Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 5, 1948

              Ellikare emäntä yksin valvoo odo­tellen
Ristiniä portaanpielessä. Vain
piipun imeskely ilmaisee hänen kyy-rötlävän
olemisensa oven suussa- Hän
silmää tähtiä ja kuuta» Ristin on otol­liseen
aikaan asiallaan kuun syntyessä.
Pitäisi hänen olla jo palaamassa tähän
aikaan. . Hän kuulee hiljaista rapsetta
tieltä. Hallikin hauHahtaa, mutta E l l i -
kare tyynnyttää sen/Ristinhän se vain
on. Ja tuulessa, joka hiljaa huoahtelee
Xetan tuvan nurkkauksissa, kuiskaile­vat
äiti ja tytär keskenään salaisuudes­taan,
kadoten sitten hiljaa sisään, jossa
äänettöminä laskeutuvat vuoteilleen,
mielessään uusi toive Ristinin onnesta.
' I ^ n ä päivänä aivan varmasti!
' ^ ' S e on Anrin ensimmäinen ajatus si­nä
aamuna. Oli vielä varhaista'. \'a-
]oa ulkona vasta hämärän verran, mut-lä
tuuli oli^-öUä entisestään kylmenty-nvt.
Hänen ihoaan karmaisi kylmä,
kun hän sukeltautui esiin taljan alta
ja alkoi vetää vaatteita ylleen.
Khkä isäntä oli jo tulossa. Jokin sa­lainen
uskotteli siitä hänen vaistoilleen,
jHilputellen iloa mieleen. Näin kum­malliseksi
ja oikukkaan levottomaksi
hän oli aina ennenkin tuntenut mie­lensä
suurten tapausten edellä. Hän
juoksi rantaan, Viuuhteli kasvonsa, niin­kuin
heidän oli tapana isännän kanssa
jjescytyä joka aamu hangaten saippu­alla
kasvojaan. Myös hampaansa hän
oli oppinut pesemään harjalla, ja su-kimaan
joka aamu huolellisesti hiuk­sensa.
Näitä isännäH opettamia tapo­ja
hän noudatti uskollisesti kuin olisi­vat
ne olleet hänen pyhät lakinsa.
• -Aamu valkeni valkenemistaan. Siitä
sukeutui kaunis päivä, vaikka tuuli oli
kirpeän pureva ja saattoi luvata lunta­kin
piakkoin, ellei ilman haltija kään-
Ja myös yleiseen käytäntöön jälleen tul­lut
kansantanssi.
Igor Moisejevin yhtye todisti sen kau-nopuheisemmalla
tavalla kuin koskaan
olen nähnyt tehtävän.
Kaukana siitä, että kaikki hänen yh­tyeensä
miehet olisivat olleet varustettu­ja
komealla koolla tai ruumiillisella voi­malla.
Päinvastoin oli valtaosa heistä
varsin hinteliä. lyhyitä ja poikamaisia.
Mutta mikä notkeus, sitkeys, voima ja
hurjuus olikaan jokaisen ilmeissä, eleis-
-si ja liikunnassa! Miehinen uljuus ei
suinkaan ole vain vartalon koosta ja
lihasvoimasta riippuvainen. Hurjim­mat,
sotaisimmat ja miehekkäintä tove­ruutta
esittävät tanssinniunnelmat esitti
georgialainen L . Madikjants, koko seu­rueen
melkeinpä rähäläntäisin mies. ei­kä
suinkaan sen pisin jätti B. Ramasin.
Mitä voisikaan häneltä oppia jokin mei­käläinen
Lätti tai Kuorikoski!
Ohjelmistossii oli myös useampia pel­kästään
miesten esittämiä numeroita.
Miesten uskomattoman suggestiivinen
tanssi perustui etupäässä ilmiömäiseen
jalkatekniikkaan. Koko tunne-elämä
lunlui keskittyneen jalkoihin . . . Ne
houkuttelivat, käskivät ja uhmasivat
. . . N e teki\-äl rakkaudentunnustuksia,
ne {lah-oivat nöyrästi, ne ilmaisivat tais­telunhalua,
ne -murhxsivat! Tuimim­pia
taituruusnäytteitä olivat hjpvt ja
pyörähdykset varpaan kärjillä. vaikka
'balettila-^uuna" olikin vain mitstan.
koruttoman saappaan kärki! To<lclli-nen
kahden miehen lo\-eruuden orgia oli
ISfadikjantsin ja Israilovin ylimääräise­nä
esittämä kasakkatanssi: kil|xiiluun
kiihoittavine katseineen, kurkkuhuutoi-neen
ja salamanno|)eine halailuineen se
«li primitiivisen miehisen ystävyyden
melkein jo kiiman, humalan ja kuolo­than
hurmiota tapaileva korkeaveisu!
(Jatkuu).
täisi tuulta etelään. Tätä ajatellen
Anri alkoi kantaa kesän yli säilytettyjä
nahkoja aitasta. Hänen sopi jo val­mistaa
maja kylmän varalta, että isän­nän
olisi lämmin ja viihtyisä olla. Hän
ei sietänyt kylmää, niinkuin Anri. joka
lapsuudestaan lähtien oli oppinut nuk­kumaan
huurteisessakin tuvassa. Ko­konaisen
sylyksen taljoja hän kantoi
sisään ja alkoi asetella, niitä seinille ja
lattialle.
Hän hieroi nauraen nenäänsä puis-tellessaan
taljoja oven suussa. Kutina
merkitsi vieraan tuloa. Hän katsoi le­vottomana
rantapolulle, mutta ketään
ei vielä tullut. Eipä isäntä tietenkään
ollut lähtenyt pimeällä liikkeelle, vaan
oli nukkunut yönsä matkailijahotellis-sa
ja lähti vasta päivän tultua majaansa
kohden. Ei vielä pitkään aikaan tar­vinnut
häntä odottaa.
Kauan oli Anri saanut odottaa isän­täänsä.
Vain kaksi viikkoa oli isäntä
luvannut viipyä matkallaan, mutta viik­koja
oli vierähtänjit jo neljä, ja toisi­naan
Anrin mieleen oli hiipinyt pelko,
että isäntä kenties mielistyisikin ete­lään
eikä enää palaisikaan. Silloin
hänen kirkas katseensa sumentui ja jäi
tuijottamaan tunturien lakea kohden
toivottomana.
Minne hän menisi? Isä-Uula ei su­vaitsisi
häntä kotona ja äidin katse oli
karsas ja sisarista hän oli vieraantunut,
koska oli jo niin suuren osan ikäänsä
viettänyt vieraiden parissa. Ehkä h äa
hyppäisikin silloin Outakoskeen, joka
kohisi kaukana metsän kätkössä, niin
ettei kukaan tietäjsi, mitä hänelle oli
tapahtunut. Miksi hän silloin enää
eläisikään, jos ei ollut isäntää eikä ke­tään.
Anri säpsähti, kun ripsien alta vieräh­tivät
kyyneleet esiin ja rinnan alla tun­tui
melkein tukahduttava kipu. Hän
pyyhkäisi kyyneleet nopeasti pois ja
nauroi tuulta vasten. Sitten hän no­peasti
puisteli loput taljat ja kantoi ne
sisään, peittäen niillä huolellisesti lat­tian,
etenkin isännän puolelta siltä koh­taa,
jossa tämä istui kirjoitustensa ää­ressä
tuntimääriä paikallaan liikahta­matta.
Hän verhosi niillä seinätkin,
ette) tuuli päässyt nurkkausten hataris­ta
kohdista kylmentämään tupaa.
— Puorist, kuului silloin äkkiä oven
suusta ja Anri kääntyi hämmästyneenä.
Siellä seisoi isä-Uula ja vieras hänen
mukanaan oli Turi Juoksa.
— Etkö lausu isääsi ja sukulaistasi
tervetulleeksi? sanoo Uula Netta vil-kuen
tyttäreensä, jonka olemus häntä
taas näin tovin päästä hämmästyttää.
— Olette molemmat tervetulleita.
Käykää peremmälle, sanoo .Anri. voi­matta
salata hämminkiään. minkä tämä
odottamaton vierailu on saanut aikaan,
mutta kuitenkin hän vetää verhon isän­nän
puoleisen huoneen osan eteen. Niin
on isäntä sanonut, ettei kukaan saa
käydä hänen kirjoihinsa ja kirjoitel-miiasa
käsiksi.
— Isäntä on vieläkin matkallaan?
aloittaa Uula, katsellen tytärtään kät­ketyin
silmin.
— Hän on vielä matkallaan, enkä tie­dä,
milloin hän tuleekaan.
— Sinun ei tarvitsekaan häntä enää
palvella. Minä tuon sinulle tässä on­nen
tullesssani. Turi Juoksa on pyytä­nyt
sinua minulta, eikä minulla ole*mi­tään
hänen toivomustaan vastaan. Sii­nä
on tyttö, ota hänet, sanoo Uula.
kääntyen takanaan seisovan Turin puo­leen.
— Mutta en voi jättää isiinlääni pu-
Jaan. virkahtaa .\nrt. uskaltamatta kat­soa
Turiin. ,
— Isäntäsi saa kyllä loisen *naisavun.
Talveksi jout.ia meiltä Kadja tai Ristin,
multa luulenpa, ettei Ristin lähde ete­län
miehen palvelukseen, sanoo Uula
tuon viimeisen painolla, joka eroittuu
hyvin tarkoituksellisena hänen yksitoik-:
koisesta puheestaan.
Anri seisoo keskellä permantoa, tui­jottaen
lattiaan. Hänen sydämensä on
alkanut lyödä nopeammin. Tämä ih­me
alkaa hänelle vähitellen selvitä.
,Lailan häät muistuvat kaikkine tapauk-sineen
hänen mieleensä. Turi oli ollut
sielläkin niin kummallinen, pyrkinyt
olemaan alituiseen hänen lähellään, jopa
tavalla, joka oli saanut Anrin houkutte­lemaan
isäntäänsä lähtemään pois Sor-jun
talosta aikaisemmin kuin olivat ai­koneetkaan.
Vasta pitkän matkan ta­kana,
kaukana Sorjun talosta, hän oli
alkanut ^rauhoittua.
Mutta ajatuksissaankaan hän ei ollut
koskaan kuvitellut, että Turi Juoksa
tulisi hänen tähtensä tällaista matkaa
kihläusaikomuksessa, sillä hän oli kuul­lut,
että Norjan puolella tytöt piirrit-tivät
häntä kuin sääsket poroa kurun
notkelmissa jatlähettivät s\'ötiksi ajo-vöitä,
pauloja ja koreita kintaita, näyt­täen
niillä taitavuuttaan. Tiesi hän
Risiininkin Lailan häiden jälkeen ryh­tyneen
valmistamaan Turille sulhasta-varoita.
Ei hän siis vieläkään- tahdo
saada sitä tajuntaansa! että Turi. ajat­teli
häntä, joka ei ollut silmän ilmeellä­kään
osoittanut halua häneen.
— Etkö aio kestitä meitä? kysyy Uu­la
pahansuopea sävy äänessään.
— Kyllä. Olen vain niin hölmisty­nyt
odottamattomasta tulostanne, etten
muistanut sitä ajatella, sanoo Anri ja
pujahtaa ulos ruoka-aittaa kohden.
Siellä hän pysähtyy takovin sydämin,
otsa hyllynlaitaan painet^tuna, voimatta .
ryhtyä työhön. Tuulessa, joka hulmu­aa
terävänä sisään ruoka-aittaan, on
pahaa aavisteleva sävel. Isä-^Uulan sil­missä
se jo on näkynyt vihaisena välk­keenä.
Anri tietää, mistä isän viha
johtuu. Turi Juoksaa ei ole ajateltu
hänelle, vaan Ristinille. Hänen suurin
onnensa ja murheensa on palvella ete-länmiestä.
— Näithän nyt, ettei tyttö ole mie-list3myt
minuun, sanoo Turi ja hänen
tummissa silmissään on pilke salattua
raivoa.
— Hänen mieltään ei tarvitse ottaa
lukuun naima-asioissa. Syötyämme
lähden minä kotiin. Sinä kyllä tiedät
keinot, lempiessäsi hänet omaksesi. Tyt­tärelleni
Aurille se on liiankin onnekas
osa. mutisee Uula.
— On kuin et välittäisi tästä tyttä­restäsi
yhtä paljon kuin toisista, virkah­taa
Turi mietteissään.
Uula on vaiti. Hänen pienet silmänsä
vilkkavat. Hän jättää Turin vastaus­ta
vaille. Mielessä hänellä pyörivät
ajantakaiset muistot, kahdeksantoista
vuoden takaa asti. Ellikaren hän sil­loin
otti. Otti suoraan etelänmiehen
palveluksesta. Säystinjoen metsänhoita­jalta.
Eräänä yönä hän sivui siitä ja
majaili navettakamarissa. Sieltä hän
Ellikaren' mukaansa otti. tietämättä,
että otti mukaansa toisenkin, joka syn­tyi
seitsemän kuukautta heidän öisen
lähtönsä jälkeen.
Sinä yönä, jona .Anri syntyi, paloivat
tähdet kumman kirkkaina kodan au­kosta
sisään ja vuoroin sahasivat revon­tulet
pohjanpuolella. Kahden he oli-
\-at olleet, Ellikare ja hän. paitsi koiraa.
Koko tuona aikana he eiräl olleet puhu­neet
mitään tapahutmasta. mutta saa­tuaan
lapsen riepuihin, oli Ellikare nöy­rästi
syyllisyyden tunnossaan ojenta­nut
lapsen häntä kohden ja sanonut:
''Tee sille mitäs tahdot.*'
Ja hän. Uula, oli noussut taljoillaan,
pistänyt lapsen, edes siihen vilkaisemat­ta,
kysymällä, oliko se poika vai lyttr>.
{H'skinsä sisiiän. hiihtänyt hopeanhim-meää
hankea pitkin suuren kuun varti­oidessa
syyttävin naamoin hänen s:i-lai>
ta matkaansa kauas kodalta ja pis­tänyt
lapsen koivunkäkkyrän alle ja
jättänyt sen siihen, tullen itse takasin
kodalleen ja paneutuen taljalle maata.
Siihen hän oli nukahtanut ia nu
kahtanut oli kai Ellikarekin lämivmän
hiilustan ääreen, siinä luulossa, että
paha, joka heidän välillään oli ollui te­kemässä
sydämet mustiksi ja vasiaha-koisiksi
toisilleen, oli nyt poissa.
Mutta aamuhpimeässä he olivat
kumpainenkin heränneet heikkoon viki-nääji,
silmänneet hämillisinä yir.paril-leen,
luullen lapsen kummittelevan.
Mutta toden totta, lapsi samoissa kää-ryissään
makasi sammumassa olevan
hiilustan läminössä ja alkoi sitten suu­rella
äänellä parkua nälkäänsä. Aa­mun
koitossa . Uula seurasi suksiensa
yöllistä latua aavistus sydämessään.
Koiran -jälkiä oli pitkin matkaa ladun
vieressä. Ne johtivat koivun juurelle
ja *siitä takaisin. Näkyi, että se oli
suussaan riepoittanut lasta ja kun taak­ka
oli painanut hampaissa, oli se leväh-tääkseen
laskenut sen hetkeksi maahan.
Kääryn jälkiä näkyi hangella selvästi
niillä kohdin. Se on tuonut lapsen ko­taan
ja pistänyt sen lämpimään hiilus­tan
äärelle. Uula oli palannut takai­sin
kodalleen. Sen edessä istui hänen
koiransa ja hänen tullessaan se lunsi
olonsa ikäänkuin rauhattomaksi ja vil­kuili
anteeksipyytävin ja ehkä syyttä­vin
silmin isäntäänsä. Uula ei voinut
sen jälkeen enää sietää koiraa, vaan an­toi
sen ohikulkevalle vieraalle la;-i]xilai-selle.
Se oli Anrin syntymätarina. jonka tie­sivät
vain Ellikare ja hän. Eikä siitä
senkoommin heidänkään välillä oliu sa­naa
vaihdettu.
Lähden tästä tarkastukselle tunturil­le,
sanoi Uula aterian p ä ä t y t t y ä ja lau­suen
hiljaisena oven suussa hyvästinsii,
hän lähtee ja jättää Turin suorittamaan
loppuun rakkausasiaansa.
Anrin pohjattoman syvät ruskeat sil­mät,
joissa on yhtynyt tuo hänen luon­nonlapsen
synnynnäinen viisaus ja var­muus
ja etelänväeltä peritty vuosisa­doista
polveutuva älykkyys, ihastutti­vat
Turia. He käyvät paljon levolli­semmiksi,
kun Uula on painanut majan
oven kiinni.*'Anri ei pelkää Turia, vaik­ka
hänellä onkin kummalliset silmät.
Turissa on samalla jotakin, josta voi pi­tääkin.
Hänestä -Anri tuntee selviyty­vänsä
pelkillä selityksillä. Turi ei ole
niitä miehiä varmaankaan, jotka otta­vat
itselleen väkisin vaimon. Turihan
on käynyt koulua ja saanut sivistysia.
-Anri käy huuhtelemassa astiat ran­nassa
ja kun hän palaa takaisin, seisoo
T u r i isännän puolella, tarkastellen tä­män
hienoja pyssyjä, jotka riippuva:
seinällä poronsarvien alla. Tavallisesti
Anri ei anna kenenkään astua isiinr.än
puolelle, mutta Turille täytyy hänen
antaa enemmän oikeuksia kuin nniille.
— Saako isäntäsi koskaan o; usta?
kysyy Turi pieni, hänelle ominainen
pilkka suupielessään.
— Ilves seinällä on hänen ampuman­sa,
sanoo -Anri ylpeydellä, o-oittaen
isäntänsä työpöydän lähellä ole\ aa il­veksen
nahkaa- — Ja ahman ajoss.i han
on ollut lappalaisten kanssa ja li.mut
meidän aterioistamme eivät milloinkaan
puutu- Hän on taitava mies. Osaa
heittää suopunkia kuin taitavin lappa­lainen.
— Sepä kummallisen kehuttava mies.
Olet tainnut kovasti mielistyä isäntääsi,
koska hän sinun niielestäsi on nim tai­tava,
sanoo Turi välähtävin silmin.
—^Isäntäni on hyvä ja niaksaa h> van
palkan, vastaa -Anri. asetellen a>t:oita
hyllyihin, selkä päin Turiin.
— Senkö vuoksi, kun hän on nii"
hy\-ä ja maksaa hyvän palkan, et val^a
tulla Turi Juoksan vaimoksi, .^ilk^
kai on tarkoituk.sesi. koska et ole anta­nut
vaslaastasi kosintaani? ^
— Isäntäni tarvil.sec minua. I- "'^
SIVU 4 L A U A N T A I N A , KESÄKUUN 5 P.XIV.ÄX.Ä 194S