Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 29, 1953

              malälselle haalille ja - toiset sunnansa Lapsunsmmskoja
saaneet haudataan heidän oman kansal­lisuutensa
keskuudesta seuraavana päi' Olen ajatellut monta kertaa, että mi-jvänä;
ka siinä lienee, kun mieleen johtuvat
QEIaali oli ääriään myöten täynnä su- nuorena tapahtuneet asiat,
rujuhlaan saapuneita, sillä jokainen ha-lusi
olla saattamassa paljon pidettyä
toveria viimeiselle matkalleen. Aino
ikulki kuin tajuton Erkin arkun ääreen.
(Hän kiinnitti punaisen ruusun rakkau­tensa
sine:tiksi sulhasensa takin rinta­pieleen.
Huulensa kuiskasivat jotain,
jota läsnäolijat eivät kuulleet. Vasta
Kauan aikaa sitten, jolloin käsin pu­nottiin
köysiä ja verkkoja kudottiin, oH
muuan Pietu-niminen mies, joka kulki
kylältä toiselle, punoi köysiä,' kutoi
verkkoja, manaili, povaili ja olijina
iloinen, npitta kuitenkin ihmiset häntä siit Pori likelt, Ruasniemest.
narrasivat. Pietu ei välittänyt siitä. Se minujähtö tapahtu näi. -Minul
vaan tuumi, että kumpi on narri,*sekö, käoli sisar Canadas ja hän oli henkiva-
Porin tUkm lähtö
Amerikkaan
Emmää kyl iha Porist ole, mää ole
'kun enssimmäiset hiljaiset suruhymnin joka rahat ottaa vai se, joka rahat an^ kuutukses tuhannest markast Supmes.
säveleet kiirivät ilmoille, kävi Aino tois­ien
tukemana istumaan hänelle varat­tuun
tuoliin.
Puhuja piti kauniin puheen, muistut­taen,
että kuolema ei katso kenen se
Iculloinkin ottaa, niin kuin nytkin, vasta
elämänsä keväässä olevan toverin, jon­ka
elämä juuri hymyili rakkautta ja
onnea, sillä vajaan kolmen viikon ku«
luttua hän ohsi yhdistänyt elämänsä su­loisen
neidon, ASiion kanssa. INykyinen
kapitalistinen riistovalta teki kuitenkin
tyhjäksi nuorten haaveet; iRahamahti
on aina ollut maailmassa ja tulee edel­leen
olemaan työläisten kompastuskive-^
nä niin kauan kuin työläiset tiivistävät
taa. ''Minulla on paikka paikan pääl­lä,
ja markka markan alla", sanoi'hän.
Ei Pietu koskaan töistään maksua
Sisaren mies valtutti minu nostamaa ne
rahat ja pyysi minnuu tulemaan niil
rahoil Canadaa hoitamaa häne pient
M4äkakertomns ja
vähän mmtdMn
Kyllähän munkin kannattaa ^tik
turpaani repiä siitä Canaatan juhuS
ropehiUansa koko sen aijan äafe
on takaasin tultu, että on jo montaa
riaa Liäkkihin lähärättäny. -yn^^^
t.riiä monta: kertaa onihin
riaa
kyllä ^^,uta unrnm partoohiö;
salaa nauranu ihan mahani trhyiät^
määrännyt, vaan hänen töistään, ma- lastaa ja sit mbutaki. Mää ynunärsi, et sillä, kun soon ollu niin tosisnaria ja
nauksistaan ja povauksistaan sai antaa se vissii tarkottaa, et mensi sen kans luullu, että minoon mustan kipiä siiti
mitä halusi, tai ei mitään. naimisii. Mää oli siilo vast seitteniän- kun ne Canaatan flikat sitä niin nj^^lj
toist ja hyvi kakaramaine. Mää kysyi sesti pussasivat. Mutta älälää trhyt?
äitiit, et jos mää ny menisi sin ja se H^ät flikat obkp^ vain si
tahtos nien naimisii minu kansan, hii/ •'^•"•^"^ • -
mitä mää sanösi? Äiti sano, et emmää
ossaiä siihie mittää samKrö, sul ö yht suu­ret
silmät p ä ä ^ ko mulkij
ettees.
tai ei niitin.
Kylä^nmie oli kansakoulu ja koulii-tuvassa
asui koulupoikia. Minäkin olin
kortteeria samassa pirtissä. Koulussa
oli naisopettaja^ itserakas, ylpeä, ja är­tyisä
neiti, tai mikä lie ollut. Koulu­lapset
eivät hänestä pitäneet.,/ Hän voi
Mtoa oppiaan kädet selän taakse ^ ja
seisottaa siten sidottuna tuntikausia. ~
^erran.pojat näkfvätPietun tulevan.
Pojat sanoivat Fietulle, että opettajatar
mä tosissani olin, minoon aina ijDayi
i i e n ^ - m ä - t y k k ä ä n siitä, josta
: ^ ' k i n . ' ; - v ' v , . : -
! ^ tuas taas mbjottäaf
iutf se kmiK, että minä rupiaa Lzailj^
Mää< funteerasi sitä, asiaa sit puolelt fain kirioothon; niin se niin koriästi-]wyl
jos toiselt ja pääti,=et emmää tair lähtee tää,- ettö unnä sanoosin kaikille Canaj.
sin väa lähetä siit rahast viissattaa
rivinsä ja rakentavat 1^^^^^ union, joka «anatuva käräjille. Kun opitta- markkaa ja. töine viis^attai saa. jäär äi-
Isykenee uhmaamaäii niitä, jotka työtä­tekevien
kustannuksella elävät sitä lois-dämää,
niihin työn raatajat ovat heille
antaneet mahdoliisuudet.' Tämä toveri
omasi proletaarinen aatt^n ja lujan us­kon
työväen joskus tulevaan voittoon,
vaan hän ei saanut nähdä sitä, sillä en­nenaikainen
kuolema katkaisi hänen
elämänlankansa. Meidän jälkeenjää­neiden
on jatkettava sitä työtä, joka
häneltä jäi kesken.
Kääntyen Ainpn puoleen, sanoi puhu-
^^Surevalleniorsianielle haluan lausua
muutaman osanoton sanan. INosta pää­si
pystyyn, katso taivasta, kuinka kirk­kaana
se loistaa. Katso kukkasia, Jot­ka
kukoistavat monin väri vivahduksin
ja metsää, jonka puut humisevat omaa
hymniään. Luonnosta ihmislapsi löy­tää
lohdutusta, jota toinen ihminen ei
osaa antaa raskaan surun hetkellä.":
Runsaat kukkalaitteet ympäröivät
vainajan arkkua. vAinon tulipunaiset
ruusut olivat lähinnä ja ensiksi luettiin
bänen viime tervehdylisensa:
Paistoi cnmn aurinko niin iämpimäsH,
kun rintaasi nojasin nUnturvaisesti»
Kesämme koskaan ei tuUut — oi,
kun tuoni armaani kutsui pois,*
jatar, tuli, oU Kietu heti valmis, «än ta. Sisar oli kerrakirjottanu mul, et tä varte ne pitää niin lämpöosia öila,
löi lakkinsa lattialle ja alkoi: . j^s hän sattus kuoleinaa, nii.hänen hen» johon se vam sanoo, että kun ^jlloonÖ
"Hyvää päivää, täällähän sinäkin kivakuutuksest- kuuhiu puoli häne pik- oK nim lämpööstä, kun siälä jiiiiuliila:
ku flikalle ja töine puoli äitijle. Mut sit kin totta k^llämöiäy^t
sättii pien tapaus, joka nvuuttiki pää- ymniäirän. Sitten se sanoo vläiiä^^
tökseni. niille kahäi^lkpunapukuusellenuärdte
Mää oli työs Pori Puuvillatehtaal" ja tytölle öifeeen erikooset kiitokin s i i i,
meil laapihuonee työläisil oli tapa t i r - k i i n ne hänen naamataulunsa valobi-kistel
ikkunast, josta oli raapittu sen- "vausköhhella ikuustutti. Mä ajatfdni,.
verran maälii pois, et näki kirkokdtö/ Ivaikkeh mitään puhunu, että eiko suDe
olet, sinä neito Olematon. Minä olen
kulkenut tietä ja tien vierustaa, etsinyt
sinua soilta^^ korvista ja kovilta mailta,
kenkäni kuluttanut, ruunani hukutta­nut,
vanhan tammani ajanut Tappulah-teen.
-On minulta mennyt viisi paria
virsuja ja kuusi paria kenkiä sinun täh­tesi,
vaan nytpäs tapasin sinut, sinä joka oli juur vastapäät tehdast. Mää senkin vänttyräUe viäläkään ne ^•an:
. Hautajaiset olivat ohi. Tyhjyyden
tunne asui Ainon mielessä. Minne hän
meni, mitä hän teki, aina häntä seurasi
muisto Erkistä. — Voi, kun voisin nu­kahtaa
pois hiljaa, pääsisin armaani
viereen ihanan kukkakununun äUe nuk­kumaan,
huokasi hän usein iltaselle,
kun oikaisi väsyneen ruumiinsa vuotee­seen.
Monena iltana hän käveli vErkille
ja hänelle tutuksi tulleella Rakkauden
polulla. Hän muisti niin elävästi Erkin
viimeisenä.^ iltana lausumat sanat:
''Rakkauden polku, ole nimesi arvoinen,
yhdistä rakastavaisia sydän^iä senkin
jälkeen, kun me lakkaamme sinua tal­laamasta."
Aino istui*kaatuneen puun rungolle.
Sydän tuntuu halkeavan surun painos­ta.
- Kun voisl4tkeä, sillä kyyneleet toi­sivat
huojomusta. Istuessaan ja kat-seUessaan
läntisen-taivaanrannan puif».
puraa, kypsyi hänen (»as^iaii ajatus.
(Mattilat ovat puuhanneet Suomeen
lähtöä.— mita^ jos hänkin lähtisi? Mat>
ka toisi uusia ajatuksia, ja «dihan hän
tuntematon heittiö. Minä manaan si­nut
käräjiin luvattomasta piileskelystä,
viisi on siihen vissiä vierasta miestä, yk­si
on Yrjö Pihlajainen, toinen Tuomas
Karjalainen, kolmas Koskikara, neljäs
neiti Vyöryläinen, viides virstan tolppa.
Käräjät alkavat Kärrykkälahdessa,
Huikaan pitäjässä huhtikuussa, navet-talaissa,
Tuomas Tuisen kartanossa,
Kalle Heikin pytingissä tervatynnyrin
vieressä." ^
Kyllä pojilla oli hauskaa silloin illal­la,
mutta auta armias, kun mentiin seu­raavana
aaniunä luokalle, ei poikia nau^
rattantit. Luokalla oil itku ja parku
moleihmin puolin. Poikain piti seistä^
arestiissa tuntimääriä ja loppujen lopuk­si
vielä opettaja ikhetti kirjeen kunkin
vanhenunille. Kun kotiin meni, niin
pelotti, mitä «^hukset vielä sanovat.
Mutta siitä d ollut pelkoa, sillä he tun­sivat
sen opettajan kyllin hyvin.
sit ja muut asiat. Sisar huokasi helpo­tuksesta,
sillä hän oli jo surrutkin, että
kuinka pikku sisko tulee toimeen hei­dän
lähdettyään, kun ei olisi kenen
luokse Htaisin menisi suruaan pakoon.
"Nythän se käykin mämiostir Äiti
saa takaisin molemmat tyttärensä sa­malla
kertaa
Kahden viikon kuluttua edelläkerro-tusta
Aino ja^Mattilat astuivat suureen
valtamerilaivaa^, jo vei heidät takai-^
sin Submeen;^:^^
linkiin ja katteo^
mistä kauaa 'teh^^^ rannan eetteriin,
huokasi Aino:
*^Kun olisin voinut suruni ja ikävät
muistot jättää tuonne, mutta liskon^
että ne seuraavat nunua minne kuljen-kln.
HyyS^Canada^ et antauut mi­nulle
p a l ^ , ^ i ^ a ja tuskaa jätit sy^-
oli juur luuraamas siit reiäst, et mitä hemmat piisaa, kun pitääs niin kovan
kello o, ko itte iso pomo sattukier-nuariakin ruveta rakastelho. Ainakin
roksel ja huomas minu. Se rupes huu- mun miälestäni niitolit jo kyllä, ettei
taa, et mite see flikka kraapiiniitlase'^ luulisi yhyrenäiskän sen enempää tiu;.
(hän oi ruotsalainen). Mää sanoi, sil vrttevankaa.
et enmää niit kraapi, mää va kattomi­tä
kello o.
Tul sit tilipäivä ja mu tili oi kaks
markkaa lyhkäsen. Mää luuli, et siin
o tullu erehdys ja meni heti kbnttuurii
sanomaa. Mut se johtaja sano, et ei
siin mittää erehdyst oi tiillu, vaä et sU'
pitentti oli nähnyt mun kraapiva maa-lii
ikkunast .ja käskeny ottaa kaks
markkaa tilist pois. M p sanoi, et en tysteli Van^^ äijän käppyrä, faan
maä^^htääkraapinujko just kattoi kel- sanoo ritulfej^tä kysyppäs tualtä i i -
loo ja et ne reiät p ollu niis ikkuhois jo jäitä, niikä tämä tiä on ja miiää;^
ko tulin »ihenos^^ menöö^ Mä ssmoon ensin^ e t t ä ä
sit suutu, sahoin, et te olette veiei^ bn l^Afä kun ^2 aipa
mut mu yertaii ette l ^ l ä eneni^ ^^in ruikuttr-& samaa niimmä j o ^
läähnyyn ja^^ • s^ että aina mun
pitää olla sun tulukkinas. Sitte 1^
kysyyn siltä; äijältä, että menööko ^ :
mä t ä iRockforthin? Äijä flatkaj^
suutaiispauruu jasano: "so, so, te olet- kenkkrajaansa^iihen tiähen ja sanoo,
-'No hiin, se on nyssanottu mitoapy)''
rettykin. Toimitan viälä," kuinka mel-rän
käythin kun me tulimma tänne Fio-riitha.
Faari kun ei visihinkään voiiio
ajatella muusta kun Caiiaatän fiikp(K-ta,
hiin m<e olimma vishinkin äjahu poB
oikiaHa tiältä, emmekä varmha tiäfiny,
mihinä iq^r Tcrfha; -Faari töppäs liaaran
tiän sivhiiU ja siinä juuri kä\^liä yan-inaa
lähde 'Anierii^^ saatte hommat
toise niihi koneisii käyttäjäks.
Kyl mää perästpäi ihmetteli, ko se
johtaja ei mul suuttunu, veti vaa vaha
te viel liia nuori, menkää ny vaa työ­hönne!"
Mut.kö mää kerra nii kama^
last suutui, nii mää pääti, et mää en oi
enempää ko se.ylössanomisaika ja sit
mää lähde Ameriikkaa.
Sit alko^passie ja muitte tarpeeliste
paperei haku, mut kyl ne pia oi järjes-tykses.
öEnempi pää vaiva mul oli, et
mite saisi vähä mubdikkaampii vaattei
meem
Aiiib{Mu«»v
luvannut vanhalle ä i d S t o i ' k ä y v ä t ' ^ ' ^ ^ ^ ^ S ! ^ ^^
vaitt *^ra|»ikon takana". iKythapelU^^
olisi sopiva tHaisuus» kun MattHatkln
; lähtevät; että olisi tuttua ma^aiseura^
. Fäättfiväiseiul hän ilmeitä ^olk«n
ja itämän midieUe %ä9c«imriisesliuyEi tja
{lyysi^ -ctta-ihe* hiukan siirtSisirat ISli^-
mistä sisaren
;rpitab''.j<^iail^'^^^
•;kidtaista^^
A^Don j|a w tähaun.
ko ei ollut paljoo rähhaa ko tiketi osti
ja hahisi jättää äita ja vähä, mut sitte
seki asia järjesty.
Meirä kyläs öl kuollu yks n^ine, mi­nu
kokoseni, ni joku sano, et ^iit jäi
hyvvii vaatteit, et me siat kattoo. Ja
sidt mää sit ostiki kansallkpuvu jä Ai­no
puvu. Ny, ko sais viel joltai ostaa
halval hatu ja^kapsäki. Äiti sano, etä
Jaakola Siirfl o paljo vanhoi hatui ja
iiii meni sin ia sain hatu ja. vielä vanha
kapakuiki. Ei; suiiAaa se auk^^
hattö taitanu oikee/soppti^mut^mitä sil
erottu ol^ kp se ya^ ; ^ ,
. s a i m s t ^^feit o i ^ ^ jo ^' ^
ja> sitte J^töi^^jdmfe ^^i^^ä^^^i^ p^ssytkäymää
muttjflaää^h^iwttTO^;j^
että tämä tiä ei mee mihinkään, tamon.
oUu täs samas paikas munmuistimi
' I N 0 , pääsöökö. tätä tiätä m e n eÄ
Rokforthin?" mä kysyyn. 'Mun jo ^
ti vähä vihaksi äijän viisastelu. ''Paar
sööhän sinne tätäkin tiätä, kun este
fiinin tästä kyläst, mut ei minhau kovi
moni hähny,ko oi viel n i i aikane aamu.
Sit kotultiilähel asemaa/nii äit^r
no, «t hää poilAee toho puorii oStaa
eväst. Kyl mul oi joJeipää ja voit, mul
piti saär viel vähä makkaraaki. Koäjt
tul kaupast, tul se kauppiaski ovel 1*
sano, et miksnoi nätti flikka läbtee^
jättää rakkaa synnyinmaa, vieraalffl^
o nii kovi paljo vaaroi väijymäs. _
Sit tuL^^tijättö äita ja veljel^S*
se teki miele nii haikiaks j a pakkas po­rottaa,
^hduti itteeni j a äitii. et b-hetä^
5ielr rahhaa ja t^^ ^
rästtakasi:- - - Ä
Stfr