1953-08-29-04 |
Previous | 4 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
i
AAVA meri lepäsi min tyynenä, ettei
minkäänlainen tuulen hengähdys
sen peilikirkasta pintaa häirinn3rt. Se
on ollut jo monet vuorokaudet samanlaisena,
niin että tuntuu jo siltä kuin
tuo mahtava meri ei koskaan olisi nostanut
vaahtopäitä-
'Korkeiden rantakivien suojassa on
pikkuinen lahden poukama, joka ikäänkuin
oli ihmiskäsin valmistettu portti,
joka vei kuin rauhansatamaan ja suojasi
tuon lahdelman aavalta meren myrskyltä.
Siellä lahdelman pohjukassa,
Scorkeitten kallioiden välissä oli pieni
kyläpahanen, jossa asuivat muutamat
Scalastajaperheet pienissä, matalakattoi-sissa
tönöissä, kalastajat, jotka jo sukupolvia
olivat tottuneet taistelemaan
myrskyävän meren kanssa. Jpskus kun
sinne sattumalta eksyy joku vieras, hän
ihmetellen kysyy: ^^Mitsi asutte täällä,
ikun maailmassa on niin paljon parempia
paikkoja?" Tuo kysymys "miksi",
sitä on vaikea selittää ja sitä ei vieras
ymmärrä. Mutta ihminen, joka on tottunut
merestä ottamaan jokapäiväisen
leipänsä on ikäänkuin kasvanut kiinni
siihen elämään, hän on kasvanut kiinni
mereen ja se kulkee kuin perintönä sukupolvesta
sukupolveen.
iPikkuinen, hintelä tyttö hyppi rantakivillä
paljain jaloin kiveltä kivelle.
IHänellä ei ole ketään leikkitOveria, sillä
jokaisen on autettava kalastuksessa,
kun vain kynnelleen kykenee. Mutta
Kyllikki, joka oli tytön nimi, oli jo
täyttänyt kaksitoista ikävuottaan^ mutta
sai olla vapaana lapsena, kun hän öli
aiiin pikkuinen jä hintdä. Äiti ja isä ^
eivät häntä laittaneet edes kaloja per«
ikaamaan, vaikka toiset hänen ikäisensä
sitä jö tekivät.
•r, «MV; , . . . . .. , — hiellä on mannermaa ja;suuria . i ^ * * ^ i^S"^ kaupiinkeja japaljcmrpalj^
— MuttaJUti, miksi me enune sitten
antoi ja otti
_ k i r j . HUI^DA RIVER_
den kalastajien mökeissä. BlaUinen oli
syötävä aikanaan, sillä isän piti vielä
lähteä kalastamaan ennen pimeän tu^
. 'loa. ' • • •
Karoliina-äiti ja isä-Mikko jo alkoivat
syödä, mutta Kyllikki öli syventy-n3rt
katselemaan kuvalehden kannesta
kuvaa, jossa oli kaunis tyttö hienossa
leningissä ja hatussa. 'Hän sanoi:
— Äitij milloin minä saan itselleni
tuollaisen hatun?
— QEIatun? Mitä sinä lapseni sUlä
teet? vastaa Karoliina.
— Panen sen päähäni, niinkuin se on
tässä kuvassakin.
— Mutta lapsi kultani, eihän täällä
kalastajain lapset pidä hattua, eikä sitä
täällä tarvita, sillä huivi pysyy paremmin
päässä kalastaessa. .
— Mutta minusta ei tule kalastajaa,
usko se äiti, sillä tahdon lähteä katso-maanj
mitä on tuolla meren toisella
puolella, kun kasvan suureksi. Minä
tahdon hatun ja kauniin leningin, aivan
samanlaisen, kuin on tässä kuvassakin
>---Älähän nyt höpise, «vaan tule
mään, sillä perunat jäähtyvät . . .'
Kyllikki ei enää puhunut mitään,
vaan meni syömään. Jonkin ajan oli
äänettömyys, niutta Kyllikki taas alkoi
puhua ja kysyi:
—-Äiti, niitä on tuon, meren toisella
puolella?
vasten, niin että suolainen tsrrsky lensi
sumuna alimpiin mökkien ikkunoihin ja.
siksi nuo mökit olivatki^ harmahtavan
näköisiä, sillä ainaisessa merisumun
tyrskyissä ne muuttivat !värinsä,* eikä
niiden asukkailla ollut varaa niitä useinkaan
uudistaamaalilla.
Mikon vaimo, Karoliina herää myrskyn
ulvontaan. JPistää kiireesti hameen
päälleen ja saalin harteilleen ja rientää
IphduteUa pikkutyttöään
~ Ehkäpä isä vielä tuke
ehkäpä.
KyUikki pyyhkii pois kw™«^
huomaa sen, kuinka märkänä^
äiti muuttaa nuen^*^
teet pois päältään Ja sittenlr
enemmän^
Karoliina pukee konemaisesti
vaatteet pääUeen ja ottTL»,
hmsa, puristaen hellästi riat^.
_ten ja siliteUen Kyllikin tumZ^
kaa ja hän alkaa kertoa lapsT
mallista kertomusta.
— ^^tsos lapseni, sinä olet jo ts
nyt kaksitoista vuotta, niin sinä io •
ymmärtää. Noin kaksitoista
paaueen ja saaim nariem^en orann nvaiel1l1lea . poHiiy•s esiad,ä vna i-kk11ka1al1a , s m*tu osmn ejo*ta o otrtvioeann*t.n i asj•oaa ™te;j»„* ©;,.„ «VKcsi»el s«ililao.«lm«am;«^ma^ no^miln am ms• uyenlnii mni.s..yä . rnsik viä'k^i' n"n^m^i.^':.^-*i
lom vanha mies, mutta ei voinut ^
pois mereltä, vaan meri kutsui ji'^
hänet mukanaan. Silloin sinne
kuusi henkeä. Koko saaren-silloin &
ti suuri murhe. Monelta jäivät n'-
meen
uhrinsa?
sinään. 'Häh^äi, yain^^ yiiai^sä suuren
luonnon kanssa. {Hän psa^i matkia Iin*
tuje^ laulat^ tuulien hiiihinat ja ikui^
therenmainiiikien surulliset^^^
iHänen katseensa py^tjd rantakin-vien
välissä olevaan peilikirkkaaseen
lammikkoon. Siinä uiskenteli li&ematr
tornia pienen pieniä ^piikkikaloja. Kyllikki
tuijottaa lainmiikkoon j ä i ^
nä myöskin pörröpäisen lapsen kasyot,
goita somistavat suuret, siniset silmät,
jotka ovat yhtä kirkkaat kuin sininen
taivas, joka kaareutuu yllä ja kuvastaa
iammikkoon tytön pään 3mipärillä. Hyi,
tu(4R) se olen minä? Sambia hän pölisee
lammikkoon niin, että kuva särkyy
ja peljästjmeet pikku kalat uivat tiehensä.
Tuohan on kuin peili ja äiti on kieltänyt
katsomasta peUiin^ Ä|ti sanoo,
^ttä se on koketeeraamista, joka vie kadotukseen.
Ja mitäpä Kyllikki olisi-
- ok sinne menneet, kun. siellä on paljon
ihmisiä muitakm?
-—Älähän nyt lapseni kysele jouta-
. via, sillä eihän kaikki ihmiset vOi samassa
paikassa asua. Toisten pitää
täällä meren keskellä kalastaakin, että
mannermaalaiset saavat kaloja.
' Kyllikki ei tullut tuosta puheesta sen Mikko ei enää tule kotiin .
enemmän tietämään, eikä pikku järki liina seisoo jähmettyneenä
käsittänyt paljoakaan.
ilsä Mikko nousi pois pöydästä ja alkoi
laittaa itseään lähtökuntoon, sillä
verkot oli vietävä apajalle ennen pimeän
tuloa ja siellä kiikuttava veneessä auringon
nousuun asti. Mikko avasi oven
auki ja katseli taivaalle ja ennusteli
myrskyn puhkeamista, vaikka ilma olikin
niin tyven, ettei lehti värähtänyt
puissa. Kalalokkien ääni vain häiritsi
Ulan kaunista rauhaa. Ne lentelivät
saapuneet takaisin. /Hän menee naapuriin,
jossa on vielä öljylampun tuikku
palamassa, sillä sinne on hiljan tultu kotia.
Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt
Mikon moottorivenettä. Ehkäpä
ovat saapuneet toiselle puoM^ saarta ' huoTtaj^a ^'vamT n^^^^^
ja pian ovat kotona, lohduttelevat naa- ^^^^^ yhteen menoon, ;aikka ^
x.'-Tr 1.. ...syyskesä. Vihdoinkin myrsky w
Paha aavistus hupu Ka^^^^ ja oli ihmedlisen kaunis il^.IiiS^
Onko mentaaskm vienyt pohjaverkot
. ja tuli kotia yöksi. Istuimme
Päivä alkaa jo valjeta, mutta,tuuli portaina ja katselimme ilta.;au
yhä yam kiihtyy ja aallot ovat suurien kskuä, joka loisti tuhansin värein^
vuorten korkuisia, rientäen kiljuen ran- renpintaan. Täysi kuu nousi taij
nikoUe. ^ Karoliina yhä seisoo rannalla rannalta niin kirkaanä,etter
tähystellen merelle . . . tuolla . . . tuolla
. . . aaltojen harjalla . tuolla on
vene . . Ei>eil Sehän oli vain harhanäky
. ...Mutta tosiaan, sieltö on tulossa
ncioottorivene tänne iräin , . . sehän
pn Mikko . . . Karoliina enää tas-kin
voi hengittää,
. Mikon moottori itpdeBaianiulee^^^^^^^
teen, mutta siinä on vain k a ^ ^uest^^
Karoliina odottaa li^ikeä^
Moottori saapuu ; i«ill^maan,^^^^m^ pidättääja^
Mlkkpa siinä ei iiäyv kuului arvan laheltö; JjÄ
mitään, sanat eivät lähde suusta, on kohden rannalle ja näimme ihmfteksöK
kuin henki olisi halpaäniunut. Miehet - me >j<Na^n]äisen vasun joka oli 0^
koettavat puhua, mutta eivät hekään kivien i ^ i i n lammikkoon. Kun otim^
voi. Toisen miehen suUsta tulee kum me vasun ylös', niin mitä ihmettä näjiBh
manntit illan *edes pimenevän Mm
elokuun kuutamot olivat ihania javalio.
siau Siinä istuessamme ihmett#ge
tuon suuren meren hiljaisuutta. Imi ft
edes noafninkien kuohu tullut ran^
viinj sillä-meri arvan lepäsi, kaiii'
kaan päivätyön jälkeen. Mutta akka
korvzimme kuului kuin lapsen itku £]p
syillä jMlkoIta josko hän tuota ku^ j»
häni saiipi^ii(^skin kuuievansa.;^
mekään: siinä oli elävä lapsi! Me
veimme juoksu jalassa sen mökkiinuM
ja lapsi huusi koko ajan. Lämmitimine
maitoa ja; koetimme lusikalla, panna lapsen
sUuhun, sillä eihän meillä ollut minkäänlaisia
tuttipulloja. Lapsi oli hirveän
nälkäinen, mutta sai suuhunsa
senverran, -että heti nukahti. Laitoio
kuivan viltin hänen ympärilleen ja otin
nuo pääUä olleet vaatteet pois. tutöm-jiut.
Etsunme koko yön, mutta Mikos- me tarkkaan joka vaatekappaleen, etö
hätähuutona: ""Karoliina, Mikko . . .
. ." Karoja
kuulee
kuin unessa kun mies jatkaa: "Emme
voi käsittää kuinka kaikki tapahtui.
Tuli hirmuinen aalto, aivan kuin suuri
vuori olisi vyörynyt ylitsemme. -Mikko
oli peräsimessä, venheemme muutti
kurssiansa ja kun noushnme takaisin
aaltojen harjalle, niin Mikko oli kadon-ta
ei löytynyt jälkeäkään
Karoliina seisoo kuin kuvapatsas, eiikaan
peilistä katsonut, hän osasi joskus Z^ i^SC; w v^^ä^t^ ^n^o^u^y^y us^l.m^.,i^i n kyyneleet, ei mmyyöossKkäaäann
s u k i a l l ^ ja kirkuivat kilpaa toistensa kanssa.
Siitä i^tteli Mikko myrsk}^ puhkeavaksi,
mutta kuitenkin lähti toveriensa
* . . . . V . ». 1 • K.- rkanssa kauas uls^le, sanoen pian tu-ten
ja toista han piti kpu^ssa japyhi- . ^ j ^ ^ .^^ myrsky puhkeaa.
Aurinko heitteli viimeisiä säteitään,
^in. Hän osasi ixiyöskin laittaa leningin
päälleen, joita hänellä olikin :vain
Scaksi, toinen jokapäiväistä käyttöä yar-
' Syyskesän ilta j ^
fCyllikki kuuli nimeiUisä. mainittavan..
fSieUääiU jo kutsui häntä sisälle. Kyl-.,
Jälcki jaoksi ääntä kohden sen kuintvain
pieniHä jidpillaan :^^m Matka eU
; Pillutkaan pitkä, sillä hänen kotinsa cdi ^
jkylän ranninuxuii^^mÄ^ kie- ^
tnurteleva polku kiert<di kalKpiden kes-,
lidlä. jol^taen mökille, joka oli aidattu ;^
-ynipäriin^. Portin k«^^
lella olivat yaJkorunkoiset koiyut ja mö- .
Iiin nurkalla suuri pihlaja, jonka kukat
jotka aivan kuin putosivat mereen jättäen
jälkeonsä kummallisen punerruksen
yli koko taivaan.
--9CaI^stf^[ayn^^ie^
ja l^[>$et^|^^i^i^
ta pikku lS^3^1ikkiv^ valvoi: ][>fflrstua-kamarissaah,
jossa hän nukkui aina kesäisin.
Hänellä oli porsliinipäinen nukke,
jota hän asetteli nukkumaan pieneen
lullaan, jonka isä oli hänelle tehn3rt,
mutta otti kuitenkin vidä nuken ylös
ja alkoi sommitella nnkelle pienistä
voisimme saada jotakin merkkiä
lapsi oli. «Löysimme pienen nimen jöia
oli ommeltu paidan kaulukseen, "Kyllikki^',
ja mitään muuta emme tuosta
vain kauas merelle, jossa kuohuvat aal- l^jsesta tietäneet, mutta arvel^nme halot
lyövät kuin ilkkuen rannan kivikkoa nen olleen muutaman kuukauden naavastaan
. . . «Hän kävdee MjaUeen han. Hän oli hyvin heikko, mutta iwl-mökkiä
kohti, sade valuu virtanaan ja telunme Mntä kuin pientä linnunpot
liän on likomärkänä, mutta ei tunne : kaa, ja niin alkoi hän vain elää. Koe-mitään.
Wxi kävelee hiljaUeen kiertä- timme sanomalehdissä ihnoittaa. m»i
on ja
jo olivat k a r ^ t ja vihreät marjater- . kankaanpalasiste hattua. Äiti kun öm-tut
painoivat raskaana hentoja oksia, pejj tyigiäisiiie aina myrskypäivmä,
odottaen kaunista punaista väriään. ^ Kyllikki sai aina pienet kankaan-
(Mökin takana öli pienoinen kasvimaa palaset itselleen. Kuu paistoi niin so-navetta,
jossa oK yksi ldunä.SiiÄ^ masti ppiKtuakam^ ^kiinasta sisään,
saivat aina maitotilkan siDoin kun lehmä
iypsi. Olutta kun lehmä oli ummessa,
niin silloin oltiin aina ilman mai-toa/
sillä eihän s i ^ kannattanut mennä
naapurista pstai^
Äiti oli laittanut jo ruoan po^tlälle.
Se pH silakkaa, perunoita ja.
että oU aivsui:; näki
siinä valqesa^^^^^^^^^ hommailla.
Mutta kuitenkin pian uni alivoi
voittaa ja hän kiipesi nukke kaina-vää
polkua, jonka vierillä vilHruusut
kukkivat vaaleanpunaisma, mutta ku-
^at ovat painaneet päänsä alas ankaran
myrskyn ja sateen painosta.
Kyllikki pn jo npussut ylös ja juoksee
äitiä vastaan, mutta katsoo ihmeissään
äitiä, joka ei edes hupmaa hänät . . ,
— Äiti, äiti! Mikä sinulla
nuksi olet noin märkänä.
Kuullessaan lapsensa äänen hän aivan
kuin herää unesta, silloin vasta kyyneleet
alkavat vuotaa. flSn ei voi sanoa
mitään vaan itkee, itkee . . .
— Äiti, miksi sinä itket? Ja missä
isä on?
— Rakas lapseni... koettaa Karoliina
saada sanotuksi . Äakas lapsetti
. . . isä . . . isä ei enää tule kotiin . . .
isä on . . . hukkunut.
Kyllikm sydämen täyjttäa kauhu, ettei
isää enää ole, isää, joka aina oli niin
lossa vuoteelle ja Pii pian unen hehnois- hyvä ja nyt hän on poissa. Lapsikin
sa, * alkaa itkeä äitinsä kanssa yhdessä.
Puolenyön aikana alkoi tuuli ulkoa. Mutta Kaipluna n ä h d e s ^ lapsensa
oli makein Jokapäiväinen ranonto noi- ja vaahtoisat aaUot löivät rantakallioita surun, ikäaiAuin terästyy ja koettaa tahdottu hukuttaa, sillä tuo vasu
•kukaan ei ollut kadottanut
^ mistään tuUut häneUe. omistajaa, m
oyatmenB^ ^ A ^ ^ ja nyt sutäiPnko-lunut
jo fc&sitoista^^v^ • - • _
Kyllikki ei tahdo oikein ymmartä
pikku aivoillaan, mutta kysäisee:
—-Missä tuo läpsinyt sitten on?
— Se olet sinä lapseni, vastaa Karoliina.
—Minäko? . . .• Etkö sitten olekaafl
äitjinoil?l i n a ei oikein tiedä mitä sanoiSt ;
mutta sanoo kuitenkin:
— En ole sinun oikea äitisi, mutta
minä olen ollut sinuUe melkein pare^
pi kum äiti. Olen hoivannut sinua nufl
hyvin kuin olen voinut 0^^°^*,^
olleet köyhiä, eikä meillä ole koska^
oBut omaa lasta ja sinä tulH ^»f
vaasta tipahtamalla; vaikka mtn ^
meille toi. Minä olen monasti a j a^
sitä, että kukahan on mahtanut«Ua^-
- Sinuaeipltö
oUlai-tisi
ja miksi olit meressä?
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 29, 1953 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1953-08-29 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki530829 |
Description
| Title | 1953-08-29-04 |
| OCR text |
i
AAVA meri lepäsi min tyynenä, ettei
minkäänlainen tuulen hengähdys
sen peilikirkasta pintaa häirinn3rt. Se
on ollut jo monet vuorokaudet samanlaisena,
niin että tuntuu jo siltä kuin
tuo mahtava meri ei koskaan olisi nostanut
vaahtopäitä-
'Korkeiden rantakivien suojassa on
pikkuinen lahden poukama, joka ikäänkuin
oli ihmiskäsin valmistettu portti,
joka vei kuin rauhansatamaan ja suojasi
tuon lahdelman aavalta meren myrskyltä.
Siellä lahdelman pohjukassa,
Scorkeitten kallioiden välissä oli pieni
kyläpahanen, jossa asuivat muutamat
Scalastajaperheet pienissä, matalakattoi-sissa
tönöissä, kalastajat, jotka jo sukupolvia
olivat tottuneet taistelemaan
myrskyävän meren kanssa. Jpskus kun
sinne sattumalta eksyy joku vieras, hän
ihmetellen kysyy: ^^Mitsi asutte täällä,
ikun maailmassa on niin paljon parempia
paikkoja?" Tuo kysymys "miksi",
sitä on vaikea selittää ja sitä ei vieras
ymmärrä. Mutta ihminen, joka on tottunut
merestä ottamaan jokapäiväisen
leipänsä on ikäänkuin kasvanut kiinni
siihen elämään, hän on kasvanut kiinni
mereen ja se kulkee kuin perintönä sukupolvesta
sukupolveen.
iPikkuinen, hintelä tyttö hyppi rantakivillä
paljain jaloin kiveltä kivelle.
IHänellä ei ole ketään leikkitOveria, sillä
jokaisen on autettava kalastuksessa,
kun vain kynnelleen kykenee. Mutta
Kyllikki, joka oli tytön nimi, oli jo
täyttänyt kaksitoista ikävuottaan^ mutta
sai olla vapaana lapsena, kun hän öli
aiiin pikkuinen jä hintdä. Äiti ja isä ^
eivät häntä laittaneet edes kaloja per«
ikaamaan, vaikka toiset hänen ikäisensä
sitä jö tekivät.
•r, «MV; , . . . . .. , — hiellä on mannermaa ja;suuria . i ^ * * ^ i^S"^ kaupiinkeja japaljcmrpalj^
— MuttaJUti, miksi me enune sitten
antoi ja otti
_ k i r j . HUI^DA RIVER_
den kalastajien mökeissä. BlaUinen oli
syötävä aikanaan, sillä isän piti vielä
lähteä kalastamaan ennen pimeän tu^
. 'loa. ' • • •
Karoliina-äiti ja isä-Mikko jo alkoivat
syödä, mutta Kyllikki öli syventy-n3rt
katselemaan kuvalehden kannesta
kuvaa, jossa oli kaunis tyttö hienossa
leningissä ja hatussa. 'Hän sanoi:
— Äitij milloin minä saan itselleni
tuollaisen hatun?
— QEIatun? Mitä sinä lapseni sUlä
teet? vastaa Karoliina.
— Panen sen päähäni, niinkuin se on
tässä kuvassakin.
— Mutta lapsi kultani, eihän täällä
kalastajain lapset pidä hattua, eikä sitä
täällä tarvita, sillä huivi pysyy paremmin
päässä kalastaessa. .
— Mutta minusta ei tule kalastajaa,
usko se äiti, sillä tahdon lähteä katso-maanj
mitä on tuolla meren toisella
puolella, kun kasvan suureksi. Minä
tahdon hatun ja kauniin leningin, aivan
samanlaisen, kuin on tässä kuvassakin
>---Älähän nyt höpise, «vaan tule
mään, sillä perunat jäähtyvät . . .'
Kyllikki ei enää puhunut mitään,
vaan meni syömään. Jonkin ajan oli
äänettömyys, niutta Kyllikki taas alkoi
puhua ja kysyi:
—-Äiti, niitä on tuon, meren toisella
puolella?
vasten, niin että suolainen tsrrsky lensi
sumuna alimpiin mökkien ikkunoihin ja.
siksi nuo mökit olivatki^ harmahtavan
näköisiä, sillä ainaisessa merisumun
tyrskyissä ne muuttivat !värinsä,* eikä
niiden asukkailla ollut varaa niitä useinkaan
uudistaamaalilla.
Mikon vaimo, Karoliina herää myrskyn
ulvontaan. JPistää kiireesti hameen
päälleen ja saalin harteilleen ja rientää
IphduteUa pikkutyttöään
~ Ehkäpä isä vielä tuke
ehkäpä.
KyUikki pyyhkii pois kw™«^
huomaa sen, kuinka märkänä^
äiti muuttaa nuen^*^
teet pois päältään Ja sittenlr
enemmän^
Karoliina pukee konemaisesti
vaatteet pääUeen ja ottTL»,
hmsa, puristaen hellästi riat^.
_ten ja siliteUen Kyllikin tumZ^
kaa ja hän alkaa kertoa lapsT
mallista kertomusta.
— ^^tsos lapseni, sinä olet jo ts
nyt kaksitoista vuotta, niin sinä io •
ymmärtää. Noin kaksitoista
paaueen ja saaim nariem^en orann nvaiel1l1lea . poHiiy•s esiad,ä vna i-kk11ka1al1a , s m*tu osmn ejo*ta o otrtvioeann*t.n i asj•oaa ™te;j»„* ©;,.„ «VKcsi»el s«ililao.«lm«am;«^ma^ no^miln am ms• uyenlnii mni.s..yä . rnsik viä'k^i' n"n^m^i.^':.^-*i
lom vanha mies, mutta ei voinut ^
pois mereltä, vaan meri kutsui ji'^
hänet mukanaan. Silloin sinne
kuusi henkeä. Koko saaren-silloin &
ti suuri murhe. Monelta jäivät n'-
meen
uhrinsa?
sinään. 'Häh^äi, yain^^ yiiai^sä suuren
luonnon kanssa. {Hän psa^i matkia Iin*
tuje^ laulat^ tuulien hiiihinat ja ikui^
therenmainiiikien surulliset^^^
iHänen katseensa py^tjd rantakin-vien
välissä olevaan peilikirkkaaseen
lammikkoon. Siinä uiskenteli li&ematr
tornia pienen pieniä ^piikkikaloja. Kyllikki
tuijottaa lainmiikkoon j ä i ^
nä myöskin pörröpäisen lapsen kasyot,
goita somistavat suuret, siniset silmät,
jotka ovat yhtä kirkkaat kuin sininen
taivas, joka kaareutuu yllä ja kuvastaa
iammikkoon tytön pään 3mipärillä. Hyi,
tu(4R) se olen minä? Sambia hän pölisee
lammikkoon niin, että kuva särkyy
ja peljästjmeet pikku kalat uivat tiehensä.
Tuohan on kuin peili ja äiti on kieltänyt
katsomasta peUiin^ Ä|ti sanoo,
^ttä se on koketeeraamista, joka vie kadotukseen.
Ja mitäpä Kyllikki olisi-
- ok sinne menneet, kun. siellä on paljon
ihmisiä muitakm?
-—Älähän nyt lapseni kysele jouta-
. via, sillä eihän kaikki ihmiset vOi samassa
paikassa asua. Toisten pitää
täällä meren keskellä kalastaakin, että
mannermaalaiset saavat kaloja.
' Kyllikki ei tullut tuosta puheesta sen Mikko ei enää tule kotiin .
enemmän tietämään, eikä pikku järki liina seisoo jähmettyneenä
käsittänyt paljoakaan.
ilsä Mikko nousi pois pöydästä ja alkoi
laittaa itseään lähtökuntoon, sillä
verkot oli vietävä apajalle ennen pimeän
tuloa ja siellä kiikuttava veneessä auringon
nousuun asti. Mikko avasi oven
auki ja katseli taivaalle ja ennusteli
myrskyn puhkeamista, vaikka ilma olikin
niin tyven, ettei lehti värähtänyt
puissa. Kalalokkien ääni vain häiritsi
Ulan kaunista rauhaa. Ne lentelivät
saapuneet takaisin. /Hän menee naapuriin,
jossa on vielä öljylampun tuikku
palamassa, sillä sinne on hiljan tultu kotia.
Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt
Mikon moottorivenettä. Ehkäpä
ovat saapuneet toiselle puoM^ saarta ' huoTtaj^a ^'vamT n^^^^^
ja pian ovat kotona, lohduttelevat naa- ^^^^^ yhteen menoon, ;aikka ^
x.'-Tr 1.. ...syyskesä. Vihdoinkin myrsky w
Paha aavistus hupu Ka^^^^ ja oli ihmedlisen kaunis il^.IiiS^
Onko mentaaskm vienyt pohjaverkot
. ja tuli kotia yöksi. Istuimme
Päivä alkaa jo valjeta, mutta,tuuli portaina ja katselimme ilta.;au
yhä yam kiihtyy ja aallot ovat suurien kskuä, joka loisti tuhansin värein^
vuorten korkuisia, rientäen kiljuen ran- renpintaan. Täysi kuu nousi taij
nikoUe. ^ Karoliina yhä seisoo rannalla rannalta niin kirkaanä,etter
tähystellen merelle . . . tuolla . . . tuolla
. . . aaltojen harjalla . tuolla on
vene . . Ei>eil Sehän oli vain harhanäky
. ...Mutta tosiaan, sieltö on tulossa
ncioottorivene tänne iräin , . . sehän
pn Mikko . . . Karoliina enää tas-kin
voi hengittää,
. Mikon moottori itpdeBaianiulee^^^^^^^
teen, mutta siinä on vain k a ^ ^uest^^
Karoliina odottaa li^ikeä^
Moottori saapuu ; i«ill^maan,^^^^m^ pidättääja^
Mlkkpa siinä ei iiäyv kuului arvan laheltö; JjÄ
mitään, sanat eivät lähde suusta, on kohden rannalle ja näimme ihmfteksöK
kuin henki olisi halpaäniunut. Miehet - me >j |
Tags
Comments
Post a Comment for 1953-08-29-04
