Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 28, 1956

              (Jatkoa)
VUÖST oli tierähtänyt. Inkerille niin
onnentäyteinen vuosi. Muistojen
helminauhaan olivat helmet lisäänty­neet
jälleen. Ne olivatkin noita elämän
kauneimpia, herkimpiä muistoja. Heitä
oli ollut kaksi kulkemassa siinä, missä
ennen yksi, tukemassa toinen toistaan.
Talven pyryt ja pakkaset oli voitettu
hymyillen, kevät otettu vastaan käsi kä­dessä.
Pian nuo kädet yhdistettäisiin-kin
iäksi, kihlausvuosi oli kulunut. He
olivat vuoden kuluessa kertoneet toi­silleen
kaikesta. Lapsuus jä nuoruuskin
oli tullut siten kuin yhteiseksi. Vain
eräässä kohden oli Kyösti ollut niin
niukkasanainen. Se kosketteli hänen
Englannissa oleskeluaan. Jotain siinä
oli hämärää, jonka perille Inkeri ei ollut
päässyt. Mutta nähdessään, että se oli
Kyöstille epämiellyttävä muisto, oli hän
hienotunteisesti vaiennut.
— Sinun entisyytesi ei kuulu minul­le.
Tiedän, ettei siinä kuitenkaan voi
olla mitään tahraa. Se olisi kyllä jo
käynyt ilmi.
—Kiitos^ Inkeri, luottamuksestasi.
^Säästät minut siten kertomasta elämäni
ainoasta sanoisinko harha-askeleestä.
On asioita, joista vaikenee joskus mie­lellään,
ei siksi, ettei niistä yksinker­taisesti
kannata puhua mitään. Ym­märräthän.'
Inkeri oli ymmärtänyt.
(Helenalta oli talven mittaan saapu­nut
vain jotain harvoja viestejä, nekin
työtä ja aherrusta täynnä. Helena
raukka . . . Eräänä keväisenä, soliseva­na
päivänä oli kuitenkin tullut onnekas
tervehdys sieltä kaukaa Pohjolasta.
"Kai on tullut — ihmeellistä — mut-
• ta totta! Niin uljaana, niin hyvänä. Yö
• ei ollutkaan ikuinen. Nyt, kun valke­nee
jälleen, valkeni meillekin onnen aa­mu
. . . Meitä tuleekin nyt täältä kaksi.
'Olemme kihloissa. Tytöt, tytöt, eikö
elämä olekin ihmeellistä?"
Tämän ja paljon muuta ylitsepursu-van
riemukasta sisälsi Helenan kirje.
•Lopussa oli vielä erikoinen huomautus
'Inkerille, joka sai kaikki hym>alemään.
''Inkeri! Mitä arvelet kaksoishäistä?
• Entisenä kauppiaan, tyttärenä muistat
• kai, että tukuttain on kaikki halvempaa
" kuin vähittäin." -
Inkerillä olisi ollut nyt kerrottavana
Kyöstillekin niin paljon. Helena-siskos­ta
ja hänen onnestaan, josta ei ollut en-
. nen voinut, mutta Kyösti oli pääkau­pungissa
tehtaansa asioilla parasta ai­kaa
ja viipyisi jonkun viikon, joten se
. oli mahdotonta nyt. Joka tapauksessa
. olisi hauskaa yllättää sitten uutisellaan.
Helena sulhasineen saapui ennemmin
. kuin oli osattu odottaakaan. Kai Stone
valloitti miellyttävällä käytöksellään
. pian koko Kaarelan perheen suosion.
; Varsinkin Miriamista ja Keijukasta hän
oli hurmaava puhuessaan, tehdessään
usein naurettavia virheitä.
— Kai, virkkoi Helena eräänä ilta­na,
kun he istuivat ulkosalla, — tahtoi-sin,
että sinä kertoiMt Inkerillekin siitä.
. miksi et sanonut enää palaavasi, mutta
teit sen kuitenkin. Inkeri on ollut si­nulle
niin jijlmistuneena minun puoles­tani.
Kai katsahti Inkeriin, joka istui He­lenan
vieressä, naurahtaen kevyesti,
, mutta sitten hän muuttui totiseksi.
— Siitä on raskas kertoa, mutta ku­ten
tahdot, Helen.
Ja siinä, keväthäniyisessä illassa is-tuen,
sai Inkeri kuulla surullisen tari­nan
kauniista englantilaisesta Marystä
ja suomalaisesta, kevytmielisestä insi-ncHiristä.
Kertonuis nostatti Helenan
silmiin vedet ja Inkerikin oli totinen.
Erikoisen syviin vaikutuksen teki heihin
Maryn kuolema ja hänen viimeiset sa­nansa
veljelleen:
^•Palaa takaisin Suomeen", oli hän
sanonut. ' E i kostaaksesi hänelle, sillä
mitään ei ole kostettavaa, vaan tyttösi
luo, sillä en tahdo, että englantilaisen
Marvn kohtalo särkisi suomalaisen He-
KIRJ. HILKKA
lenan onnen."
Maryn sanat olivat olleet kauniit, ku­ten
ainakin ihmisen, joka oli jo Kaikki­valtiaan
silmien edessä tehnyt * tilin elä­mästään.
Hän oU saanut paljon kärsiä
ja nuo kärsunykset ohvat kuin puhdis­taneet
hänet. Kuitenkin Inkeri mietti.
Asia antoi paljon aihetta siihen. Ehkä
Maryssäkin oli ollut syytä, olihan hän
ollut niin kevyt ja iloluontoinen. Paina­vampi
edesvastuu oli kuitenkin miehel-
Katkeruus ja viha kuohuivat vain hä­nessä.
Sellainen mies . . . Hän tunsi
nyt inhoa. -Joka toiselta oli vaatinut
niin ehdotonta uskollisuutta ja puhunut
kauniita sanoja, itsensä kuitenkin olles­sa
mitä vain . . . Tuntui kuitenkin niin
armottomalle uskoa sittenkään kaikkea
todeksi. Heidän yhteistä pesäänsä ra­kennettiin
parasta aikaa, siellä tehtaan
luona se kohosi niin somana, ollen jo
vesikatossa. Sekö saisi jäädäkin nyt i l -
puhelimeen. Kaarelaan ei päässyt
' " Kummallista . . . Yhtä suurempi Ie-vottomuus
valtasi hänet. Oli vasta aa­mupäivä.
Ei päässyt lähtemäänkään.
Tehdas vaati miyös Johtajaansa.
liilalla kuitenkin syöksähti tehtaan
henkilöauto kuin ammuttima ulos por­tista.
Jäljelle jäi vain bentsiinin käry
ja tomupilvi.
— Kylläpä oli kiire morsianta katso­maan,
päivitteli Lindroska MäkiskäUe.
— E i se noin kuuma rakkaus kauaa
kestä. Sano minim sanoneen.
lä, suomalaisella insinöörillä. Maryltä man asukkaita; kaikki kauniit haaveet- _ tyttöni
Kyösti seisoi morsiamensa edessä, jo­ka
kuin säikähtyneenä oli ponnahtanut
ylös taimilavan äärestä, jonka ääressä
oli häärinyt multaisin käsin.
Inkeri! — Kyösti levitti sylinsä,
oli jäänyt lapsi, suloinen, viaton lapsi
. . . Isätön ja äiditÖn. Inkerin käsi pu­ristui
nyrkkiin. Sellaisiako olivatkin
miehet.
— Jos vain Kyösti olisi menetellyt
siten, niin . . .
— Mikä oli hänen nimensä — tuon
suomalaisen insinöörin nimi? kysyi hän
äkkiä terävästi.
— Niin, nimi, vastasi Kai Stone verk­kaan.
— Olen- katsonut sen tarpeetto­maksi
mainita — enää. Sanon kuiten­kin:
Kyösti Martola.
— Kyösti Martola, Helena tarttui
parahtaen sulhasensa käsivarteen. —
Ethän tarkoita . . . Eihän hän voi olla
• • ' •
— Hän on minun sulhaseni, sanOi In-ko
nyt murskattaisiin? Ja pian oli ai­ottu
viettää häätkin, nyt kesän kynnyk­sellä,
kevätkukkien aikana.
Inkeri väänteli käsiään suuressa tus­kassaan.
Jos kuitenkin antaisi kaiken
anteeksi, koettaisi unhoittaa? Jostain
kaukaa oli eroittuvinaan lapsen surulli­set
silmät . . . Ei. Kyösti kuului sin­ne.
Hänen velvollisuutensa oli huoleh­tia
lapsestaan ja tunnustaa se omakseen.
— Minkätähden minun kauttani piti
juuri tulla tämä, vaikeroi Helena.
— Oli minun vuoroni, vastasi Inkeri
ja äkkiä muisti hän Arvon jäähyväis-sanat:
"Toisen onni on toisen suru. Toi­sen
tuska toisen riemu." Nyt, näin
pian, olivat ne tulleet hänenkin koh­dalleen.
keri hiljaa, mutta varmasti. — Nyt sen
siis tiedän . . . Hän on ollut Englan­nissa.
Kai Stone oli tullut kalpeaksi.
— En tietänyt, että Kyösti Martola
juuri^oli sulhasenne.. Olisin jättänyt
kertomatta . . . Sillä kuolleet levätkööt
rauhassa, eräyien onnea pitäisi koettaa
olla särkemättä. Voitteko antaa tätä
koskaan minulle anteeksi?
— Ei ole mitään anteeksi annetta­vaa.
• Olen vain kiitollinen teille, joka
olette avannut silmäni.
— Mutta jos tässä kuitenkin on tul­lut
erehdys, itki Helena.
— Hän on tässä. — Kai veti lompa­kostaan
esille Kyösti Martelan kuvan.
Inkerijkatsoi sitä nopeasti.
— Sama on . . .
Ei kyyneltäkään ollut pudonnut hä­nen
silmistään. Hän oli kuin turtunut.
Kyösti oli tuntenut koko matkalla-olonsa
ajan itsensä perinpohjin hermos­tuneeksi
ja rauhattomaksi. Ei edes ke­väinen
kaupunki viehättänyt. Päästes­sään
vihdoin paluumatkalle huokasi hän
kuin helpotuksesta.
Toisen vääntyneet kasvot saivat hä­net
kuitenkin peräytjnnään ja äkkiä hän
huomasi, että Inkerillä ei ollut sormus­ta.'
•
— Inkeri, miksi olet tuon näköinen
. . . ja missä on sormuksesi?
— Poissa, kuten näet, vastasi tyttö
uhmaten.
— Mitä se merkitsee?
— Tiedätkö, mitä se merkitsee, että
Kai Stone on täällä?
— Kai Stone. — Kyösti säpsähti rajus­ti.
— Kai Stone . . . kertasi hän vielä
kuin täysin ymmärtämättä.
— Niin, Kai Stone Englannista on
meillä. Hän on Helenan sulhanen ja
samaten myös — Mary Stonen veli,
virkkoi Inkeri säkenöivin silmin.
— Ahaa, nyt ymmärrän . . . Todella,
kummallinen sattuma . . .
—Niin, eiko totta?
Inkerin ääni ei ollut Inkerin, onian,
suloisen Inkerin. Se oli kova ja tyly.
Äkkiä Kyösti huomasi hänen kasvojen­sa
rajut vavahtelut. Pelästyneenä tart-
Inkeri, Inkeri, ajatteli hän. — tui hän tytön käsiin.
Noinko rakkaaksi tulitkin minulle, etten
voi pientäkään hetkeä olla poissa luota­si.
Mutta pian olet minun. Pesämme
valmistuu, yhteisten unelmiemme kehto.
Hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja
työnhaluiseksi jälleen. Muutama, ase-manväli
ja sitten jälleen kotona, oman
Inkerin luona. Tuli kuitenkin pieni
pettymys. Inkeriä, joka aina tavalli-seseti
hänen matkoilta tullessaan oli ase­malla
vastassa, ei nyt näkynyt missään.
Yksinäinen poikamiesasuntokin tuntui
niin tyhjälle ja synkälle. Hän tarttui
— Sinulle on jotain tapahtunut . . ;?
— Kerrottu . . . Nyt tiedän kaiken.
— Kaiken. . . ?
—- Aivan kaiken, tuli painokkaasti.
Kyösti Martola mietti. Äkkiä hänelle
selvisi.
— Siis Mar>'sta . . . Noinko sinä sen
otit? Sinä lapsellinen Inkeri.
— Lapsellinen, vastasi toinen ylen­katseella.
— Niinpä todellakin . . .
— Mitä herran nimessä tämä sitten
merkitsee? tulistui Kyösti. — Sano suo­raan!
Ja
Or.nsc.mcssa.On,.,a^„.a farmari Al^^^^ „„,„„-4„„„ p,„ „ « ; takaatte
in muu avaruudessa liikkuva esine voi kulkea. Täl­laiseksi
ja farmari sanoo, että se vastaa täydeU'iS€Si*
huomanneet mitään. '
Sivu 4 Lauantaina* heinäkuun 28 päivänä* 1956
raan.
i a-<kic'
szrer.
: i
: t.^ta.
•i kuoli
K.än
Hurj:
tui h
sinä (
Toise
toisti
kiä h;
vahti
vaiti,
la ääi
peästi
sen va
ole hä
Ien ku
kaiker
Mutta
Kvc
<:
k.
että M
kerron
o]iut n
to, sik
Mary
keensä
— Tär
en ole
Mutta
ihmeen
dä niin
tään, j(
tiin ja
seen. 1
kaunis,
hempi,
päässyt
villissä
moisest
tuu ja j
paan n;
reutens
delläkin
Jouduin
ka olinl
sesti, k
keasti.
mitään
suuksist
ensimmj
sin. ette
vaikka :
vakuutti
fiiin kai
näyttän}
Il kasvojen
il piä ei oi
kaari ei :
lä ei
minua k
oii paljoi
ta. Ei
Tämä h(
Mary tär
' vettä my
siitä, ett;
Myöskin
kaisuudef
' dellisuudi
I peto . . .
I kin lopt
kun tapaj
joutun*
tulisimma
fne tuli'n
^ysteerise
kn sitä, s
Nnut tipf
selkäi
fnatkustin
M^naassa o]
Imuista pe
jtlämellisiir
flimrne par