Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 4, 1948

              « N KK »
XX.
Jos DannjTi ajatukset liehittelystä,
sellaisena kuin sitä harjoittavat ne, joi­den
yhteiskunnalluaen asema oli korke­ampi
kuin hänen omansa, kuvastivatkin
jossakin määrin hänen omaa suorasu;
^ t a esuntymistäsUi, niin sitä väsoe
JR oli hänen käsityksensä Rourken mrs..
Piynneä kohtaan osoittaman ilmeisen
mielenkiinnon 3yistä.
Viimeksimainittu oli nähnyt kysy­myksessä
olevan naisen vain yfa^en
ainoan kerran Papjnabille tulonsa jäl­keen.
Eräänä aamuna, jolloin hänen
oma levoton mielensä tavallista aikai­semmin
oli ajanut hänet kannelle, oli
hän nähnyt mrs Prynnen seisovan ree-linkiin
nojautuneena katselemassa aa­vaa
ulappaa — kuten hän luulotteli —
suruisin silmin. Ja kun hän nyt näki
naisen niin läheltä ja päivänvalossa, ha­vaitsi
hän jälleen, että tämä oli tavatto­man
kaunis ja komea nainen.
katsoen Melvaan ujosti.
''Haloo Joe!" sanoi Melva lempeästi.
'•Mitä sinä haluat? Ei suinkaan vaan
taaskin jääkermaa?"
Poika nyökkäsi päätään, hämmästy­nyt
hymy leviten hänen tummille kas­voilleen.
"Näin kylmänä päivänä . . . Y k s i sup­pilo?"
" K a k s i ! " ja poika lähestyi nopein as­kelin
tiskiä ja'ojensi rahansa.
"Joe! Sinä vasta äskettäin kävit ha­kemassa
kaksi!" sanoi Melva, muka
nuhtelevasti.
Pojan katse välähti pelästyneesti. Hän
pyyhkäisi taas hihallaan nenäänsä ja
perääntyi vaistomaisesti ovea kohden.
"Älä noin, Joe!" Melvan ääni oli hel­lä.
"Älä, leikkiähän minä vain. Kas
tässä, ja pistinkin ne aivan kukkuralleen.
Katsohan!" Hän antoi suppilot. "Joe,
älä niin vähästä pelkää", sanoi hän hil­jaa,
katsoen pojan mustiin silmiin.
Hän avasi oven ja poika livahti ulos.
Muutaman askeleen päässä poika pysäh­tyi
ja kääntyi. Melva seisoi yhä ovella.
"Kiitos", sanoi poika. Saadakseen
tarkoituksensa selväksi hän kohotti sup­pilolta.
Leveä hymy ilmestyi hänen Iit-,
teille kasvoilleen ja hän lähti juokse­maan
itäpäähän kylää, jossa heikäläis­ten
asutus sijaitsi.
Ohitse juoksi surkea, nälkiintynyt koi­ra
samaan suuntaan. Melvan katse seu­rasi
sitä, kunnes sekin hävisi näkyvistä.
"Joe parka", huokasi hän ja sulki
oven. Hän palasi jälleen ikkunan luo ja
katsoi alakuloisena miten sade pieksi
harmaata seinää.
"Kenelle sinä siellä puhelit?"
^lelva kääntyi keittiöön päin josta
ääni kuului. ' *
"Pienelle intti-pojalle, M i l l i e " , vastasi
hän.
"No kaikkeen sinä aikaasi tuhlaat!
Mitä vähemmän niille ^puhuu, sitä vä­hemmän
niistä on v a i v a a ! "
^lillie ilmestyi ovelle. Hän oli iso ja
hliava, ja hänen kasvonsa punoittivat
pienemmästäkin mielenliikutuksesta.
Nytkin ne hohtivat. "Olenhan antanut
ymmärtää että suosin valkoisia
kundeikseni. Sen jälkeen kun sinä tulit
"^'•'it intiaanit vieneet lähes kaiken t i -
• • . Minähän sinulle^olen sanonut
Kvllin s e l v ä ä n !"
^fflva vetäsi syvän henkäyksen. Mut-
'•1 ^in.-n hän odotti hetken. Ja kun hiin '
^"^lasi oli hänen äänc«.<^ä hiljainen ja
f^uhallincn.
^ "f>l<n pahoillani. M i l l i e " . sanoi hän.
"Mutta — kohtelen intiaaneja kuten
^l^^oisiakin. En osaa heitä muutoin
^^hmU kuin ihmisinä.".
"Pyh':" Milh> vetäytyi takaisin kcit-
Jatkuu.
Vaikka naisen olisi pitänyt kuulla
hänen-askelensa, ei hän liikahtanu^aan,
ja ohiniennessään-näki Rourke vain vi­lahdukselta
hänen rakastettavan vaka­van
profiUinsa. Häntä ei myöskään nä­kynyt
lunchilla eikä päivällisellä, mutta
hänen muistonsa seurasi Rourkea k^ko
pitkän, kuuman päivän, ja ajatuks^siaan
kietoi hän naisen salaperäisyyden hun­tuun,
joka aivan kokonaan oli hänen o^
maa ti^ptettaan. Hän kuvitteli, että nai­sen
katseessa oli jotakin väijyvää, aivan
kuin tämä, kuten hän itsekin, pelkäisi
jotakin tuntematonta vaaraa ja olki a-lituisesti
varuillaan.
Kahtena seuraavana päivänä, kun
Panjnäb keinui pitkin Punaista merta,
oli mrs. Prynne edelleenkin näkymättö­missä,
ja Rourke (joka ei ollut koskaan
ollut yksitoikkoisemmalla matkalla)
tunsi mielenkiintonsa kasvaneeksi siinä
määrin, että hän antoi Dannylle luvan
jatkaa tutkimuksiaan, kuitenkin sillä
ehdolla, että poika hieman hillitsisi sy­dämellisyyttään.
Minkä jälkeen Danny
palasi ilmoittaen, että Cecilen toisin
fanoen kamarineitsyen — emäntä oli ra­sittunut
ankarasta kuumuudesta.
Sehän saattoi olla mahdollista. Rourke
nauroi romanttiselle mielikuvitukselleen,
ja hänen onnistui osittain karkoittaa vie­kas
nainen ajatuksistaan.
N i i n olisi hän vähitellen ehkä unohta­nut
tämän kokonaan, ellei naisen pää­hän
olisi juolahtanut mennä nauttimaan
raittiista ilmasta samana yönä kuin laiva
kulki läpi Bab-el-Mandebin salmen, sil­lä
samaan aikaan päätti Rourke viettää
muutamia tunteja kannella hiljaisessa,
tähtikirkkaassa yössä, jonka viileys sie­tämättömän
kuumuuden jälkeen oli
miellyttävä. Matkustajista poistui toi­nen
toisensa jälkeen, ja lopuksi irlantilai­nen
mielissään havaitsi olevansa yksin
kannella.
Kellon neljä lyöntiä vaikuttivat hä­neen
kuin ruumiillinen isku. Hän katsoi
kelloansa, vakuuttautui että se todella-
.kin oli neljä ja myönsi vastahakoisesti
itsekseen, että oli aika mennä makuulle.
Hän kohosi puoliksi tuoliltaan, mutta
vaipui jälleen takaisin ja veti kiivaasti
mutta hiljaa, henkeään. Aiva-n odotta­matta
näyttäytyi kävelykannella valko­pukuinen
nainen, ja hän huomasi heti,
että se oli mrs Pyrynne.
Hän istui varjossa, minkä vuoksi mrs
Prynne häntä näkemättä alkoi kulkea
kannella edestakaisin, silloin tällöin py­sähtyen
ja nojaten käsivarsillaan reelin-
•kiin sekä leuka pienissä käsissä leväten
katsellen Arabian kalliorantoja.
Osaksi jotta ei peloittaisi häntä, iloi­ten
saadessaan olla huomaamattomana
katselijana (hänellä oli terävä silmä kau­neuden
suhteen), istui Rourke liikku­mattomana
sopessaan. Naisen esiinty­minen
kannella tähän aikaan vuorokau­desta
pani hänen mielikuvituksensa vilk­kaaseen
liikkeeseen, samalla kuin nai­sen
olento viehätti hänen silmäänsä.
Miksi, ihfnetteli hän, jätti nainen hyt-'
tinsä vasta sitten, kun hän .saattoi otak­sua,
että kukaan ei näkisi häntä? Miksi,
jos ei juuri välttyäkseen tulemasta näh­dyksi?
Mutta siinä tapauksessa tiiytyi
hänen olla oikeassa otaksuessaan, että
naisella oli jotakin peljättäviiä. jotakin
viilteftävää. Mitä tai kuka? Mitä mer­kitsi
tämä salaf)eniisyys, joka hänen
naista katsellessaan näytti kasvavan ja
ympäröivän tämän kuin muofioton ini-ku?
Tai)ahtumat näyttiviit itscstäiiji pa-kotTavan
hänet puuttumaan naisen asi­oihin;
ennenkuin hän ehti edes käsit-täii
syytä siihen, oli hän jalkeilla ja
syöksyi perään päin. Vain silmänrä­päystä
aikaisemmin oli mrs Prjmne kul­kenut
hänen ohitseen tyynenä ja hä­tyyttämättä,
ja nyt kuului peräkannel-ta
tukahdutettu huuto. •
~ 'Parilla harppauksella oli hän siellä ja
näki haisen epätoivoisesti taistelevan
eirään laskaarin kanssa.
Tiio omituinen paini saattoi Rourkin
niin hämilleen, että hän seisoi sekunnin
ajan kuin kiinninaulattuna paikallaan,
sillä vaikkakin oli ilmeistä, että naisen
kimppuun oli hyökätty ja että hän kai-kin^
vöimin yritti päästä irti miehen ot­teelta,
tämä ei kuitenkaan päästänyt,
ääntäkään, vaikka yksi ainoa huuto oli-isi
ollut riittävä hankikimaan hänelle
apuä.
Valkopukuinen, solakka nainen ja
laskaarin voimakaslihaksinen, laiha var­talo
liäckuivät äänettöminä edestakai­sin
pimeässä kuin varjokuvat, miitta kun
viimeksimainittu oli heittämäisillään uh­rinsa
maahan, hypähti Rourke hänen
niskaansa. Toisella voimäk£aalla käsi­varrellaan
syleili hän miestä, työnsi kyy-näspäänsä
hänen leukansa alle, niin et­tä
pään oli pakko taipua taaksepäin, ja
toisella tempasi hän melkoisen säälimät-tömästi
käsivarren pois naisen vyötäisil­tä.
Samalla hetkellä kuin }iän oli erot­tanut
nuo kaksi toisistaan,, työnsi hän
rajusti polvensa laskaarin vatsaan, niin
että tämä kaatui.
Sanaakaan sanomatta vieri mies usei­ta
askelia kantta pitkin, jolloin Rourke
kuutamossa näki vilahduksen hänen kas­voistaan
— tummista ja häijyistä. Hy­pähtäen
oli mies jälleen jalkeilla, ja
kun hän syöksyi hyökäten päin, osui
kumisäde salaman tavoin " k r i i s i n " , vaa­rallisimman
kaikista veitsistä, inhoitta-van
pitkälle terälle.
Rourke hätkähti ja vetäytyi pari as­kelta
taaksepäin. Hän oli aseeton ja
saattoi käyttää vain nyrkkejään ja hor­jumatonta
rohkeuttaan puolustautues­saan
laskaaria ja tämän v e i s t i >vastaan.
Mutta hän oli unohtanut naisen. Sen-vuoksi
oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin
helpotuskin, kun tuo valkoinen olento
syöksyi ^änen eteensä ja laskaari py­sähtyi
kesken hyppäystään nenä tuskin
tuuman päässä armeijan Vkunnioitusta-herättävän
Webley-revolverin piipusta.-
Samaan aikaan kuuli hän naisen sel­vän
ja käskevän, vaikkakin matalan ää­nen:
"Veitsi pois!"
Veitsi putosi kannelle.
"Hyvä isä", mumisi irlantilainen.
"Mikä tämä naineil oikeastaan on?"
Nainen oli totisesti rajattoman ihailun
arvoinen. Ase oli vakavasti hänen kä­dessään,
ja hän hallitsi sekä sitä että it­seään
yliotteisella varmuudella.
Laskaari seisoi liikkumattomana, kuin
kiveen hakattuna, häikäisevän valkoi­sesta
paidasta ulkonevat pitkät jalat
loistavan ruskeina ja ruumiin yläosa
varjossa.
Rourke potkaisi nopein liikkein veit­sen
mereen ja olisi tarttunut käsiksi
mieheen, ellei nainen olisi hillinnyt hän­tä
sanomalla sangen päättäväisesti: " O l ­kaa
hyvä ja antakaa o l l a !"
Rourke pysähtyi empien.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän häm­mentyneenä.
Mutta naisen koko huomio oli sillä
hetkellä kohdistunut laskaariin, jota
kohden hän edelleenkin piti revolveriaan
suunnattuna.
" M e n c l " käski hän lyhyesti, tehden
merkitsevän liikkeen aseellaan, ja las­kaari
hävisi kerran ruumistaan luiker­taen
räi[)näkymättömään pimeyteen.
Rntirke seisoi kirjaimellisesti suu au­ki
ja tuijotti naiseen, joka puolestaan
vctiiytyi hitaasti taakscjniin, kunnes hiin
nojasi seliiliäiin reelinkiin. Hiin seisoi
san;^en rauhallisena ja hillittynä, ja
ainoa, joka ilmaisi hiinen kiihtymystilan,
oli hänen nopea hengityksensä. Hänen
katseensa liukui tähyillen yli kannen;
ilmci.seslikiLän hän ei luottanut laskaa­riin,
vaan ehkäpä odotti, että tämä tu­lisi
takaisin, mUtta hänen osoittamansa
ihmeellinen hermojen hillitseminen hc-rätt^
Rourkessa vilpitöntä ihailua. ^
"Teidän rohkeutenne panee minut
totta totisesti häpeämääni" huudahti
hän, katkaisten painostavan hiljaisuu­den.
Nainen loi häneen pikaisen katseen
ja naurahti.
"Kiitos", vastasi hän. "En todella­kaan
tiedä miten minun olisi k ä ^ y t , el­lei
teitä olisi oUut."
"Siitä ei maksa vaivaa puhua. Mut­ta
suokaa anteeksi, jos sanon, että luu­len
teidän tehneen erehdykseen."
"Erehdyksen?" toisti hän. Ja sitten
lisäsi M n miettiväisenä: «Ei, siksi minä
en/tahtoisi sitä kutsua."
"Antaessanne hänen mennä, tarkoi­tan.
Pelkään, että kukaan meistä ei
voi varmasti tuntea häntä enää. Kun
linnoitatte hyökkäyksestä kapteenille,
ketä silloin syytätte?"
"Minä en aio syyttää ketään", vas­tasi
hän tyynesti, "sillä en aio ilmoittaa
tapahtumasta".
"Ette aio —", huudahti Rourke ai­van
ällistyneenä.
"En, puhun täyttä totta, en aio olla
tietävinäni asiasta. Muuten pyydän
suosionosoituksensa teiltä, että ette lii­oin
njainitsisi mitään tapahtumasta."
Rourke saattoi tuskin uskoa kuulleen­sa
oikein.
"Uskokaa minua", lisäsi nainen .va­kavasti,
"minulla on hy\'ä syyni esittää
teille näin omituinen pyyntö"'.
^ "Mutta — mutta — mrs. Prynne —."
"Oh, te tunnette siis minut?" keskeyt­ti
hän Rourken terävästi, ja hänen kat­seensa
kävi tutkivaksi.
"Nii-iin", änkytti Rourke, ja hänen
poskiansa poltti. "Palvelijani sanoi sen
minulle", tunnusti hän aivan onnetto­mana.
"Luulen melkein, että hän on
vähän liehitellyt kamarineitiänne Ceci-leä."
".Aha." Hänen ilmeensä ilmaisi selit­tämätöntä
huojennusta. "Te olette siis
eversti Rourke?"
Irlantilainen kumarsi.
"Terence Rourke, pafvelukseksenne!"
"Minua ilahduttaa", sanoi nainen hi­taasti
ja Rourkea kiinteästi silmäillen,
"että t^Vvitessani nyt apua sain sitä hen­kilöltä,
josta olen kuullut puhuttavan
niin paljon, ja minä kiitän' teitä vielä
kerran sydämellisesti."
Hän ojensi Rourkelle kätensä ja hy­myili
hurmaavasti.
"Te saatatte minut todellakin aivan
noloksi", väitti irlantilainen vastaan.
"Kiittää nyt kaksi kertaa sellaisesta pik­kuasiasta!
» Toivon vain, että olisin voi­nut
tehdä enemmän
"On mahdollista, että tulen muistut­tamaan
teitä noista sanoistanne —."
Rourken rinta kohosi ylpeydestä ja it­serakkaudesta.
"Se olisi elämäni suurin ilo", selitti*
hän ihastuneena.
"Älkää olko siitä niin varma, eversti",
hän hymyili veitikkamaisesti, " E i se
olisi ehkä niinkään helppo palvelus, jota .
teiltä pyytäisin."
- " E i mikään palvelus tuntuisi minus­ta
liian vaikealta . . . Mutta olette var-
- maankin väsynyt, mrs. Prynne?" kysyi
hän levottomana.
"Sangen." Hänen äänensä ilmaisi to­dellakin
väsymystä, ja hän niiytti äkkiä
sangen heikolta ja avuttomalta — nai­sen
vaarallisimpia aseista miestä vas­taan.
"Minähän oleji vain nainen", l i ­siisi
hän raukeasti, tehden pienen antcek-sipyytävän
liikkeen, "ja monet vakavat
vaarat väijyvät tielliini".
'Rourke uhmaa niitä kaikkia mieleir
liiiin teidiin takianne", sanoi irlantilai­nen
ritarillisesti. '•Käskckiiä minua mie­lenne
mukaan!"
Nainen kohotti punastuvat kasvonsa '
häneen, ja hän niiki kuutamossa harvi-naLsen
houkuttelevanpa hellän ilmeen
tämän liymyilevissä, ihmeellisissä ' sil­missä.
Naisen pää oli lähellä häntä,
tämän punaiset huulet olivat puoMvoi-
LAUANTMNA* JOUDUKUUN 4 PÄIVÄNÄ, 1<M8 SIVU S