Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 17, 1942

              I9« i l ^ l^ANTAl^^ 17 PÄIVÄXX
Sivu S
tp ehdotukseeni, niin sinne joudutte
••''jj'l^'lj^"ja'''R^'i'5^ä'.estä^
En pitänyt tarpeellisena enempää
keskustella, läimäytin oven perässäni
yinni, koska mielenkuohuni pyrki it-iuna
ulos. Ja muutenkin^ tunsin tä-niän
äijän hyvin. Hän oli ennenkin
tahtonut lapsiani Mannerheimin ,poj-iakotiin,
vaan kun ei vomut minua
sv-j-ttää mistään, niin ei voinjit lap­siani
ottaa. Tein aina parhaani las­teni
eteen'ja hekin sen jm(imärsivät ja,
koettivat lohduttaa minua. Näiviib-tia
» poikanikin teriäili, että "kunhan
ciinä kasvan tuon ikkunan korkui­seksi,
niin kyllä tuon äidille rahaa!"
Panin asiat pian päätökseen, koska
oli taskussani passi, josta ei esimies
tiennyt. Jätin lapseni ja-kotirauniot.
Kyllä se oli raskasta niesilie, äidille
ja lapsille, jotka olimme kymmenen
He olivat nyt tulleet vUoren har­jalle.
Diana näki edessään luolan,
jonka edessä oli puinen penkki, tiän
istuutui ja riisui Jaloistaan, mitä hä­nen
silkkikengistään vielä oli jäljel­lä.
Hän hieroi pakottavia jälkapoh-jiaan.
Tommy meiii öiilkalöott. — Tulkaa
sisään katsomaan asuiitöaiii! hän
huusi. .:„,.„_
Diana veti repaleiset keilgät jäl­leen
ja&oihmsa ja ontui luölam
Hämmästyksekseen hän näki sifellä
hyllyjä täyftfiä kirjoja, saöötnälcbtia,
radion, kaksi höyläämättöMistä lau­doista
tehtyä tuolia, samanlaisen
pöydän ja pikkupöydän, jolla d i kir­joituskone.
Tommy näytti nautti-pitkää,
kärsimyksistä jä taisteluista van vieraansa hämmästyksestä. Hän
rikasta vuotta käsikädessä laahusta- hynmli.
Kas niin, hän sanoi, — täällä
on toinen huoiie. Ruokakomeroni.
r.eet. Kaksi oli Tapsista sillä ajalla
kuollut ja neljä oli elossa.
LÄHTÖNI
Hän avasi takaseinällä olevan oven,
joka paljasti monipuolisen ruokäsäi-liön:
hyllyt olivat täynnä säilyke- ja
voirasioita, ja suuria, pyöreitä juus­toja.
— Mitä ihmettä? Eikö lainkaan
He palasix-at takaisin suurempaan
huoheeseeii. Diana katseli etsien
ympäfilleen. — En öle nähnyt min-käänlaista
leposohvaa tahi vuodetta
hän sanoi.— Missä tiukutte?
—Makuuhuoneeni oti ulkoilma ja
sen kattona oh taivaankansi; Vuo­teeni?
Ettekö. ole tiähnyt riippu-mattoa
? Tänä yönä oli kuiteiikin
s^h 4iiah lämmin vöidäksetir4fuk-kua.
Oiifi kuuntd^ässa faÖiötani^
kun kuuiih huiitöftiiel Jos t^dotte*
hetkisen levähtää riippumatossa^ hiin
olkaa hy^-ä; Minulla ön vähän kir-joitetfavaa
sillä ä&ää.
Diana kiipesi riippumattoon. Tir-kistellessään
tähtiin hän kuunteli
kirjoituskoneen rapinaa, joka tuntui
hänestä ihmeellisen rauhoittavalta
ja nukuttavalta. Hänen silmänsä
sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan
ja pian hän nukahti . . .
oli suuri yllätys kaikille. Luotetuim-nat
toverini olisivat tahtoneet muis­taa
minua yhteisellä illanyietolla,
mutta minä kielsin sen J3nrkästi. E-räänä
lauantaiaamuna, kun nousin
junaan, oli viisi naistoveria ja vanhin kau.pat~ovat7o"kiinni!
poikani asemalla. Toivat mmuue
kukkia ja hopeaisia kahvilusikoita:
kaviaaria? Diana sanoi.
Ei, valitettavasti. Ja kaikki
Diana heräsi säpsähtäen. Silmän­räpäyksen
ajan hän ihmetteli, missä
oli, mutta sitten hänen silmänsä o-suivat
luolaan — ja kohta hän kuuli
Tomniy JIartinin kolistelevan pato­ja
ja kattiloita iloisesti vihellellen.
Diana nousi istumaaii ja katsahti
vnnpärilleen. Itäinen taivaanranta
oli kyyhkyscnharmaa; siellä täällä
näkyi joku vihreä vivahdus. Tähdet
himmenivät himmenemistään. Äk­kiä
Dianan tä5rtyi sulkea silmänsä
ruusunyärjsen valon, ede^ä, joka hei-tahtohrat
jotakin :muistoa mukaani tyttäresi Sylvi antoi 'tautoraittia"
antaa. — Oli sitten liöussut jos jon- . . . Jos satut lukemaan tätä Liekis-kirilaisia
hiihuja lähtöni johdosta, jo- tä, niin ota vieläkin lämmin kiitok-pasellaisiaMn,
että^^ö^^ seni ja tervehdykseni.)
Eut varastaneet ja vieneet. Kiumes Ensimmäinen työpaikkani oli pa!- kosti täytti sinertävän laakson al-tulr
tauko ja jäätiin odottamaan. velijana suuressa perheessä, jossa oli haalla . . .
„ . . , . . viisi lasta ja herra ja rouva ja mum-
Menm viela vanhempiani hyvästi- ^^^j^^.^ ^,5.^^^^^
jattelemaan. Oh ^ sunnuntaiaamu, ^^^^^ ^^^^ ^^^^
kun olin lapsuuskotini kirkolla. \'ein
ne ruusut, jotka minulle oli annettu,
punaisten haudalle, koska siellä le­päsi
veljenikin. Kirkkoväki oli jon­kun
avonaisen haudan reunafla ja
pappi puhui. Yleisö rupesi katsele­maan
minua, joka kukittelin kiviai-
' dan vierellä olevia eristettyjä hauto­ja.
Vanhempani, isä ja äiti, olivat ko­vin
yllätettyjä lähtöni Johdosta. Äiti
. Jtkeskeli, kun iiiin kauaksi '':uskal-lan'=
lähteä. Isä tuumi, fettä "jos se
on onneksi, niin eri vöttä silmiini
päästä", mutta salaa pyjdikieli sil^
niiään. MinuUe ei tuntunut iiiin ras­kailta
hyvästit .vanhemmilleni Ja vel­jilleni,
kuin .lapsilleni. Ja matka
tuntui innostavan. Kun vain kerki-äisin
Helsinkiin^ niin ensimmäiseen
laivaan työntyisin.
Olin vielä jonkun aikaa veljeni ja
poikani luona, ^suorin poikani ei
osannut vielä surra, joten aloin mi­niäkin
voittaa suruni ja ikäväni. A i ­noa
pahin oli enää pelko, että jos mi­ilun
matkani koetetaan estää, ennen­kuin
olen kylliksi kaukana.
Pian oli piletit ostettu ja matka al-
Juhannuksen aikaan laiva lähe­ni
Quebecia. Olin onnistunut. Vas-
.J^anottajani oli Ontarion Sarniassa.
tAXADASS.\ ' .
Tunsin itseni kovin tyytyväiseksi
M:n kodissa.
Ua nyt, Selma, tässä rauistelmaini
^>massa, tahdon sinulle sanoa eri-jonkun
sanan. OUt ymmär^
»avauien ja toverillinen. Muistan si-
"oa aina. maikka nyt on Jö aikoja o-
«»•tteesi unohtunut. Olimme hämä-
'^»a kumpikin, mutta oli jotakin
^elä enemmän, joka meMät teki lä-
Tommy Martin näyttäytyi luolan
suulla. — HjVdä huomenta, hän ter­vehti.
saan velkani Suomeen maksetuksi.
Lähetin sinne mäihinnousurähan, 2.5
dollaria, heti kun sain työpaikan, jo­ten
maksu oli jo menossa.
Vaikka en osannut puhua enkä ym­märtänyt
puhetta, hiiri näin talossa
kyilm työtä, jota osasin puhumatta­kin
tehdä.
JfCoti-ikävä vaan oli joka päivä,
kun ei voinut koko \aikköna puhua
kenenkään kanssa. Lapsiani ika-'
vöin. Kunpa ne olisivat olleet lä­hempänä,
että olisi voinut joskiisf
rnertnä heitä katsomaan . . . Turha
toivo. I^yt oli A^ain kohdistettava a-jatus
laihan maksamiseen Suomen
Diana oH anteeksipyytävärt näköi­nen.
— Niikuinko minä? Se ei ollut
lainkaan tarkoitukseni.
— \futta se oli minun tarkoituk­seni.
Te nukuitte hiiri makeasti,
että teitä oli oikein ilo katsella.
Diana siveli pörröistä tukkaansa.
— Taivas, niiltä minä mahdahkaan
nä>ltää! hän sanoi.
Mies hymyili leveästi ja vetäytyi
takaisin luolaan. — .aamiainen on
valmis kymmenen minuutin kulut­tua!
hän selitti.
k
Ja täsmälleen kymmenen minuu-tm
kuluttua hän istuutui penkille
pankkiin, ettei köyhät työläistoveri- Dianan viereen ojentaen hänelle pel-ni
joudu menettämään mökkejään, tilautasen, jonka sisällys käsitti kak-jotka
he olivat suurin uhrauksin it si palaa käristettyä kinkkua, annok­selleen
hankkineet.
KIRJEITÄ
Olin ollut jo pari kuukautta palve­luspaikassani,
kun rupesin saamaan
lapsiltani kirjeitä, joissa he valittivat
sitä, että ovat ''monta kirjettä alka­neet,
mutta eivät voineet kirjoittaa,
kun tuli niin ikävä ja silmät täyttyi Martin, hän sanoi katsoen miestä
kyynelillä " . . . "Sama se on joka pää kallellaan, — te olette,maailman
kerta vaan lähetän tämän matkaan i)aras kokW! Mutta — nyt minun
sen tattarikakkuja ja kupillisen kie­huvaa
kahvia.
Heidän syödessään aurinko ehti
nousta purppuranväristen vuorten
ylle. Uusi päivä oli alkanut.
Diana nielaisi viimeisen palan,
nousi ja puisti ryppyistä pukuaan.
— Tahdon sanoa teille, Tommy
ettet luule että olemme sinut rakas
äiti unohtaneet. Se on pahin kun ih­miset
ahdistelee kysymyksillään, toi­set
säälien, että 'kehtaa lapsensa jät­tää".
Olen monasti sanonut heille,
että älkää meistä murehtiko, kyllä äi­ti
meitä auttaa, jättäkää jo äiti rau-liaan,
ja kun voin menen minäkfal,
ettei tarvitse noita aina kuunnella.
Kun on aikaa niin menemme kylään
Eevatädin tykö, hän niin varmasti . . ... .
uskoo kuin mekin, että oli hyvä kun ha-tät, oh viisas^namen, - han ei
menit. Koeta löytää tästä meidän ' -
on lähdettävä kotimatkalle.
— .Aivan oikein- -Kuorma-autoni
on odottamassa malmilastia, jonka
aion viedä Shoshöneen tänä iltana,
mies sanoi. — Sieltä voitte sähköttää
tädillenne ja sitten mirta ajatt teidät
hotelliinne.
Diana hymyili. Häh ajatteli tule­vaa
kohtausta tötrimy Martinin ja
tätinsä kanssa. "Aivan isoisäsi esi­kuva*',
täti sanoisi. Mutta Saraant*
rakkaat terveisemme, vaikka nuo sil-
^.«^'ksi. Se oli tositoveruus. Tonni- mät tiputtaa vettä musteen
minulle työpaikan, josta vapaa- vaikka en itkekään enää."
a^^^anani tulin luoksesi ja herttainen Jatkuu.
olisi huolissaan hänen vuokseen, ja
varmasti hän heti ihastuisi Tommy
Martiniin! Samaa hän ei kuiten­kaan
voinut toivoa Rossista. Ja
Dan Adams tyttärineen nyrpistäisi
\-ain nenääns;» miehelle, joka oli luo­lassa!
— Se ei merkitse minulle mitään!
hän sanoi iiäneen.
~ Mikii? Tommy kysyi.
Diana punastui.— Oh, minä laisin
ajatella ääneen. Niin, kiitos, tulen
kanssanne Shoshoeen, jos saan tulla.
Aurinko kohosi yhä korkeammal­le.
' l^riifiiy M • ro^
sin luolaan.
Palatessaan takaisin hänellä oli
mukanaan kuokka ja lapio, ~- Olen
vahnistahUt teille teittasängyn tuon­ne
sisiiile, hiin sanoi. — Ette nukku­nut
paljoa, menkää nyt si.sään ja le-
N-ätkää vielä hetkinen. Sillä aikaa
minä menen kaivokselle lastaamaan
autoani.
Diana nousi haukotellen. — Olet­te
oikeassa. Herättäkää minut, kun
on teen aika. .
alutta heti sisälle tultuaan häncti
imisuutensa katosi kuin pyyhkäise­mällä.
Nukkua hjin vois» myöhem­minkin.
Nyt oli tärkeämpää tehlii-vää.
Diana unelmoi hauskoista tal­vi-
illoista, jotka hän viettäisi takka­valkean
ääressä lastenlajpsiensa kans­sa
joskus tulevaisuudessa. Mikä
jännittävä elämys tästä tarinasta tu­lisikaan!
Kohtaus villin Tommy
Martinin kanssa ja yöpyminen hänen
luolassaan . . .
Diana kaatoi vettä {lannuun ja sy­tytti
tulen hellaan. Kun vesi oli
kuumentunut, hän pesi aamiaisastiat
ja pani ne kaappiin. Mutta kun hil­jaisuus
alkoi tuntua hänestä painos­tavalta
hän. avasi radion. Kirkas te-noriääni
esitti jotain rakkau.slaulua.
Mutta sitä ei kuitenka^in kestänj^
kauan. Nyt alkoi naisääni puhua. —
Tähän erinomaiseen valmisteeseen
tarvitaan Bunny Bunnu keksejä . . .
Diana kiiruhti sulkemaan koneen,
mutta silloin tapahtui jotain odotta­matonta.
Hän, sotkeutui pukunsa
laskoksiin. Kuului peloittava risah-
' dus ja hänen hameensa putosi lat­tialle.
Yllään vain valkeat silkkihousut ja
hameen yläosa hän jatkoi siivousta.
Mutta aina joutuessaan radion lähei-»
syyteen hän väisti sitä kuifl kummi­tusta.
Pienestä nurkkakomerosta, joka
toimi vaatekaappina, Diana löysi
vaatteita, jotka puki ylleen. Suuris­sa
saapashousuissa ja mahtavissa
saappaissa hän oli todella oikean luo-lanaisen
näköinen. Sitten hän lähti
kaivokselle pientä, mutkaista polkua
pitkin ja näki Tommyn työskentele­vän
syvällä kaivoksessa.
— Hei! hän huusi. — Tarvitsette­ko
yliihääräistä kullankaivajaa?
Mies katsahti ylös ja näytti häm­mästyvän.
Hän laski kuokan kä­destään
ja kiipesi ylös. Tarttuen
Dianan olkapäihin hän sanoi: —
Hm, Viimeksi näkemäni kullankaiva­ja
oli koristettu orkideoin ja hänellä
oli valkoinen hame.
Kiiruhtakaamme, toveri! Dia­na
sanoi. — Jos aiomme saada auton
täyteen on parasta ryhtyä kiireesti
työhön.
- .He laskeutuivat yhdessä alas. —
Mitä minun nyt tulee tehdä? Diana
kysyi.
— Teidän on vieritettävä irtilou-hittu
malmi autoon puuränniä^ pit­kin.
He työskentelivät yhdessä useii.i
tuAteja. Dianan hiukset kihartuivat
kuumuudesta muodostaen sädekehän
hänen päänsä ympärille. Viimein