Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 10, 1945

              (Jatkoa 2:tta «hniltäj
sc niin riivaiusti lyif ^ ;
Jokohan tuli vHme yo , . .
Liiaksi siellä paistatin^ y
ja sitten vielä kuhnailin,
kun paikat puhdistin . .
",Vö mikset käynyt, mokoma,
niinkuin minä hangessa/
Sc se vasta virkistää
ja tuo romo — romotiisikin
sc sinne jää! . .
toimitteli mummu,
mutta maitolasin toi —
ja vaari joi.
TYYNI.
Silakan hautaus
Sellaisiakin tilaisuuksia sattuu jos­kus,
vaikka harvoin, että ihminen saa
nautinnokseen nauraa oikem kyllik­seen
ja tuntea sen jälkeen niinsano^
tun h>-vän fiilingin. .Vaikka toisinaan
se kyllä tuo melko pahankin fiilin­gin,
riippuen asianhaaroista. -MoleYp-manlaista
fiilinkiä olen saanut kokea
samoista naurupillereistä. ,
Viimeinen hyvän fiilingin nauru ei
ollutkaan mikään naurun pilkahdus,
vaan se oli luja ja pitkäaikainen nau­ru^
jonka perästä tunsin miellyttävää
tyydyt>'stä — tyydytystä siitäkin, et­tä
antamieni reseptien, mukaan lai^
tettu köpötes oli pelastanut ensim-nnisen
kokeilijan,,Erakon^ hengen.
Sitä kun aloin Liekistä lukea, oli se
niin suloinen ja tuttu, ja niin paljon
nauruhermojani kutkuttava, että sen
lukeminen kesti koko iltapäivään ja
samalla ajalla oli puolitusinaa Ikertaa
kuivattava silmälasit sekä naurun-kyynelten
tulvittamat silmät. Mutta
kuten jo sanoin, olin tyyt5rväinen, vie­läpä
ylpeäkin, sillä olihan kqpötesoh-jeellani
sellainen ihmevaikutus, että
Erakko sai sen avullaa omaa selkä-rankaansakin
katsella..
Muistan erään/toisen, uiKÄtumat-toman
ja yhäti hytkäyttävän naurun,
joka lopuksi tulvitti silmäni itkun-
' kyyiieiillä. Sen naurun aiheuttaja oli
kaadlle vanhoille suomalaisille tiittu
'puiironsilmä. Minä en kyllä sattu-
, nut silloin olemaan nuoremmillani
emäntäpiikana — vaikka sitäkin kyl­lä
toisinaan"l«>keilin, kuten Erakko
jo arveirkin koska isänikin oli sil­loin
kotona ja puuro, jota me puolen
tu'sinan suuruinen vallaton poikalau-.
ma söimme, oli oikein äidin keittä-mää
ohrajauhopuuroa. Mutta kos-
" ka siitä"puufpstä"'p silmä, "kun
syömään aloimme, niin yksi veljistä­ni,
joka oli unohtanut ankaran isäm­me
läsnäolon —^ jonka aikana tuli ol­la
vaiti syötiinpä sitten köpötestä tai
puuroa — katkaisi silakalta,hännän
pois ja pisti sen sitten keskelle kuu­maa
puuroa ikäänkuin silmäksi. Sii­nä
se silakka tökötti. Tarkoituksena
.olinäes mitään sanomatta saada äi­timme
siitä ymmärtämään, että hän
olisi rientänyt antamaan sille puurol-le
paremman silmän.Mutta ikäväk­semme
ei äitimhie sitä lainkaan huo­mannut,
eikä — onneksi
muuntua elottoman harmaa&si/Nau- mitäfaäii^ s — kunhan ei
/ruh^iidJUtfceeksi^ ^taa suu- vaan kys^kistelemistä. Mutta; voi
hiini iiiih täyjeen puuroa, ja silakkaa kauhistus --Juuri sitä li&että
sekai^n kuin voin, ja sainkin sen sil- vieläkin harjoitella, jossa housuni äl­lä
osittain estetyksi. Ti)isiMa näytti koi\^t pettäl K^^^^^
olevan sama kiusaus. Joku painoi jo pahinta. Koetin oikein varovasti
kättään niin lujasti suun päälle että liikkua ja niin siinä ei sen pahemmin
puuro valui nenästä ulos. Siitä huo- käynyt. Sen jälkeen tuli juoksua ja
limatta alkoi kuulua pidätettyä tirs- piti nostaa polvia oikein, korkealle,
kuntaa. Kyllä hiki tuli, otti se niin lujalle. Jo
"Syökäähän pojat niinkuin ihmi- kuului komento, että kyykkykävelyä,
set", kuului nikkarin pöydän takana Koettakaapas hyvät ystävä sitä itse-olevan
isän varoittava ääni, jolloin kin ja laittakaa kireät housut jalkaan,
äkkiä vaikenimme. Mutta puurossa niin tiedätte miltä se tuntuu. Mi-seisovaan-
solakkavartaloiseen-silak- nun täytyi jo kuitata ja olin oikein
kaan kohdistui y^ä säälivä katseeni, kiitollinen kun ei johtaja (kysynyt,
Se näytti nyt yhä enemmän kärsinee!- miksi en. halunnut sitä liikettä tehdä,
tä. Sen pää jo nuokkui ja vartalo Muuten, eipä hän itsekään sitä teh-alkoi
kallistua — tietysti, koska ah­naan
syöntimme takia puuro alkoi
ruuhesta huveta — ja niin tuo kärsi­myksestä
uupunut silakka yhtäkkiä
kaatui lähinnä olevaan kuoppaan,
lyöden laihat leukaperänsä ruuhen
nyt. nauroi vaan kun toiset ähkivät
ja puhkivat.
Niin sitä sitten lähdettiin kotiin,)
odottamaan seuraavaa harjoitusta.
IMennään sinne kyllä, mutta en mene
minä samojen housujen kanssa.
laitaan. Se oli tapaus jonka kaikki Pitäisiköhän minun laittaa sitä
huomasimme, mutta joku veljistä Erakon köpötestä, että tulisin not-
• osoitti sitä sormellaan ja kuiskasi keaksi — ^jos malttaisi olla syömättä
- haikeana: • ''Nyt se kuoli, haudataan sitä kovin paljon.
Mitään virkkamatta katselimme toi­siamme
silmät pyöreinä samalla kun
kuuma puuro suurilla puulusikoilla
lapioitu! kuorma toisensa perään
. kurkkuihimme.
Mutta kuumassa puurossa seisovaa
silakkaa eivät silmäni vaineet väis­tää.
Ja mitä enempi sitä Ikatselin, si­tä
enempi olin huomaavinani^ kuinka
se kärsi katkeria tuskia seisoessaan
tuossa kuumassa puurossa. Sen sil­mä
ensin kiilsi niin kauniisti ja kirk­kaana,
pää oli hieman taaksepäin ke­nossa,,
hoikka kaulansa ikäänkuin
kurkotti ylöspäin ja hieman avonai­set
huulensa niinkuin rukoili_ pelas­tusta
— että rakkaat pojat, päästäkää
minut tästä kiduttavasta kiirastules­ta!
Ja silloinkos vasta alkoi nauru
tupata ulos, sen pidätys oli kauheaa
ja tuskallista. Vilkaisin yhä uudel­leen
puurossa seisovaa silakkaa, jon­ka
äsken vielä niin kirkas Ja armoa
anova silmä alkoi kuumtmdessa
se", ja samalla hän tönkäisi suuren
luiskallisen puuroa sen päälle.
: Nyt en enää voinut pidättää nau­ruani
vaikka mikä seuraus olisi ollut
odotettavissa. Puuro purkautui ulos
suustani sellaisella voimalla että vas­tapäätä
olevien silmäkuopat ja sei-
. hänraotkin täyttyivät. Ja lopputulos
oli se> kuten alussa mainitsin, että
nauru ^ päättyi surunkyyneliin.
FAARI.
SINIKKA.
ilta
Jotakin Soinlulasta
Lunta ja pakkasta kuuluu muualta
mutta meillä vain maa viheriöitsee Ja
kukkiakin näkee. Tuulena Ja satee­na
talvi vain tapojaan näyttelee.
Kuolemakin taas vieraili kylässäm­me,
vieden : tällä kertaa naapurini,
vanhan paikkaktmnan asukkaan Au­gust
Hakomäen äldciä. Hän oli ol­lut
haalille lähdössä, eteisessä käynyt
ja siitä palannut valittaen huonoa
vointia, ja kohta kaatunut kuolleena.
Ta taas saapui se ilta että oli läh- Siitä haalille menijät tapasivat hänet.
dettävä haalille harjoituksiin. Oves­ta
sisäänastuessani joka nurkassa oli
touhua. Tuolla miehet koettelivat
mosseleitaan ja toisessa nurkassa nai-jset
tutkivat uutta voimistelupukua.
Häntä koetettiin palauttaa henkiin
tekohengityksen avulla, mutta tur­haan.
Meillä paikkakuntalaisilla oli juu­ri
keräys ja valmistelut käynnissä
Vihdoinhan pysähtyi* "Kuka oli
oikeastaan tuo toinen mies, jonka seu­rassa
sinä saavuit * .
"Hän esittäytyi- mimtlle", vastasi
Elisabets rauhallisesti, "paroni von
Gyndlingen, tilanomistaja ^Mainin
seuduilta." •* -
.Aviomies kohautti kulmakarvojaan
ja astui lähemmäksi: "Luulin häntä
oppaaksi . . . sihä hän ainakin näyt-
Ui''
Elisabeth pudisti ääneti päätään.
"Sehän on ihastuttavaa", jatkoi
jälleen aviomies; "tosiaankin ihas­tuttavaa
. . . s i n ä kiipeilet vuorille
minulle kerrassaan oudon herran seu­rassa
. . . "
Kylmä vakavuus le\isi Elisabethin
kas\-oille. "Olen hyvilläni, että koh­tasin
hänet", sanoi hän hitaasti kat­somatta
mieheensä, "ilman häntä oli­sin
ollut aivan yksin ja hyljättymä
tuona ylhääUä enkä suinkaan tänään
elisi päässyt takaisin. Hän piti mi­nusta
huolta aivankuin voimakas ja
järkevä ystävä, ja sinun olisi viisain­ta
käydä häntä kirttämässä, sen si­jaan
että kaiken aikaa vaan valitat
vuoristoretkien vaarallisuutta."
Toinen näytti epäröivän.
"Siihen olen kai pakotettu", sanoi
^än harmissaan; "se on ainoa keino,
millä voin kunnialla päästä tästä ju­pakasta
. . . Annan edeskäyvälle käy-ii^
orttini ja käsken hänen kysyä
• • hän keskeytti puheensa, ja kat­seli
hämmäs:^3ieenä ulos. ikkunasta*
''ituulehan.. tuolla, tuo mies on
taaskin lähdössä pois!" huudahti häh
tyytyväisenä.
Elisabeth seurasi midiensä katset­ta.
ASvan ^oikein. Hän tunsi tuon
hartiakkaan vartalon, joka raskain,
levoHisin askelin, jääkirves olalla, as­tui
sateessa yhä kauemmaksi ja kau-emmaksi
ja taakseen silmäilemättä
katosi sumuun, joka tänään erotti
vuoristomaailman laaksosta.
Syvä lohduton alakutoisuus valtasi
Elisabethin mielen. Hänestä tuntui
ikäänkum tuon yksinäisen vaeltajan
kera olisi hänen elämästään kadon­nut
jälleen kaikki voima ja suuruus,
jota hän vain kerran näinä viime päi­vinä
oli etäisyydestä saanut nähdä.
Vanha leikki alkaisi jälleen ja eh­käpä
kesken hänen elämänsä matalaa
kirjavuutta hänestä itsestäänkin jon-
'kun ajan kuluttua tuntuisi käsittä­mättömältä,
että hän kerran oli kai­vannut
vakavuutta ja syvyyttä.
Ja ehkäpä sittenkin oli parasta niin
kuin oli!
Parempi unohtaa tämä sattuma,
jolloin sokea kohtalo oli silmänräpä­ykseksi
lähentänyt kaksi ihmistä ja
jälleen erottanut ne toisistaan, kuin
sitä muistella . . . ja aprikoida . . .
Hänen miehensä tutki aikataulua.
"Kymmeneltä aamupäivällä lähtee
juna", mutisi hän . . . "sopiiko se si­nulle?"
"MinuUe sopii kaikkiI" sanoi Eli­sabeth
väsyneesti ja kääntyi kyljel­leen.
...
Jatkuu,
Pikkutytöt heittelivät kuperkeikkaa mennä yllättämään häntä 60-vuotis-ja
toiset hyppivät merimiestanssia, päivänään, kun kuolema lopetti hä-
Minäkin riisuin liiat vaatteet pois, nen elämänsä. Syntymäpäiväyllätys
panin juoksuken^t jalkaan ja niin mimttui hautajaisiksi ja kerätty raha
olin valmis. Housuni olivat kyllä käytetään hautakiven ostoon. Pal-arveluttavan
kireällä, vaan ajattelin, jon oli yleisöä hautajaisissa ja kau-etlä
ei kai sitä kukaan huomaa. niillä seK>eleillä peitettiin Jiautakum'-
. Viimein kuului komento: "Riviini" pu. Vainajan muistolle puhui vaina-
Siinäkös sitten mittailtiin kuka on pi­tempi,
^ttei vaan jäisi sinne häntä­päähän
pienten joi&koon. Tulihan
se rivi viimeinkin järjestykseen. Sit­ten
"käännös vasen^paan päin" ja
niin sitä lähdettiin liikkeelle.
Kun jonkun aikaa oli marssittu,
alkoi liikkeet. Siinäkös tehtiin jos
minkälaista temppua. Oikein tuntui
vatsanaihkakin venyvän. Viimein tuli
sellainen vaikea liike, että täytyi las-jan
vävy O. Wikström ja muutakin
ohjelmaa suoritettiin. Vainaijalta jäi
vaimo ja t3rtär ja poika perheineen.
Omituista on kohtalon kulku. Kak­si
vuotta sitten, ^un valmistettiin
vainajan vaimon syntymäpäivää, heil­tä
hukkui poika, joten senkin juhlan
kuolema muodosti surulliseksi.
Vainaja oli pidetty ja erikoisen
tarpeellinen paikkakunnalla. TJsein
tullaan häntä kaipaamaan. Hän oli
kea kyykkyyn ja siinä kiertää ja hyvin monipuolinen työmies ja omis-vääntää.
Kyllä kai se kuulostaa hei- ti suuren varaston useaan ammatti-polle,
mutta kun painaa siinä 160 alaan tarvittavia työvälineitä. Kun
paunaa niinkuin minäkin, niin ei se hän ei terveytensä tähden enää liik-oikein
helppoa ole. Entä kun minulla kunut ulompana työmailla, niin aina
oli vielä niin kireät housut. Yritin häntä tarvittiin — karpenterina,
kuitenkin tehdä toisten mukana, mut- plummarina y.m. Sinne jäi pihalle
ta jo kuului — prits! Housut eivät putkia "jenkaamatta" y.m.
kestäneet sellaista kuria, neulos ai- Meiltä tahtookin kohta kaikki am-koi
pettää. Kyllä minua olisi nau- mattimiehet loppua, nuorempi polvi
rattanut, mutta en uskaltanut, sillä vam kalastaa. — Veneveistämöltä on
en halunnut että kukaan huomaa-^^jä -ja- niillä paljon työtä, kun se
minun vahinkoani. Siinäkös minulla
oli sitten juttu, kun se sama liike teh­tiin
monta kertaa. Viimein sitten al­koi
helpommat liikkeet ja minulta
pääsi huokaus, että kun ei vaan tar­vitsisi
enää kyykistyä.
Pidettiin pieni väliaika ja juotiin
kahvia, kun sitä sattui olemaan siel­lä.
Kyllä sc hyvältä maistuikin kui­vaan
kurkkuun.
..Taas kuului komennus riviin ja en­sin
marssittiin. Ajattelin äinä, että
kalastus on paikkakunnan tärkein
elinkeino.
Xuorisommekin näyttää nykyisin
toiminnan oireita. Harjoittelevat
juuri parhaillaan . englanninkielistä
kokoillan näytelmää. Silloin, 10 p.
maaliskuuta, pitää mennä haalille.
Naisten apujärjestön suomalaisen
osaston viime kokoukseen oli saapu­nut
hyv^sesti jäseniä. Näissä tilai­suuksissa
[Miätettiin ruveta suoritta­maan
myöskin ohjelmaa. Ellen Pak-