Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 2, 1954

              j
f itä mvascotklaista nuorta naista, mrs. Gordon Oliveria luuli-
' jotkut ihmiset useita kamkausia sitten Torontossa salaperäi-bfö
olosuhteissa kadonneeksi Marion McDoiveUiksi. Ylläoleva
riskunta nähtiin Hamilton^ lähellä eräässä ravintolassa ja ra-iokn
omistaja luuli nähneensä Marionin ja hälyytti polHsit.
Dhempien siunaus
piöv ja hänen vaimonsa sei-velia
ja kuuntelivat j ä n n i t t y -
aina. Oven takana, pienessä
,piii nimittäin tapahtua rak-
[!u>tus heidän tyttärensä 'Na-ja'
piirikoulun opettajan
vi
iciiy kiinni: kuiskasi Peplav
ärsimättömyydestä ja hieroen
Pidä nyt varasi, Petrovna!
hän alkaa puhua tunteista,
kuvcD seinältä ja me me-
Ue ja annamme heille siu-
^llätämme heidät, yksin-
Kun me kerran olemme
• liidät pyhäinkuvalla, on asia
Mys länneltä
m niin joutuin, ettei tahdo
Wi. Olen matkustellut idät
[mutta täällä nyt vielä olen.
»Jokisissa. Sadetta on saatu
tä aurinko vähän pilkis-
' huolimatta ajatustani siivin
" ' ääriin, vaikka todelli-äön
paikallani.
• Kelisin kontrilla saatuani
^uden. Tutustuin siellä mo-
' tutuviin ja sain tavata en-
^ja. Oli hauska tavaU teitä
' vain ystävällisyydestäa-
»tätä yhteinen tervehdykseni
«aa^nne. Muistelen teitä
f toivon, että joskus vielä Uva-fcssa
näkemään oäytel-
"»Clinton-haalilla. Se meni
olisi saanut oBa
tai syynä ilm<Mttami-
; kirjoitukseni avuQa
»«rittäinkin porfsrthu-albertalaisia,
sekä
7^««rahaisia. Pitäkiä yi-
Jtirjoittamisessa ja
•^Ibertttn isoäiti.
peruuttamaton. Hän ei voi enää peräy­tyä,
vaikka kääntyisi oikeuden puoleen.
Mutta oven takana puhuttiin seu­raavaa:
— No, lakatkaahan jo, sanoi Stshup-kin
ja sytytti tulitikun raapaisemalla
sitä ruudullisiin housuihinsa. — En to­dellakaan
ole kirjoittanut teille mitään
kirjettä.
— Niin, niin, puhukaa te vainl
Ikäänkuin minä en tuntisi teidän käsi­alaanne,
sanoi nuori tyttö nauraen kei-mailevasti
ja katsellen koko ajan pei­liin.
— Tunsin sen heti! Ja miten kum-malliiien
te olette! Kaunokirjoituksen
opettaja ja piirtelee sellaisia harakan­varpaita!
Miten voitte opettaa toisille
kaunokirjoitusta, kun itsellänne on niin
huono käsiala?
— Hm! . . . Eihän se mitään mer­kitse.
Kaunokirjoitustunnilla ei ole
niinkään paljon kysymys käsialasta
kuin siitä, että oppilaat pysyvät alal­laan.
Toista pitää kopauttaa viivotti-mella
päähän, toinen saa mennä polvil­leen
. . . Mitä käsiala ylipäätään mer­kitsee!
Pelkkää pötyä. Nekrasov oli
runoilija j a ihan häpeää, kun katsoo hä­nen
käsialaansa.
— Hän o l i Nekrasov ja te olette te
. . . (Huokaus.) — Kirjailijan kanssa
menisin mielelläni naimisiin. Hän kir­joittaisi
minulle aina runoja muistoksi.
— Runoja, voin minäkin teille kirjoit­taa,
jos sitä tahdotte.
— Mistä te kirjoitUisitte?
^ — Rakkaudesta . . . muista tunteista
f - . teidän silmistänne . . . Tulette aivan
ihastumaan, kun luette niitä; kyyneleet
t u l m t sflmiinne! . . . Jos kirjoitan
täBe.pikciB runollisesti, annatteko mi-n
i B L s i t l ^ suudella kättänne?
—Tooliaa on jo jotakin! Sen saatte
te^ vaOEka heti
Stshupkin hypähti seisomaan ja ku­martui
pullean, munasaippualta tuok­suvan
pienen käden y l i .
— O U kuva alas! vanha Peplov sanoi
kiireesti tönäisten vaimoaan kyynär-
TuNavan kirje
E!IP.\ oie hähA
aikaan. Olen tässä hommai^at' kattoa
päämme päälle j a eikä näin | ^ u ky-
Iässä suuria tapahdi^uum. Uunin
kauppalan väkiluku on noin kaksitu­hatta.
Kylässämme on neljä kirkkoa,
että suvaitsevaisuus ja hjrvä tahto en­täisi
olla ensitilalla, niin ainakin luulisi.
Vaan kuitenkin viime kesänä tapahtui
täällä vertojaan vailla oleva murhenäy­telmä,
josta ei kukaan ole ennen uskal­tanut
mitään hiiskua. Asian kulku on
seuraava:
Laulurastas rakensi pesänsä pappilan
pihapuuhun, hengenmieheltä lupaa ky­symättä.
Näytti siltä, että kaikki me­nee
rauhallisesti. Eräänä kauniina ke­säkuun
aamuna, kUn auringon ensim­mäiset
säteet nousivat näkvxiin kukku-päällään.
Hän oli jännityksestä aivan
kalpea ja napitti kiireesti takkiaan. —
Tule? Mitä vitkastelet?
Sekuntiakaan hukkaamatta vetäisi
Pepfov salongin oven auki.
— Lapset . . . hän samalsi värisevällä
äänellä kohottaen kätensä ilmaan. —
Herra Jumala teitä siunatkoon, lapseni
. . . Tulkaa onnellisiksi, olkaa hedel­mälliset
. . . lisääntykää . . .
— Ja . . . minunkin siunakseni te
saatte . . . lisäsi ilosta itkevä, pyhäin­kuva
kädessä paikalle kiiruhtava äiti.
— Tulkaa onnellisiksi, kalliit lapseni!
Ah! — tässä hän kääntyi Stshupkinin
puoleen — te ryöstätte minulta ainoan
aarteeni! Siispä rakastakaa tytärtäni,
kantakaa häntä käsillänne . . .
Stshupkinilla oli suu auki hämmäs­tyksestä
ja kauhusta. Vanhempien
hyökkäys oli niin epämieluisasti yllät­tävä
ja niin rohkeasti suoritettu, ettei
hän saanut sanotuksi yhtään sanaa.
Ansassa! Loukussa! hän vain ajat­teli
kauhusta jäykkänä. Nyt olet kiin­ni,
poika! Tästä et enää selviä! Jä
nöyrästi kuin olisi tahtonut sanoa: ot­takaa
minut, olen voitettu, hän taivutti
pää: isä.
— Si si-siunaan teitä . . . toisti isä ja
itki hänkin. — Xatashenka, rakas tyt­täreni
. . . asetu hänen vierelleen . . .
Petn)vna, anna tänne pyhäinkuva . . .1
Mutta seuraavassa hetkessä hänen
kyyneleensä äkkiä kuivuivat. Harmi
"viäristi hänen kasvojaan ja hän huusi
vihaisena vaimolleen:
— Senkin tyhmä aasi! Mitä päreitä
sinulla on päässäsi! Mikä pyhäinkuva
tämä on?
— Ah, voi hyvä Herra Jumala . . .!
Mitä oli tapahtunut?
Opettaja nosti varovasti päätään ja
näki . . . että hän oli pelastunut. Äiti
oli kiireessään ja jännityksessään tem-r-
iarinut seinältä pyhäinkuvan sijasta
kirjailija Lashetshnikovin muotokuvan.
Vanha Peplov ja hänen puolisonsa
Kleopatra seisoivat nyt muotokuva kä-sifsäan
ällistyneen hämillisin kasvoin
eivätkä tieneet, mihin ryhtyä ja mitä
sanoa.
Mutta opettaja käytti hyväkseen hei­dän
hämminkiään ja juoksi tiehensä.
pensaitten suojaan. Jo kuuhtu libei»
sesUmebllstClmtui^
koii h e r ä t t i v a laulu. Tuoreen maan
haju j a kukkien tuoksu t a y t t ä ^ t rait<
tiin aamuilman. Kauniilta, suloiselta
näyttää kesäkuinen aamu. NiinfMi nousi
laulurastas pihapuussa viQiän ylemmäk­si
pesäänsä j a viritti riehakkaan laulun
nousevalle auringolle, ylistäen kaikkeu­den
luojaa tästä ihmeellisestä kauneu­desta
jä sopusoinnusta. Se lauloi suu­resta
onnestaan, lauloi emo-rakkaudes­taan,
lauloi esirukouksen hengenmiehen
puolcsu ylikaitsijalle. Tämä laulu häi­ritsi
hengenmiehen aamu-unta. Niinpä
hän nousi suuttuneena, veti tossut jal­koihinsa,
aamunutun ylleen, sitoi nutun
nuorat uumenilleen j a meni ulos, nosti
tikapuut puuta vasten, haki seipään,
jonka päähän sitoi resu ja, valoi ne öl­jyllä
ja nousi puuhun, pisti tulitikulla
tulen ja työnsi tulen laululinnun pesään,
jossa poikaset rauhassa nukkuivat.
Emo tämän nähtyään hyökkäsi siivet
leveänä kotiaan ja poikasiaan puolusta­maan.
.Äskeinen kaunis laulu oli muut­tunut
suoraksi sydäntä särkeväksi -hätä*
"huudoksi, vaan pian olivat emon höy­henet
yltäympäri tulessa. Tajuttomana
tulikeränä se vyöryi oksalta oksalle pu­doten
puunjuurelle, jossa hakkasi pala­via
siipikyniään maahan, sätkytellen
jalkojaan kivusta. Tuli viimeisteli j ä -
lellä olevia höyhipniä savun ja rasvan
kihotessa kehosta. Vielä pari kertaa se
löi heikosti siipi tyngillään maahan, oi-kasi
jalkansa suoriksi taaksepäin, vielä
heikko värähdys kehossa ja niin oli
elämä sammunut. Muodpttojniksi pa­laneet
poikaset tippuivat alas poron ja
palavien pesän korsien kanssa, näyttäen
kuivuneilta luumuilta.
Hengenmiehellemme olisi myöskin
käynyt kohtalokkaasti, kun palava aine
tippui kasvoilleen ja sytytti vaatteet
tuleen, vaan eräs hänen naapurinsa tuli
apuun ja pelasti papin pulasta, toi hänet
alas puusta j a sammutti tulen vaatteista
saaden itsekin palohaavoja käsiinsä.
Hengenmies vietiin heikossa tilassa-«ai-raalaan,
tikapuut otettiin puusta ja ky­län
mirrit korjasivat lintupaistit.
Ylläkerrotun tapahtuman johdosta
kylämme asukkaat diivat vihassa ja mu­risivat,
kuitenkin vaikenivat kuin muu­ri.
. Odotimme mitä tekee paikkakun­nallamme
toimiva eläinsuojelusyhdistys,
johon kuuluu aika topakoita rouvia.
Vaan hekin olivat mykkiä kuin kalat.
Ainoastaan paikallinen sanomalehti vyö-
' r y t t i syyn tämän auttaja-naapurin nis­koille,
mutta Jiuitenkin joutui peräyt­tämään
sen hyvässä järjestyksessä.
Hengenmiehemme kärsi kuvamatto-mia
ruumiin tuskia sairaalassa. O n k u i ­tenkin
kyseenalaista, josko hän tunsi
omantunnon vaivoja lainkaan. Palo­haavat
eivät alkaneet parantua, sjrveni-vät
j a ärtyivät vain, että täytyi ottaa
nahkaa ehtoopuolesta niin paljon^kuin
siellä riitti, jolla sitten paikattiin julki­sivua.
Tämä hengenmies oli myös par-tiopoikien
j<rf>Uja ja olivat valmiina
Kuvitettu laulualbiimi
S I / O M I
LAULAA
( F I N L A N D 8 I N G S)
• 50 kauneinia luomaUtista lomkie
nuotteineen
• 43 natriiokitista valikoitua
kuvaa
TUatkaa oaoiUeella:
KAUNIS
J A ARVOKAS
L A H J A !
Tl^delUaet lanhyai tekstit
VAPAUS PUBUSHING CO; LTD.
' 1
B O X S9. S U D B U R T . ' 6 M 1 * A B ]0