Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 9, 1944

              •Tuo, Alle, se on paksunörvisin
mies mitä koskääii olen" tavannut.
Hän aina^jiaukkuu minua emännäk­si
:•• ja m ä n t ä keimaillen pyörähteli
ja käänteli itseääji näytellen salin lat­tialla.
Tosiaankin! Hän- oli nuoruutensa
kauneimmassa kukoistuksessa, ja niin
hiton sievä ja sorea kuin ihmisen sil­mää
ikinä voipi kohdata.
Isäntä Hannula kurkisti ruokahuo­neen
ovelta. Hänellä oli valkoinen
'vörkkeli" edessä ja tärkätyt paidan-hihat
ylös käärittynä, kuten huus-
JioIIin tekijällä ainakin.
•Jumalan kiitos, että taloon on tul­lut
miesväkeä. Tuo akkaparvi pani
jninut täällä tohvelin alle, kun olin
yksin heidän kynsissään-',.puheli Han­nula.
"Pysy vain sinä siellä kyökissä ja
laita pannu kuumaksi!" pauhasi T i l -
da. hyökkäsi isännän kimppuun ja ve­ti
hänet mukanaan ruokahuoneeseen.
Astiat ja lusikat siellä alkoi helistä
ja kalista, eikä ottanut kauan kun
meidät käskettiin sievästi katettuun
kahvi- ja voileipäpöytään. Minä jou­duin
istumaan Hulda-kaunottaren ja
emännän väliin. Pekka istui Susan­nan
ja Tildan keskellä pöydän toisel­la
puolen meitä vastapäätä. Itse isän­tä
toimitti palvelijan virkaa ja pas­sasi
pöytään.
Pöydässä puhuttiin ja palistiin pal­jon,
mutta vielä enemmän naurettiin
ja kujeiltiin. Se oli hauska ja iloinen
seura. Ainoastaan Pekka hörppi kah-na
vakaana, ja kun häntä joukolla
koetettiin ilahduttaa, niin meni pon­nistuksemme
tyhjiin. Hän istui vain
kuin kissa pistoksissa ja kasvot muut­tuivat
happamammiksi. Pekan apea
mieliala härnäsi naiset hänen kimp­puunsa
ja alkoivat joukolla kiusoitel­la,
että — Pekka on rakastunut!
Suurisuisin joukossa oli Hulda, hän
'Niin se kävi. Minä vein Huldan
kotiaan ja palasin takaisin poortita-loon
yöllä mycihällä. Ylimääräinen
vuode minulle oli laitettu Pekan huo­neeseen.
Minun huoneeseen tullessa
ei Pekka ollut vielä kotona. En tie­tysti
ajatellut ruveta häntä odotta­maan,
sillä rakastuneet aina kuherte­levat
myöhään, ei niitä l^annata odot­taa.
Riisuunnuin, ja kun olin juuri
sammuttamaisillani valon huoneessa,
niin astuikin Pekka sisälle.
''Noh, piaupa sinä tulitkin", sanoin.
'•Niin näyt tulleen sinäkin." "
''Minä en olekaan rakastunut."
"Mutta hyvä näyttää olevan al­ku
. . . " V
VII
Rantalassa on elämä Aunen nai­misiin
menon jälkeen jatkunut hil­jaista
uomaansa eteenpäin. Aivan
liian hiljaista. Vaihtelua toki toi .\u-ne
silloin tällöin Leon karissa talos­sa
käydessään: Mutta useimmin hän
sentään kävi yksin. Eivät Leo ja
Aapo oikein toisiinsa sopeutuneet.
Sen oli Rantalan emännän tarkka sil­mä
huomannut. Juttelivat kyllä jo­tain,
mutta kaiken teennäisen takana
pelkkää vahinkoa. Mutta saadahan
niiden on Aunen ja Aapon pitänyt ai­na
vaikka kuu taivaalta.
— .^lähän nyt tuossa taasen. Si­nullahan
se Aapo luvan sai. En minä
olisi j>eriksi antanut. Aina saa pelä­tä,
että milloin päänsä murskaksi a-jaa.
V a a n eihän tuo toki. r^.
— E i . Ei vielä. Mutta voipa tyt­töjä
kuskailla. Se vaara siinä suurin
on ja sitä minä pelkäänkin. Eivät
ne nuoret miehet ilman muuta tuolla
"Oo, minun rakkauteni voipi lop- piili vanha kauna. Ja mistä se joh- kuljeskele autoineen. Kukapa siitä
pua alkuunsa."
.'"Toivon, että niin kävisi", sanoi
Pekka melkein pisteliäästi. Hän kat­seli
minua tuikeasti ja puheli pure­vasti.
Mikä hitto miehen napaan lie­nee
mennyt. — Me katselimme ääne-tui?
Kun Rantalan emäntä pysäh- Aapostakaan takuuseen.
tyi syytä oikein tarkasti miettimään,
niin ei hän löytän\'t nruuta kuin aina
sen 3'hdeff"ja saman Iineksen. Siitä­hän
se riitaisuus oli alkanut — musta­sukkaisuudesta.
Aapo jo Iineksen
— Minä en usko. Iinestä kai se
vielä odottelee. Mutta taitaa kestää
odottaa. Ja Iineksen vuoksi veikko­nen
se tuo autokin piti saada. Etkö
tuota nyt ymmärtvHnyt; Sillä on niin
ti, toisiamme mitellen kuin kukkopo- Tommilassa palvellessa tyttöä tavoit- ' mukava pistäytyä kaupungilla ostok-jat.
En ymmärtänyt Pekkaa ollen- teli ja emännäksi Rantalaan kuvitte-oikein
riemuitsi rakastuneen Pekan
kustannuksella.
-Aika kului iltaan kenenkään huo­maamatta.
Ja vaikka minä koko ajan
olin koettanut arvailla, että kuka nois­ta
kolmesta oli se Pekan valittu, niin
en päässyt selville.
Illankähmässä lähdettiin joukolla
haalille. Se kävi aivankuin luonnos­taan,
että heti kadulle tultua me Hul­da-
kaunottaren kanssa' jouduimme
kävelemään yhdessä. Kuljettuamme
kapeata sementtikäytäväa pari katu-korttelia,
Hulda pidätti minua ja hi­dastutti
kulkuamme. Kävelimme tois­ten
jälessä kahden ja Hulda koko
ajan innokkaasti jutteli taiteesta,
näyttämötaiteesta tietysti." Kysy­myksessä
oli Seattlen näyttämölle
uuden johtajan hankkiminen — idäs­tä.
kaan.
•"Minä olen pitänyt sinua ystävä­näni
. . .", sanoi Pekka ja katseli kar­saasti.
••Tietystti olen . . . mutta mikä si­nua
oikeastaan vaivaa?" kysyin aivan
tosissani.
'•Ei sinun tämän iltainen käytökse­si
siltä näytä."
INyt en ynimartänyt Pekkaa ollen­kaan,
ja sanoin hänelle:
"Kuules nyt hyvä toveri ja puhu
suusi puSttaak^i . . . "
"Sinä teit minulle ruman tempun,
kehnoimman, mitä mies toverilleen
koskaan tehdä voi . . ."
•'Minä?" Jouduin melkein sanatto--
maksi. Rakastuneet aina ovat pöllö­jä,
sen aina olen tiennyt, mutta en
olisi Pekkaa luullut aivan pähkähul­luksi.
"Puhu, hy\'ä mies, suusi puh­taaksi",
kehoitin häntä uudestaan.
li. Ei ollut Tommilanv isäntä siitä
meiningistä oikein pitän\'t, vaikka ei
itsekään Iineksen kanssa naimisiin
mennyt.
Rantalan emäntä pysähtyi tuota
merkillistä mustasukkaisuutta mietti­mään.
Leo oli kuitenkin rakastanut
Iinestä salaa. Siitä hänkin oli var­ma.
Mutta mitä enää Aapolle kau­naa
kantaa kannatti, kun ei Aapo­kaan
kantanut. Ja itsehän Leo valin­tansa
oli tehnvt. — Kävisi nvt. talos-sa
kuin oma poika tai kuin väVy ai­nakin.
Mitä se tuollainen jurrotta-minen
maksaa.
Niin Mitäpä tuo, vastaa
''Sanoinhan sinulle mennessämme
Hannulalle, että olen .rakastunut, ja
. . . että . . .", Pekka jäi änkyttämään.
•"Ole, herran nimessä, ole! Enhän
minä sitä kiellä. Rakasta vain niin­kuin
kunnon miehen tuleekin tehdä,
ja mene naimisiin. Minä sydämes­täni
toivotan sinulle onnea ja m.enes-tystä."
Sen sanottuani Pekka oikein
mustaksi muuttui. Leikki oli kauka­na.
'•Lurjusl" sähisi hän. "Kehtaat-kin
siinä vielä virnistellä!"
!Minusta asia alkoi mennä jo liian
pitkälle ja sanoin sen hänelle.
"Kuules, Pekka, kaikilla on rajan­sa.
Jos olet jostakin suuttunut ja et
sitä minulle halua ilmaista, niin lope­ta
heti herjauksesi. Minä voin sie­tää
paljon kaikkea, mutta kukaan ei
Hetken kuljettuamme, välimatkan voi minua lurjukseksi nimittää. On
toisten kanssa ylä pidentyessä, minä parasta, ettäperuutat sanasi ja tee se
kesken kaiken kvsvä hokasin:
"Kumpi noista tytöistä on Pekan
mielitietty?"'
Hulda naurahti makasti ja vastasi
liukkaasti:
"Susanna, tietysti!"
"Siitäpä tulee roima pari", puhelin
• • . ja kohta olimme molemmat sa­maa
mieltä.
Haalilla oli hauskaa |3aljon, hyvä
ohjelma ja täynnä yleisöä. Siellä ta-
P^^^in useita tuttavia, ja tapasin siel-iii
myöskin Matti ^likonpojan. INIatti
oli hienossa hiprakassa ja pullo tas-kn^->
a, josta hän auliisti, tarjoili ryyp-kohta
hyvän sään aikana!"
Pekan huulet vapisivat suonenve-toisesli
ja hän näytti joutuneen ym­mälle.
Hetken perästä hän puhui
.alentuneella kiihkolla:
•'Onko se oikean miehen teko. että
kohta ensinäkemällä viettelee toveril­taan
tytön?"
No voi sun vietävä! En paremmin
tule ja sano. Minulle selveni kaikki.
"Huldako se oli sinun rakastettu­si?"
••Tietysti, kukas muu . . ."
'•.\nna jo minulle päin taulua . . .
minä pöllö! Tahi hauku minua mil-harvasanainen
vanha Rantala piipus­taan
väkevän sauhun vetäisten. He
istuvat molemmat hiljaista sunnuntai-iltaansa
tuvassa, missä on puhdasta
ja kodikasta. Tällaisesta hiljaiselosta
he nauttivat, mutta yksinäisyys hiipi
vanhuuden kera mieltä masentaimaan.
Ei sentään aina hiljaistakaan tarvin­nut
olla.
— Vaan jos ei ty'kkää, että siellä­kään
käydään. Tahtoisi kokonaan su­vusta
erota, kun tytön puolelleen sai, ^
jatkaa vanha Rantala polviinsa kyy-näspäillä
nojaten ja saappaittensa
kärjillä lattiaa hiljalleen naputellen,
— !^o ei nyt niinkään. ]Miksi em­me
saisi käydä?' .Aaposta se johtuu
yksinomaan. Eikähän tuo Aapokaan
tukkeudu. Antaa heidän olla, jospa
se siitä ajanoloon vielä muttuukin,
vastaa emäntä ja vilkaisee ulos. Siel­lä
loisti syyskesän luonto kaikissa vä­reissään.
V^ilja oli jo puitu ja peruna
maasta nostettu. Eivät tässä työt ja
huolet enää väsyttäneet. Hyvä oli
vuosi ollut Rantalassa, parem.pi kuin
edellinen, hyVä Tommilassa ja hyvä
muuallakin. Sopi olla Luojalle kii­tollinen.
Emäntä huomaa samassa auton tu­levan
maantietä. Hän tuntee sen he­ti.
Kohta se kääntyykin kartanoon
johtavalle tielle.
— Sieltä tulee Aapo. iMissä lie
käynyt, sanoo Rantalan emäntä ää-nessä
hiukan iloa.
—• Vai tulee. Niinpä näkyy. Piti
tuon pojan nyt ruveta hulluttelemaan
auton kanssa, Olifi kuormavaunun
tuonkin sijaan hankkinut, niin siitä
olisi jotain hyötyä talollekin eilcä
Pyjii nurkan.takana. Minä ja Pekka lä nimellä hyvänsä, sen olen ansain-
<-''iinie olleet ry\'ppymiehiä kumpi- nut". minä pauhasin tosissani.
^^^an. joten jouduimme hänestä eri
seuraan. Huldan kanssa minä tanssin
viimeisen tanssin, ja sen aikana tun-.
sin ikäänkuin velvollisuudekseni ky­säistä
kotia saattamista.
"Ktkö sinä sitä tiennyt?'' kysyi
Pekka.
"En, en kuolemaksenikaan minä
edes aavistanut. Susannaa minä luu­lin
siksi."
''Surkeata — mustaa — onneton­ta!
. . ." murahti Pekka ja heittäytyi
pöytää vasten tuolille, jääden siihen
könöllcen. Surkealle se kyllä näytti.
Oikein minun sääli tuli katsellessani
isoa miestä, joka ääneensä valitti rak­kauden
tuskissa.
Jatkuu.
silla, seisottaa sitä tytön houkutuk-sek.
si Auramon kaupan edessä.
Emännän suu vetäytyi hymyyn ja
hän katsahti jälleen ulos. .
— ]Mutta hyvänen aika! Siinä se
on aina paha missä sitä mainitaan
Siinähän tulee Iines. Katso itsekin.
Rantalan emäntä nousi ja sitaisi
huivinsa kulmia rientäen pihall^ juok­sujalkaa.
Isäntä ei mennyt perässä,
vaan jäi piippuaan polttelemaan ja'
kuuntelemaan auton koneen säikytys­tä
pihamaalta. Nyt kuului vaunu py­sähtyvän
ja pian lakkasi ääni kuulu­masta.
— On se kyllä mukava vehe. talos­sa
olemassa, vaikka mukava sillä on
hintakin. Kunpa .\apo vihdoin vii­mein
saisi edes kunnollisen miniän
sillä taloon tuotua.
Isäntä ajattelee näin ja kuulee as­kelia
eteisestä. .Aapo sieltä tulee kas­vot
ilosta loistaen. .Äiti ja Iines as­tuvat
vähän myöhemmin tupaan.
— Päivää, Rantala! helähtää iloi­sesti
ja isäntä aivan hätkähtää tuttua,
reipasta ääntä.
— Päivää, päivää ja tervetuloa Tä^
loon. Että sinä viimeinkin . . . vastaa -
isäntä liousten ja puristaen tytön kät­tä.
, — Kylläpä on muuttunut. Niin
hienokin, panee hän merkille. — Ei
taida olla enää Rantalaan töihin.
Isäntä ei kuitenkaan puhu mitäiin
ajatuksistaan. ;Mieli on vain vähän
pettynyt muutoksen huomatessaan.
—«Iines tulee tänne kamarin puo­lelle.
Minä kiehautan kahvia. Ja
Aapo tulee myös, sanoo emäntä tou­huten
kohta hellan luona.
— Kylläpä se on mieluinnen kuin
oma tytär konsanaan. Jospa .Aapo
ajaisi nyt aivan heti asiansa päätök-
.seen, niin tässä vaikka jouluna häät
vietettäisiin, miettii emäntä tyyty­väisenä.
Ei hän suotta ole Iinestä
.Auramoille työhön toimittanut. Omaa '
etuaankin on siinä katsonut. Pian
sille tytölle ikävä siellä tulisi. Eri­laista
se on herrasväkeä palvella kuin
maalaisia. Ja paremmin oppi Iines
pitämään Aaposta, kun ei se aina lä­hellä
ollut, Kyllästyihän sitä vähem­mästäkin
toisiinsa näin arkisissa o-loissa.
Nyt tuntui aivan toisenlaisel­ta
tavata ja tehdä virkistjivä autoret-ki
Rantalaan. Enkö minä sittenkin
oikeaan osimlit, kun puolustin .Aapon
auton ostc.i. lu se Iineskään ole sen
kummempi ku'in" muutkaan nuoret ty­töt
mukavuuden suhteen. Pitääpä
tietenkin aj^^Iusta ja autosta ja pitää
Aapostakin jo. On pässyt selvyyteen
sydämestään siellä vieraissa. Noin.
Kuuleehan sen. Tuolla tavoin nauraa
heliiyttääkin aina vähän väliä. .
Emännän kahvimyllyn ratina säes-