Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 1, 1950

              . ,nen -itä hin-eää kirkaisua, mikä
Lu^ kamarin, p u o l e l t a P u a v o sai-r
' . ettei muistanut vaaraElsia
Ll"''i5a. vaan ponnaiiti taaksepäin
f^Z"xoimn. K.uulu!'vain ankara tä-r
Puavo putosi piimäsammiooiii
näktim ersi.
'oihhi. Lum
Jiiialie, äläli
smpia tapaii-iin
Ja Puarj
Äiti rupei!
PuavoD oliii
inkuin muut­ta
se liuoli?i-j
tä minäsiffij
-Tiina sinui
m niin hi\
in tosin 3iöj
utta €ihäniel
iin sitä
u 34sin imi
nettomat nabl
Liisan herttai-j
silloin tallöie
isi tietä näv1-
e, kun Puavd
n. Ensin pii
;ko kaikki y
)hkeni nieniij
li vähän raoKj
lyt olevan s;-
nennä-sisääil
lan odottele-kun
karoa-l
iUiunan. Dois
päätti kurMr
>lisi jo tulii!
alla- oli siio'!'
tetty. Piisv
i-iereen ja s
lamraooa to
kunan Uss
kamarin pi'^'
Mutta ^"9
kuumeBsaö-j
t jos W •
l-J-ZU kova taistelu ennenkuin hän
P pois. oli kiem-nyt:
Krille aivan kuin liimattu. OH ai-ta
kuin oUsi ollut lapsen;kapalossa.
L hän viimein pääsi lattialle, niin
^llii hänelle tie kelpasi. Piimä vain
^iskui pitki» tietä. Kotun päästyään
Jjn meni navettaan, jossa peseskeli
latteitaan. Lakanaan oli tullut pään
E ä ja se oli kuin papin messukka-
"ikka hänen päällään. Saatuaan vii-
.in vaatteensa pestyksi, ripusti M n
, kuivamaan jä meni ^nioteelle, mutta,
ien päästä M n ei saanut kiinm.
Aamulla v-arhain tuli Tirkkolan isäntä
ipaan lautamiehen kanssa köyalla ko­illa.
Lyhtyjen kanssa he olivat seu-meet
piimäisiä jälkiä navettaan asti
löytäneet piimäisen lakanan lehmän
Arvista. Heti sisään päästj^ään karjaisi
•'ilrkkola, että "sinä akan lutka ole lehr
*%läsi s}X)ttänytniddän piimää''! rÄiti
'-StXi vastaan, ettei hän ole ollut ulkona
jenkaan. Mutta lautanlies oli vähää
Äsaampi. Hän ^ e n i Puavon • säBgya ^
^ ja ihmetteli, miksi Puavo on peittoa
Il alla niin hiljaa. Lautamies vetäisi
liton pois ja silloin paljastui koko sa-
Isuus. Puavo parka oli vielä aivan
Imän tahrimana, korvatkin olivat pii-
Kssä arvan kuin niissä olisivat olleet
impulitukot.
Isäntä luki Pua\*olle tuomionsa. El-
I puavo maksa piimää, niin isäntä
^nauttaa hänet käräjiin. Puavo olisi
lut halukas maksajuaan, mutta eihän
Inellä ollut rahaa.
|''No, sitten saat maksaa sen työnä",
lumi isäntä. "Kaksi viikkoa heinä-bna,
onko hyvä.^"
^Puavon täytyi suostua. Lautamies
Ijoitti jotain paperilla ja käski Pua-in
pistää nimensä alle. Puavo- pisti
lumeikkinsä, kun ei osannut kirjoit-fKun
vieraat lähtivät, niin Puavon
|ässä kiehui monenlaisia ajatuksia. Sen
iätöksen hän teki, ettei toista kertaa
iiniareisulle lähde, kun ensimmäinen-
Ih tuli niin kalliiksi. .
massa kuului hirveä kirkaisu ja- jysäys.
. Puavolla: ei kuitenkaan ollut aikaa::.tun-
:.;pastella'alustaansa, vaikka'se miu peh-
;./Hie:tltä'tU!ituikm. Kun liäiL.päiisi Ja~
jöiKeen, ei •kestänyt kauan, ennenkuin,.
hän oli, rannassa. Vene vesille la airoi-"'
hin, , .
, Kämmenensä olivat jo lielläi, ennen-
. kuin/Puavo, huomasi,-ettei kotiranta ol­lut
vielä lähelläkään. Lopulta hän teki
huomion, että vene vetaytjT aina takai­sin
saman verran, minkä se meni eteen­päin.
Hän luyli joutuneensa tekemisiin
paholaisen kanssa Ja koetti jo ruköilla-kin.
Aamun sarastaessa Puavo sitten
huomasi rannalla pajupuskan kumarta­van
latvaansa jokaisella airon vedolla
ja mentyään rannalle tarkastamaan pa-jun
kumartelua, huomasi hän^ että nuora
oli sidottu pajuun ja toioen pää oli ve-i.€
en tapin reiässä. Puavo sivalsi nuo­ran
poikki ja pian häii oli kotirannas^.
Huomenna !e\'isi juttu, että Tirkko-laao
oli yöllä ylittänyt rosvo, mutta
aikeensa epäonnistuK'at. Talon lihava
emäntä oli ollut yöllä lehmää poimitta­massa
ja tullessan sieltä porstuaan, ryn­täsi
rosvo emäntää päin niin voimak­kaasti,
että emäntä kaatui rosvo pääl­leen,
mutta rös^'© pääsi karkuun ilman
saalista. Emäntä oli pyörtynyt pelosta
ja kaatumisesta^ takaraivoonsa sass
:mastaaB iskusta. ^
"N
SSSB
jurassa -
Tuntuu :
jos nö'"
ouraisee " 1 »"
Mutta äiti aina vain jurnutti siitä
l|an otosta ja käski käydä vain- puhut-femassa
Tiinaa. Niin Puavo teki ai- .
n tyhjästä asian kulkeakseen Tirkko-kautta.
Sattui niin, että Tiina oli
ivettatöissään ja tulivat kujassa vas­ikkain.
Puavo säpsähti ensin, mutta
Jina aloitti heti keskustelun, kysele-iliä
kaikenlaista. Leikillisesti hän
fsäisi:
1'Koska se Puavo,menee naimisiin?"
( nauroi helakasti. :
•'Kukapa se tällaiselle . . . " tuumi
Javo nolona,
Tiina lohdutteH, että onhan se luoja
fonut vertaisensa jokaiselle ja Puavo
insi sydämessään, niinkuin siellä oliSi
karikello raksutellut. Siitä hetkestä
tunsi rakkauden voimallista vaiku­ta.
Oli kaunis syksyiltä, kun Puavo lähti
•neellä vesille ja meloi lipsutteli hiljal-
!n Tirkkolan rantaa kohti. Veneran-
|an ei hän uskaltanut laskea, vaan me-
'•hietapellon kohdalle pajupensaik-
'^Oö, jössa venekin on varmassa tur­ina.
Sitten hän hiiviskeli-varovaisesti ~
niiseea ^^-^
a. ^ " " ^
ijysti hS'*
trktoa Oii niin turvallista lukkua, kun
"-*?Mf pilkkopimeä.
Ka
pilkkopi
"j;-'i>L kesti, ennenkuin Puavo roh-
Ulf ? ^^^^^'^ yrittämään tupaan. Ovelle
l l l p s t y ä ä n tunsi hän ikäänkuin \^en=ä
P^^^^i kauan ovenrivas-
" m ^"^^"^^3 ei vain uskaltanut vetäa^
4|'ea auki. Xyt kuului joku tulevan'^
|*e]Ie päin ulkoa. Voi sita vauhtia,
M'^^ Puavo lähti p\T7hkäisemään.., Hän^
'2skautui jotain-pehmeää'päin ja' sa-;-
Äiti ei tiennyt Puavon toisesta seik­kailusta
mitään eikä kukaan muukaan,
.^iti muistutteli aina akan otosta ja
. Puayoa itseäänkin veti Tiinan puoleen
yhä enemmän.
Seuraavana talvena Puavon piti nien-itä
naapuritaloon halonhakkuuseen ja
siellä kaikki tekivät pilaa Puavon en-sin^
mäisestä riijuureisusta ja yllyttivät
yrittämään uudestaan. Kun kaikki oli­vat
sitä mieltä, että kun aikansa yrit­tää,
niin kyllä siitä hyvä tulee, päätti
Puavo yrittää uudelleen, käxi miten ta­hansa.
Hän vahtsi keski\Tlikkoillan. sillä sil­loin
ei luulisi olevan ketään muita liik­keessä.
Kun kaikki tuntuivat nukku­van,
kokosi Puavo vaatteensa ja puki
päälleen porstuassa. Pian hän oli Tirk-kolassa.
Hän kuulosteli aitan nurkalla
hetken aikaa, rohkaisi sitten luontonsa
ia asteli x-armoin askelin rappusille.
Mutta samassa kuului kujasta päin
ääniä. Puavo piristi heti aitan taakse
piiloon. Kaksi miestä otti kiinni hänen
niskaansa.
"Kukas se täällä jäniksen passilla
Kikliuu? Ahaa, vanhapoikahan se on.
Haepa, Pekka sinä korento tuolta por-raspäästä.
pannaan sille selänoikaisija."
Ja niin työnnettiin korento Puavon
hioista läpi ja kädet sidottiin ranteista
kiinni korentoon. Puavo rukoili ja pyy­si,
mutta johtaja vain lohdutteli, ettei
cJIa pahoillaan, ei ainakaan liian aikai­sin
tule kumarahartiainen, kun on pai-,
ninpuussa aikanaan.
Sitten häntä lähdettiin taluttamaan
järven rantaan ja aiottiin kastella avan-i'.
ossa. Puavo pyysi pelästyneenä kai­kella
tavalla armoa, mutta miehet vain
tuumivat, että silloinhan seppäkin kar­kaisee
kirveitä ja muita teräaseita, kun
lauta on "kuumana. "Koska vanhanpo­jan
rakkaus nyt taitaa olla kuumimmil­laan,
niin silloin pitää karaista, ^ tekee
paremman terän,"
Laskivat kuitenkin karkaisematta
pois ja niin Puavo lähti heti painele­maan
tyotaloonsa. Varmasti varikset
olisivat pelänneet, jos olivat hänet näh­neet.
:Mutta sitten se vasta vastuksen
lykkäsi, miten päästä o\ista sisään.
Porstuaan hän pääsi helposti, mutta tu­van
ov^essa- nousi metakka. Oven hän
kyllä sai auki, mutta kun koetti panna
sitä kiinni, ei siitä tullut mitään. Ko­rennon
pää jäi oven väliin. Uunin pie­lessä
ovi seinällä oli kaikenlaisia patoja
Jatkoa,.
Siskoni talon lähellä oli puisto, hiellä
puistohuoneessa pitivät Suomen hy-väk-si
kokousta. Huone oli iso j a siinä oli
kolme pi^ää jjöytää, penkit ympärillä
ja keittiö, jossa keitettiin kahvia. Lasi­seinän
läpi näkjT nuoriso pitävän ko­koustaan.
Ulkona puistossa oli pöytiä
ja penkkejä ja tulisijoja. Joissa sai keit­tää.,,
- .^ ' . ,, ' > . . ,
Kerran lähdimme / autolla noin 100
mailin päähän kämppäysniatkalle vuo­ristoseutuun.
Siellä oli myöskin iso
puisto. MeUlä oli eväät mukana ja
elimme yhden tulisijan haltuunmme, Ja­nimme
kahvipannun porisemaan ja i>ais-toimme
"steekiä'*. Sitä varten meillä
oli pitkä\^artiset haarukat j a siinä ky­kimme
ja kääntelimme kukin pälastam-
Naapuntulisijalla porisi iso pata ja
evältä oli pöytä täynnä. •, Saimme juuri
syödyksi ja juoduksi, kun tuli ©ikeio
kaatosade. Kiireesti eväät pöydän aUe
ja autoon. Naapurit riensivät myöskin
autoonsa, multa sillä erotuksella, ettei­vät
saaneet mitään suuhunsa ja eväät
jäivät pöydälle. Oikein säälimme hei­tä,
vaikka emme heitä tunteneetkaan.
Istuimme ja odotimme sateen taukoa­mista.
Mutta se ei tauonnut. Pauli
ganoi, että hän rupeaa marttyyriksi ja
menee kohentamaan tulta, että saadaan
vielä kahvit. Niin hän tekikin ja joim­me
kahvit autossa. Mutta naapurit ei­vät
saaneet mitään. Vihdoin yksi heistä
uskalsi sateeseen, kaatoi keitot maahan,
korjasi kastuneet eväät ja niin he ajpi-vat
pois. ^le ajoimme vielä puiston
ympäri ja niin lähdimme.
Minun siellä ollessani oli Minnesotan
valtion 100-\'uotisiuhla. Lauantai-ilta-na,
21 p:nä oli illallinen. Sisko oli ai­konut
ostaa sinne liput kun en vielä ol­lut
saapunut, mutta ohjelmakomiteassa
oli ollut Suomesta saapuneita herraskai­sia
ja ensin oli pantu ehdoksi, että kai­killa
täytyy olla iltapuvut. Eihän meil­lä
olisi sellaisia ollut, joten sisko ei osta­nut
lippuja. Olivat kai sitten huoman­neet,
että moni olisi jäänji: pois, niin oli­vat
peruuttaneet pukumääräyksen. Em­me
kuitenkaan menneet juhlaan ennen­kuin
vasta sunnuntaina. Juhla oli Co-mo
Parkissa St. Paulissa, kun se on
pääkaupunki. Siellä valtion kuvernööri
puhui ja kiitti suomalaisia, kuinka hj^viä
lyomiehiä he ovat ja sanoi heidän ko­vimmat
paikat raivanneen ja että suo­malaiset
pystx^vät vaikka mihin. Usein
mikä siitä syntyi. Lapset alkoivat par­kua
ja naiset kirkua. Miehet hyppäsi­vät
ylös vuoteiltaan, jotkut sieppasivat
kirveen penkin alta ja olivat valmiit
taisteluun vaikka minkälaista petoa
vastaan.
'•Pankaa lamppuun valo", kuului huu­to.
Körri-Jussi \dimein kirosi ja hih­kaisi:
'Olkoon vaikka itse sarvipää, niin
niinä lyön sen pään halki*', ja lähti
Puavoa kohti. Silloin tämä päästi sur­kean
pyynnön, ettei lyödä ja samassa
tuli lamppuunkin valo. Ensin kaikki
olivat hiljaa, mutta sitten kokoontuivat
Puavon ympärille. Silloin vasta riemu
nousi., Puavo pyysi, miehiä auttamaan
korentoa pois, mutta nämä vaativat hä­nen
ensin kertomaan miten häh oli noin
mahtavat sarvet saanut. Hänen piti
kertoa koko juttu jä sitten hän sai se-länoikaisijan
pois päältään.
Puavo oli nyt entistä varmempi, ettei
enää koskaan kosimaaii*
l?ä,ii: käytti "sisif^-saiiaa ja muuta nunä
cn juuri ynumriänytkään,
Su^>nv?n edustajat piiivät puheita.
Si:or.^.en yliopistojen edustajan puheesta
pidin enimmän. Duluthiii lauluseurat
lauloivat. Tuhansia suomalaisia oli
koolla ja autoja oli niin paljon, että oli­si
luullut koko maailman autojen olleen
koolla. Siellä anneltiin neljälle van-hemmalle
suomalaiselle taiteilijan maa­laama
taulu. 50—öO-vuoiiailla oli ru-
^ setti rimiassa. Minulla on juhlasta suu­ri,
hyvä valokuva.
Eräänä iltana menimme Kaitila joelle
kuulemaan suomalaista hanuritaiteili-jaa.
Emme oikem tietäneet, kuinka pit­kä
matka sinne oli. Kun luulimme ole­vamme
perillä, oli vielä 5 mailia ja sit­ten
vielä 5 mailia. Löysimme viimein
haalin. Pieni se oli ja sisältä keskeneräi-
,sen näköinen. Piletinmyyjä istui oven
edessä rahat palvellaan. Istuimet olivat
hy\in alkui>erliisen näköiset. Kyllä mei­dän
haalimme oh komea siihen verrattu­na.
IMutta liliavia, komeita farmarien
tmänllä oli penkit täynnä ja oikein työ-ihmisillä
näyttivät ja työtä sen farmarin
täytyy tehdäkin» jos mielii toimeen tul­la.
Olisi tehnyt mieli jutella, mutta
meillä ei kenelläkään ollut tuttuja, niin
ei voinut aloittaa. Heitä olisi ehkä kiin­nostanut,
jos olisivat tienneet, että en­iten
niin kuuluisasta Sointulasta oli hei­dän
keskuudessaan \ieras.
Hanurinsoittaja oli nuori ja minusta
hän näytti rasittuneelta. Mutta kylläpä
hän osasi soittaa, Finlandiankin soitti
viimeisenä. Hänen toverinsa piti yllä
lystiä laulullaan ja puheillaan. Hän
moitti, että ajan määrääminen tekee
kiusaa, sillä joillakin paikkakunnilla on
vanha aika, keskiaika ja uusiaika. Kun
m.enivät ravintolaap syömään, osoitti
kello, että pitäisi olla kaalilla. Suin
päin rynnätessään ulos tarttui tarjoilija
kiinni takin helmaan ja sanoi, että kyl­lä
maJisaa täytyy, vaikka ette ruoasta
pitäneetkään.
Kun matka haalille oU lisäänytynxl
aina viidellä maililla, oli siitä seurauk­sena,
että meiltä loppui gasoliini llihellä
kotia. Auto täytyi jättää kadun var­teen
ja me naiset ja lapset jäimme sii­hen.
Oli aamupuoli yötä, eikä kaasuase-vat
olleet auki. Miehet menivät hake­maan
auton erään suomalaisen ylioppi­laan
kortteeripaikasta ja saivat sitten
kaasua. Poliisildn meitä kävi katso­massa,
mutta päästiin siitä vihdoin ko­tiin.
Kävin kahdessa kirjastossa, mutta
niissä ei ollut paljon suomalaista kirjal­lisuutta.
Kirjat olivat vanhoja, enim­mät
minulle tuttuja. Oli joitain nyky-päiväisiäkin,
mutta ei oikein minun ma­kuuni.
Joitain vanhoja miehiä QU lues­kelemassa.
Hyvä rauhallinen paikka sy-
\'entyä kirjallisuuteen. Yläkerrassa oli
pieni museokin, jossa oli kaksi muumio­ta.
Ajattelin, että mitähän lienevät teh­neet
eläessään. Meriosastolla oli sellai­sia
kuoria ja kiekuroita, joita täällä ran­noilla
on paljon. Ensin tänne saarelle
tultuani konttasin aina lasten kanssa
lannalla ja keräsimme niitä. Annoin ne
eräälle kullankaivajalle ja hän antoi mi­nulle
kaksi kultakaivoksesta tuotua ki­veä,
jotka ovat minulla vieläkin.
Kyliä minua kuljetettiin. Ajeltiin sa­moja
seutuja, joilla Sirpa-serkkukin kä-xi
ja melkein samoihin aikoihin. Näytet­tiin
kummatkin'kaupungit, St. Paul ja
^Minneapolis päivällä ja illalla kierret­tiin
järvien ympäri ja niitä siellä on pal­jon.
Niiden rannoilla on kauniita ko­teja.
Omenia oli puissa, että oksat oli­vat
taittua. Ajattelin, ettei mennyt se
raha hukkaan, minkä tähän matkaan
panin ja siskoonlkin vasta nyt ©ikein
X^AUANTAiKA, HUHTIKUUN.: 1 :PÄIVÄNÄ, 1950. S I V U 7