Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 14, 1951

              - Jatlioa
ViiTOe numerossa loppui tämä juttu
kesken tavun, jonka selvittäm*£eksi jul­kaisemme
viimeisen kappaleen uudel­leen.
— Ei tietystiliään mitään niin erit­täin
kauhistuttavaa,** tuhlasi vain hur­jasti
rahoja. 'Hänellä oli kolme kilpa-vaunua,
joista joku oli aina rikki. Vii­meisen
kommelluksen jälkeen menetti
hän kokonaan ajokorttinsa, mistä kerrot­tiin
kaikissa lehdistäkin. Hänen isänsä,
herra »Martindäle —Martindale on hä­nen
oikea nimensä, näin ohimennen sa­noen
— raivostui ja sanoi hänelle ehkä
enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Riita
loppui siihen Paulin valaan, ettei hän
ota enää vastaan penniäkään isältään, jä
hän {K)istui kotoaan sinä samana iltana
ja hävisi kuin olemattomiin.
Aluksi hänen isänsä luuli hänen pa­laavan
päivän tahi parin kuluttua, mut­ta
kun päivät kuluivat vain tuloksetto-tmasti,
tuli hän levottomaksi ja turvautui
etsiviin. Ja tänä aamuna he ilmoittavat
löytäneensä hänet. Herra Martindale,
otaksui sen olevan parasta, ettei hän vie­lä
näyttäydy, koska Paul imahdollisesti
ei haluasi kuunnella häntä, minkävuok-si
tminä suostuin ryhtymään rauhanvä­littäjäksi.
Hän keskeytti hymyillen ja jatkoi sit­ten;
— Olen tullut ilmoittamaan hänelle,
että kaikki on annettu anteeksi ja että
hänen pitää palata kofinsa. Minun pi­tää
myös sanoa hänelle, ettei hän saa
menettää hetkistäkään aikaa, koska hä­nen
äitinsä on hyvin sairas — kuolemaur
sairas ehkä. iHänellä on ollut nyt k i k ­kailunsa
ja epäilemättä on hän siitä
nauttinutkin, mutta se on nyt lopetetta­va.
Hänen pitää palata entiseen elä­määnsä
jälleen ja unohtaa kaikki Paul
Martinia, tuota ammattinjTkkeilijää,
koskevat seikat. Ja tietysti — kai te-raahdollista
ihanuutta. Taivallamnie
väin tuota kolmijaksoa kunnes ajatuk'
semmekin alkavat kiertää tuota samaa
tyhjää ympyrää.
Oh, kyllähän ane huvlttelemimekin.
Joo, tosiaan ja huveihinkin viemme työ­huolet
mukanamme.
;01en usein kuunnellut, miten tans­seissakin
katkaistaan paperipuita, aje>
taan kivihiiltä, rakennetaan, leivotaan
-r- jopa paikataan turkkejakin! Kukin
ammattinsa mukaan, näes. Ja ettei*
vätkö nuo puheet tanssi-iloa pahenna,
kun niitten takia jaä kuulematta hur-r
maava valssin sävel, jopa veikeä jenkka-^
lun: Mutta mitä niistä sävelistä, kun
tanssia lönkytellä voi työn tahdissakin.
Multa ehkä sentään ilo tuntuisi parem-min
ilolta, jos tyÖn tahti jäisi kotiin.
Herkin mielin huomaisimme, kuinka
kaunis on kesäilta äskeisen sateen jäl-keeJi,
kun sadepisarat jokaisella leh­dellä
ja heinäkorrella välkkyvät ilta-auringossa
yhtä monivärisinä kuin sa­teenkaari
tuolla taivaan rannalla ja ruu­sujen
hurmaava tuoksu täyttää sateen
puhdistaman ilman,
ICas, tuo kauneus on elämä. Ja elämä
on ihanaa kun sen oikein oi\^ltaa.
SIRPA-SERKKU.
Gli G. nmif^ tm
Kauniit kiitokset teille Thorhildin
suomala'set, kun tulitte ilahduttamaan
meitä Edmontonin suomalaisia monipuo­lisella
ja hauskalla ohjelmalla, raikä su­jui
mainio^ti ja sopi niin vanhoille kuin
nuorillekin. Ohjelma esitetti*n kahdella
kielellä, josta kuuluu myöskin kiitos
käytännö!lisj'yteen nähden.
Oli hauskaa nähdä niinkin paljon suo-analaisia
koolla täälläkin. Lopuksi saim­me
pistää polkalcsi oikein vanhan maan
viisiin. To'von, että tulette toistenkin..
Kiitoksin
EILA-MUORI. .
kin sen ymmärrätte — pitää hänen
unohtaa ka&ki ne ystävänsäkin, joita
hän ehkä on hankkinut itselleen näytel-lessään
nyrkkeilijää. Selfin on luon­nollisesti
aivan välttämätöntä, eikö ole­kin?
Tämän selostuksen aikana ei Pats ky-ermyt
oikein selvästi käsittämään kaik­kia
näitä häimmästyttäviä tosiseikkoja,
joista ei mikään jäänyt häneltä kuule­matta.
Mutta Barbaran viimeiset sanat
sattuivat häneen kuin äkillinen lyönti,
palauttaen hänet heti todellisuuteen.
Pauln pitää unohtaa kaikki ystävänsä.
•— Tietysti, vastasi hän, tuijottaen
kalpeana eteensä.
— Paljonkohan kello mahtanee jo ol­lakaan?
sanoi Barbara nopeasti, vil­katen
kauniiseen rannekelloonsa. —
Taivas varjelkoon, sehän on jo puoli
seitsemän! Minä en todellakaan voi
odottaa enää hetkistäkään kauemmin.
Miniih pitää lähteä heti, mutta minun
täytyy kaikissa tapauksissa ilmoittaa
Paulille nämä uutiset. Mutta miten?
Ah, nyt iminä tiedän! Minä kirjoitan
hänelle kirjeen. Onko teillä täällä sat­tumalta
kynä ja paperia?
—Oh kyllä. Kas tässäi>
Pats katseli Barbaraa tarkkaavaisesti,
kun Barbara pani kjmän kiitämään no­peasti
paperilla. Millaiset kauniit kädet
hänellä olikaan! Kiillotetut kynnet ja
entä sormirkset? Kerrassaan suurem-moiset.
— Tahdotteko olla niin hyvä ja antaa
tämän hänelle heti hänen palattuaan
asuntoonsa? sanoi Barbara, pistäen kir­jeen
kuoreen. — Te kai ymmärrätte,
kuinka tärkeä tämä kirje on, ettekö ym-anärräkin?
— Kyllä. .
— Minun täytyy lähteä nyt. Hän
katsoi Pätsiin ja hymyili herttaisesti,
mutta sitten haihtui hänen hymynsä yh­tä
nopeasti ja hänen kasvonsa muuttui­vat
vakaviksi.
— Kiitoksia nyt hyvin paljon ystäväl­lisyydestänne.
Hyvästi.
— Hyvästi, vastasi Pats koneellisesti
ja avasi oven.^
Hän odotti, kunnes Barbaran kenkien
korkojen kopina lakkasi kuulumasta ja
riensi sitten kiireesti akkunaan. ^,
Jalkakäytävän vieressä juuri vuokra-kas^
araim edu^taUa oli imuuan tummansi­ninen
kaunis auto. Sen emalji- ja metal­liosat
kimaltelivat kauniisti ja sen lumoi­hin
joutuneet Puutteen kadun kaikki
lapset ynij>äröivät sitä.^^ Levreepukui-nen
ohjaaja hj'ppäsi kadulle ja avasi
oven, Barbran tullessa näkyviin. Ovi
paukahti kimni, ohjaaja istuutui paikal­leen
jälleen ja auto lähti liikkeelle.
Pats tuiiotti sen jälkeen, kunnes se
katosi näkyvistä, ja kääntyi sitten äk-kfä
katselemaan huonettaan. Pöydällä
oli Barbaran kirjoittama kirje.
Ilta alkoi jo pimetä. Aurinko oli jo
laskenut ja tämä tavallisesti niin kirk­kaasti
valaistu ullakkohuone näytti nyt
synkältä ja ikävältä. Mutta äkkiä hän
keikautti päänsä taaksepäin ja puhalsi
kullanväriset suortuvat syrjään kas\'oil-taan.
— Entä s'tten? huudahti hän uhmaa-
%^ti, kääntyen kirkassilmäisen kanaria­lintunsa
puoleen. — Emme kai me siitä
%^itä. Tipu, emmehän? Me olimme on­nellisia
eimen hänen tuloaan tänne, ja
me voimme tulla onnellisiksi hänen men­tyäänkin.
Livertele minulle. Tipu!
Tipu viserti muutamia sointuvia sä­i
l i ä ja hyppelditi orcsjiaan. Ja sitten
se työnsi kiihkeänä pienen nokkansa pie­nojen
välitse, suudellen lähelle ojennet­tuja
meheviä huulia.
Kuului pehmdden: käpäli^; sipsatus-ta
ja surkeata nauvimtaa, kim Kirre
hyppäsi huoneeseen avonaisesta ikku­nasta
ja \'aati illallistaan,
— Ah, sinä'veitikka! huudahti Pats.
— Sinähän aivan säikä5^it minut. Odo­ta
nyt hetkinen, kunnes äiti ehtii sytyt­tää
kaasun ja keittää sinulle hieman
lämmintä maitoa. Älä ole ollenkaan kär­simätön.
Kun hän oli antanut kissalle illallisen,
suuntautui hänen katseensa iltapäivällä
valmistamaansa pukuun, jonka hän oli
laskenut tuolin selustalle. Hän oli om­mellut
sen erityistä tarkoitusta varten.
Paul oli vihjaissut, että he ehkä saattai­sivat
lähteä lyhyelle retkelle maaseudul­le
sunnuntai-iltapäivänä, jos vain ilma
on kaunis. Mutta nyt näyttikin kaikki
aivan siltä kuin hän ei tarvitsisikaan
pukuaan silloin, siUä eihän maaseudulle
viitsi yksinäänkään matkustaa.
Hän katsoi kelloa. Se oli jo neljän-,
nestä yli seitsemän, siis jo liian, nayöhä-
Paulin päluuajaksi. Hän oli «varmaan­kin
menn3rt suoraan Rotundaan ottele­maan.
Pats arvaili juuri, oliko hän ot­tanut
kaikki välineensä mukansa, kun
portaanlevolta kuuluvat nopeat askeleet
ja hänen oyensä äkilUnen aukirepäisy i l ­moittivat
hänelle Paulin sittenkin saa­puneen.
Pats riensi ovelleen ja pais­kasi
sen auki.
— Sinäkö siellä olet, Paul? huusi hän.
— Niin, Pats! vastasi Paul. — Olen
pahoillani, etten voi viipyä. Minulla on
äärettömän kiire. Tulin vain hakemaan
kamppeitani.
— Mikä sinua on.viiv3rttänyt?
— Minun oli pakko kuhnustella voi­mistelusalissa,
koska siellä sattui tapah­tumaan
jotakin hyvin masentavaa. Muu­an
nuorukainen, harjoittelutoveri, sai­rastui
äkkiä ja meidän piti kutsua sinne
lääkäri.
— Ah, onko hän hyvinkin kipeä?
Paul tuli nyt huoneestaan pieni mat­kalaukku
kädessään. Pätsin mielestä
näyttivät hänen kasvonsa melko kalpeil­ta.
— Hän on kuollut, vastasi Paul.
— Kuollutko? Tapoitko sinä hänet?
Paul pudisti päätään. .
— En, vastasi hän jyrkästi. Minä
en edes harjoitellutkaan hänen kans­saan.
Hänen sydämensä teki vain te­nän.
Hän harjoitteli juuri erään toisen
kanssa, kun hän äkkiä lyyhistyi lattial­le.
Minun oli pakko viedä viesti hänen
kuolemastaan hänen äidilleen ja isäl­leen,
ja se viivytti m'nua.
— Kuollut! toisti Pats kerran \i-ela.
— Ja sinunkin pitää otella tänä iltana,
eikö pidäkin?
Paul kohautti hartioitaan.
— Niin, kaamealtahan se h'eman tun­tuu,
mutta minun on se tehtävä. En voi
jättää Cobdenia selliseen pulaan.
— ^^! Ole sentään varovainen.
•Paul hymyili väkinäisesti ja taputti
Patsia olalle.
— Älä. ole ollenkaan huolissasi. Olen
voimakas kuin leijona. Mutt minun
täytyy lähteä nyt. En saa hukata tur­haan
enää hetkistäkään. Miriun pitäisi
oikeastaan lentää. Hyvästi!
— Paul!
Mutta Paul oli jo mennyt. Portaanle-po
oli melko pimeä ja Patsia, joka oli
jäänyt sinne yksikseen ajatuksineen,
värisytti hieman ja hän palasi omaan
huoneeseensa. PöydäUä oH tuo tärkeä
kirje Paulille. Hän oli untAtanut antaa
sen hänelle, Barbaran kiihkeästä pyyn­nöstä
huol matta. Mutta ehkä se ei
olutkaan pahaksi. Parasta kai oli, ettei
hänen mieltään mitenkään järkytetty en­nen
ottelua, ja kirje olisi luultavasti es­tänyt
hänet menemästä. Pats; tiesi sen.
Patilhan oli sanonut, ettei hän voi jät­tää
Gobdenia sellaiseen pulaan
Hän otti käteensä erään kirjan m'.-'
laski sen jälleen syrjään muniazm^lr
nuuttien kuluttua, toivoen, että häner^
olisi jotakin tehtävää.
s;
Kello oU jo kahdeksan. Häneivo:<
nut istua nojatuolissa enää pitempää ^1
kaa tuijottamassa, vaan nousi \yyn^^^
seisomaan ja heittäytji sitten ptkäk'^
seen vuot^Ueen. Kirre hyppäsi hänea'
viereensä ja kiertyi käppyrään Uytj-v^.
sesti kehräten.
Hän kuuU kellon lyövän hiljaa jossa,
kin kaukana. Löikö se yhdeksää v^iio
kymmentä? Hän oli sittenkin nukahta­nut.
Mutta mitä tuo melu tuolla por-raskäytävässa
merkitsikään? SjeH^
kuului raskaita askelia ja mutisevia
aania.
Heräten \ nyt täydelUsesti ponnahti
hän lattialle ja riensi ovelle. Jkfitä oL'.
kaan noilla miehillä tekemistä porras-k"
äytä-\^sä?: He kantoivat jotakin, jo­takin
raskasta-ja vaikeasti käsiteltävää
— Paidia.
Miehet levähtivät ja lähin katsoi Pat­ein.
HäneUä oli lististynyt nenä ja
muodottomat korvat, mutta hänenpje-het
syvällä olevat silmänsä katsoivat ys-'
tavallisesti Pätsiin.
— Neiti, sanoi hän käheällä äänellä,'
— voitteko te ilmoittaa meille,; missä
Paul Martin asuu?
— Täällä! huudahti Pats Äted
Paulin huoneeseen. — Menkää vain
tuosta ovesta, •
'— Tulkaa, pojat, kehoitti litteänenäi-nen
mies tovereitaan. — Sinne on enää
vain muutamia askera. Varovasti nyti
Kävelkää varpaillanne tahi muuten te
tuotatte hänelle tuskia.
— Ah, hän ei ole siis kuollut! huohotti
Pats, pienen miesryhmän kulkiessa hä-,
nen ohitseen.
—- E i suinkaan, mutta sekin olisi hy­vinkin
voinut olla mahdollista. Kas niin,
pojat. Laskekaa hänet tuolle vuoteelle
tuolla. Olkaa varovaisia. Älkää olko
millännekään, sisar. Me laitamme hä­net
kunnollisesti vuoteeseen.
Pats odotti kärsimättömästi portaan-levolla,
kunnes miehet kutsuivat hänet
sisään. He siirtyivät syrjään, hänen
mennessään vuoteen viereen. Paid kat­soi
häneen ja hymyili surkeasti. Fänen
toinen silmänsä oli ajettunut.
— Ah, Paul! -vaikeroi Pats. — Tiesin
sinun loukkautuvan tänä iltana. Ja ti^
sin senkin, ettet sinä voi mitään Spike
Mullinsin-Iaiselle m-ehelle.
Huoneeseen tulleet miehet nauroivat
käheästi.
— Te olette nyt aivan väärässä, sisai,
oikaisi mteänenäinen, nauraa hihittäen.
— Hänhän voitti loistavasti ja pani Spi-ken
näyttämään purrun nahkasuikaleeö
näköiseltä. Heti kun kello soi, ahdisti
hän Spiken kehän kaikkiin nurkkiin sun-rc
nmoisella iskuryÖpyllä ja tyrmäsi hä­net
kuudennessa erässä nirn nase\-asti,
ettenpä parempaa ole ikinä nähmt
Nuori Pa ui on ihmeellinen. Spiken ei
onnistunut panna epäjärjestykseen hä­nen
tukkaahsakaan.
— Mutta, sanoi Pats hämmentjneeDa,
— kuinka hän sitten loukkautui?
— Ah, vastasi litteänenäinen. — Ko­konaan
eri juttuhan se on. Katsokaa,
sinne oli saapunut paljon Spiken tove­reita
katsomaan ottelua ja koska heiJta
ei tuntunut ollenkaan hauskalta nähdä
hänen saavan selkäänsä, rupesi\-at W
hieman metelöimään, erotuomarin Ju­listaessa
kuuluviUe ottelun tuloksen, ja
kun Paul oli pukeutunut ja lähten>^ P<«;^
paikalta, hyökkäsi noin parikymmentä
heikäläistä hänen kimppuunsa kadulla.
He onnistuivat kaatamaan hänet ku­moon
ja käyttelivät jalkojaan, nuo sika­maiset
roistot. Sattui kuitenkin niin^-
nelhsesti, että minä ja Bill ja I>W-olimme
siinä läheisyydessä. ^ ^ ' ' ' ^ ^^
näni otin osalleni kolme heistä. KaK
kaahan näitä! ffin näytti Pätsille ve-