansa,
tuijottaen eteensä ja ajatellen Jumala
liesi mitä, enimmäkseen ei mitään. Hä­nen
entinen pirteä toimeliaisuutensa oli
poissa. Hän ei tehnyt mitään, hän ei
pitänyt huolta mistään, ei pitänyt huol­ta
vähääkään voitosta eikä tappiosta,
maallisten asioiden harrastus oli hänessä
kokonaan kuollut.
Kaupungissa huhuiltiin jo, että And­reas
Jelky parka varmaankin kadottaa
järkensä j a kuolee. Ja jokainen stirkut-teU
häntä, sillä jokainen rakasti ja piti
simressa arvossa häntä.
•Mautta niin ei käynyt. Tätä henkistä
j a ruuaniillista tylsyyttä kesti muuta­mia
kaukausiäj mutta kevät toi häneen
jälleen uutta elinvoimaa. Hänestä tun­tui,
kuin olisi hän heränn3rt pitkällisestä
talviunesta. Koko luomto tuntui hä­nestä
uudelta; hän tunsi melkein olevan­sa
entistä nuorempi.
'*;Semies ön teräksestä!" sanoivat i h ­miset
jä olivat iloissaan.
Uusi elinvoima tuli näkyviin ennen
kaikkia siinä, että hän rupesi pyrki­mään
pois epäterveellisestä katipungista.
Hän päätti palata takaisin isäinsä maa-^
han, josta iiän oli ollut poissa 20 vuotta
ja jonne palaamista häai usein oli pitä­nyt
.mahdottomana, köskadn toteutu­mattomana
toiveena.
Tämä päätös vakaantui hänessä yhä
Tujemmaksi. Hän toimitti talonsa, möi
kiinteän omaisuutensa, sanoi jäähyväi­set
kaikille näille ihmisille, joiden kans­sa
hän oli elänyt niin monta onnellista
vuotta, ja läksi viimein 25 p:nä loka­kuuta
1776 "Gockendorf"-nimisellä lai­valla
Bataviasta matkalle Eurooppaan.
Pitkä matka!
Kolmatta kuukautta kului, ennen-kuiii
oE päästy Hyvän Toivoii niemelle;
sinne saapuivat he joulukuun 31 p:nä,
siis parahiksi uudeksivuodeksi.
Mutta huonosti alkoi tämä uusi vuo­si.
Kap kaupungissa raivosi kova rut­to.
'Puolet asukkaista -makasi tautivuo­teella
ja melkein kaikki muualta tulleet
sairastuivat myöskin.
Papualaiset veljekset, jotka Andreas
oli päättänyt viedä mukanansa Euroop­paan,
kuolivat täällä ruttoon.
Sökuma parka: Gbndoro parka!
Kohtalonne kirjaan ei ollut kirjoitettu,
että te olisitte saaneet omin silmin näh­dä
tuon ihanan Euroopan, jössa ihmiset
syövät toisiansa aivan kuten teilläkin
Tematen saarella, eivät kumminkaan
huulin jä hampain, vaan toisella taval­l
a .
Sieilä te nyt rauhassa 2epäätbHyV'än
Toivon niemen imastassa mullassa.
Andreas o l i hoitanut'heitä heidän l y ­hyen
sairautensa aikana niin uskollises­ti,
kuin ei olisi ollutkaan heidän herran­sa,
vaan veljensä. Sairastuipa hän itse­kin
rokkoon. Hän ei saattanut jatkaa
niatkaa^isa, vaan makasi monta viikkoa
tautivuoteella. Hänen hellät tyttären­sä,
jotka hoi li vat häntä, pelkäsivät suu -
resti, ettei isä jaksaisi kestää kovaa tau­din
puuskaa. •
Ifön kesti kumminkin. Hänen luja
luontonsa taisteli ankarasti ruttoa vas­taan
ja pääsi voitolle.
Hän ei kuollut. Hän oli päättänyt
kuolla ^^sta kotikyhnj^ksellä ja saada
hautansa isänmaan multaan. Hän pa-
• rani. ' •' • • • - • .
Heti senjälkeen hän läksi jälleen eteen
päin "Serres'*-nimisellä laivalla, joka oli
matkalla 'JCiinasta Amsterdamiin. L a i ­van
kapteeni, joka oli muuan Van Forst,
häneri vaimovainajansa serkku, iloitsi
suuresti tästä odottamattomasta tapaa­misesta,
sillä hän oli Hollannissa olles­saan
kuullut Andreaastä puhuttavan.
Vuonna 1777, toukokuun 6 p:nä, läk­si
laiva Kap-kaupungista ja saapui öur
nellisesti Amsterdamiin elokuun 30 p.
samana vuonna.
Miten hänen sittemmin kävi, kerrom­me
lyhyesti, sillä mitään erinomaista ei
enää tapahtunut sankarimme elämässä.
Amsterdamin hallitus ja etevimmät
kauppahuoneet ottivat hänet vastaan
suurin kunnianosoituksin ja. sitähän
emme saata ihmetelläkään, sillä tämän
hän oli kyHä ansainnutkin verrattomil­la
palveluksillaan.
Amsterdamistg^matkusti hän Englan­tiin,
minne, niinkuin olemme sanoneet^
ukko Sequin pH muuttanut. Hän kä­vi
ukkoa tervehtimässä j a esitti hänelle
hänen vaehättä\^ät tyttärensätyttäret, ja
viivyttyään siellä muutamia viikkoja,
tarttui jälleenmatkäsauvaan.
'Hän palasi- Amsterdamiin ja matkusti
sieltä Wieniin, jonne saapui 2 p:nä loka­kuuta
v. 1777.
Hänen Jooseppi veljensä asui vielä
vastapäätä Tapanin kirkkoa, mutta n i -
mikilven kultakirjaimet olivat jo kovin
kalpeiksi kuluneet.
Andreas, veljeni, sinäkö se tosiaan­kin
olet?" huudahti Jooseppi Jelky,
tunnettuaan veljensä vasta pitkän ajan
perästä.
Kiimiha, että hän sittenkään tunsi
hänet, siHä Andreas oli niin kovin van­hentunut.
Hänen rinnallansa näytti
vanhempi veli melkein nuorukaiselta.
Eikä ihmekään! Olisihan Andreas nyt
näyttänyt vielä nuorelle, hyvin nuorel­le,
jollei Jooseppi yksikolmatta vuotta .
sitten olisi päästänyt häntä Pariisiin.
N i i n , Pariisiin, jonne hän pitkillä har-haretkillään
ei kumminkaan saapunut-
Jooseppi Jelky ei voinut kylliksensä
katsella nuorempaa veljeänsä. Satoja
kertoja heittäytyi hän hänen kaulaan­sa,
suuteli ja itki. Jopa hän moittikin
veljeänsä siitä syystä, että tämä niin
harvoin oli kirjoittanut, sillä yhdenkol-matta
vuoden kuluessa oli häneltä tul­lut
yksi ainoa kirje, ja oli merivesi niin
turmellut senkin, että tuskin kolman­nesta
osastakaan oli selkoa saatu.
Andreaan tyttäret puolestaan eivät
Andreaan tyttäret puolestaan eivät
voineet kylliksensä katsella kaikkia tä­män
suuren kaupungin ihanuuksia, jot­ka
olivat paljon suuremmat ja miellyt-tävämmät
kuin itse Bataviassakaan, ei­kä
Bataviakaan mikään pieni kylä ole.
Setänsä talossa viihtyivät he varsin hy­v
in Ja olisivat kernaasti asuneet siellä ^
vuosikausia.
EnsimR:äisinä päivinä ei tahtonut ali­tuisista
kysymyksistä ja kertomisista
tulia loppi!! enstr^ään. Milloin oli
AndreaaVm puheenvuoro, ja silloin ker- "
toi Mnva•!>^istaan, niin että velimie-heltä
hiukset nousivat pystyyn ja oi-
V. kein p-nlaa '.:aniij milloin taas sai Joo­seppi
kertc", lii ;ä \^in tiesi kotitalosta.
Vanha j :^!;: y ukko makasi jo aiikaa
sitten Bajan hautausmaalla, armaan "
puolisonsa vieressä. Kuinka monta-siunausta
olivatkaan vanhukset Tdhet-tiineet
kaukaisissa maissa harhailevalle
lemmikilleen, josta^4^ **yät vuosikau­siin
olleet saaneet mitään tietoja! Tä­mä
siunaus se varmaan oli suojannut "
Andreasta ka'kissa vaaroissa ja pelas­tanut
hänet kaikiista pulista. Ja kuin­ka
monta salaista kyyneltä oli itkenyt
aiti vainaja, muistellessaan poikaansa
— ja milloin ei hän muistellut häntä!
— jonka kohtalosta hän ei saanut vä­hintäkään
sanomaa!
Levätkää rauhassa, vanhukset! Poi­kanne
on saapunut kotia jälleen!
Ja miten oli muiden käynyt?
Vanha maisteri , Mansvetuskin oli :
muuttanut jo aikoja sitten pois tästä
murheen laaksosta pareriipaan elooni
Taivas! Onkohan tuosta kartasta,
jonka han eron hetkenä oli antanut '
Aiidreaalle, jossakin Atlannin meren
s\^^yydessä tuumaakaan jäljellä? Tu.<;-
kin vain! Luultavasti ovat kalat sen
jo aikaa sitteii syöneet suuruspalakseen.-
Entäs pikku »Pärtty? Olimmepa; vä­hällä
unohtaa hänet! Pikku Pärtystii •
oli tullut mainio räätalimestari pääkau- •
punkiin, Ofeniin, ja hyvin hän siellä voi.
Hän oli nainut ja oli onnellisen perheen ;
isäntänä, — semmoinen on imaailman
meno. *
Mutta miksi kuuntelisinome, mitä
veljekset keskenänsä juttelevat? Tie­dämme
jo ennakolta mitä tahdomme
tietää.-; ;:
Sananen vain olosta VVienissä.
Tuskin öH keisari Josef II saanut lie- •
tää Andreas Jelkyn tulleen Wieniin, kun •
hän jo lähetti kamariherran k«utsumaan •
.Andreasta keisariHiseen hoviin.
Andreas kiiruhti täyttämään hänen •
majesteettinsa tahdon ja meni seuraa- •
vana päivänä hänen luokseen.
Keisari otti 'hänet vasrtaan varsin sy­dämellisesti,
esitti hänet keisarinnalle--
kin j a pidätti hänet luonaan muutamia
tunteja. Nimeltä tunsi han jo And--
reaan hollantilaisten siirtokuntain k u u - .
luisaksi valtiomieheksi, mutta nyt t a h - .
toi häii kuulla Andreaan omasta suusta
hy^in tarkan kertomuksen hänen koh­taloistaan.
Keisari ja keisarinna kuuri- •
teli\'at harrastuksella kertomusta (kum­mallisista
tapahtumista, jotka olivat niin •
sadunomaisia. Eroitus vain ise, etteivät
ne olleet-mitään satua. .
Keisarinna sanoi, ettei hän vielä m i l -
Joinkaan ollut lukenut kirjaa, joka olisi«
ollut niin jännittävä kuin Andreaan
kertomus, ja toivotti Onnea A'ndreaalle,
joka viimeinkin oli onnellisesti saapunut.
kotia.
Keisari lausui ilonsa siitä, että hänen
valtakuntansa mies oli vieraalla maalla"
saanut n*in arvossapidetyn nimen j a'
niin suuresti lisännyt muitten kahsain
silmissä isänmaansa kunniaa. Keisari
kysyi myös, eikö Andreas haluaisi ruve­ta
valtion palvelukseen, Andreas kiitti
tästä armosta, mutta ei sahonut k3'-kc-"
nevansa enää, vaan olevansa voimil­taan
niin niurtunut, että hän nyt halusi'
päästä rauhaan.
Keisari ymmärsi tämän aivan hyvin,
vakuutti pitävänsä hänet aina suosios­saan,
jonka merkiksi hän antoi Andreas :
Jelkylle suuren kultaisen mitalin, jossa'
oli kaunistekoinen keisarin muotokuva.
Keisarinnakin oli hänelle hyvin suosiol­linen
j a lahjoitti hänelle timanteilla ko-
LÄtTANtAiNA, JOLx^^cut^^r 31 PÄIVÄMÄ, 1949 SIVU 5