Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 24, 1954

              SPOKANfEX KAIiE:
Myöhästyneet
ruusut
IN K E R I oli erittäin vilkasluontoinen
tyttö. Tultuaan Canadaan meni hän
pienemmälle paikkakunnalle, jossa oli
paljon suomalaisia, otti osaa yhteispy-rinnöihin
ja oli kaikkien pitämä ja iloi­nen
niin haalilla kuin muuallakin seu­rassa.
iMutta jonkin vuoden kuluttua 'halusi
Inkeri muuttaa paikkakuntaa ja katsoa
vähän isompiakin kyliä. "Niinpä hän
asettui suuremmalle tehdaspaikkakun­nalle
etelässä Olihan sielläkin haali-loimintaa
ja siihen Inkeri otti osaa kai­kella
innolla, nuoruuden tulisella tar­molla,
voittaen heti tovereiden ystävvy-den
ja luottamuksen. Monet olivat ne
tehtävät, jotka Inkeri suoritti työläis­ten
yhteispyrinnöiden ja kulttuuripe­rinteiden
eteenpäin viemiseksi.
•Inkerinkin kohdalle oli elämän kierto­kulku
järjestänyt sen tehtävän, jonka
luonto kaikelle elämälle-on määrännyt,
nimittäin elämäntoverin ottamisen ja
suvun jatkamisen. Inkerin mentyä avio­liittoon,
syntyi hänelle pian reipas tyt­tö,
jonka hän nimitti Annikiksi.
Paljon joutui Inkeri menemään läpi
kohtalon kolhuja ja elämän nurjia puo­lia
naimisissa olonsa aikana. Silloin Ca-nadassa
vallinnut työttömyys ja pula­kausi
olivat raskaita ylimentäviä yksi­näisellekin
ihmiselle saatikka sitten per­heelle,
joka ei ollut ehtinyt koota mi­t
ä ä n säästöjä, jos sitä yleensä työläi­nen
pystyy niitä koskaan kokoamaan­kaan.
Ja mikä kaikkein raskain isku
oli hänen elämänsä polulla, oli'se, että
joutui menettämään rakkaan miehen­sä
l3'hyen sairauden jälkeen, Annikin
ollessa vielä kouluiässä. Silloin tuntui,
e t t ä elämän polku olisi joutunut ylit­sepääsemättömään
vastamäkeen, mut­ta
tulisella tarmollaan ja päättäväisellä
eteenpäin pyrkimisellään koulutti Inke­ri
Annikkinsa sellaiseen ammattiin ettei
hänen tarvitse tehdä elääkseen niin ras-ikasta
työtä kuin mitä Inkeri itse oli
joutunut tekemään lapsuudestaan saak­ka.
^ Annikin päästyä työhön suuren
tehtaan konttoriin huokasi 'Inkeri helpo­tuksesta,
sillä heitä oli nyt kaksi lähte­mään
työhön sen sijaan, että ennen oli
vain Inkeri yksin huolehtimassa elämi­sen
tarpeista.
Äidin hellällä huolellisuudella huo-
\zl ne täysikas\niisen pesukarhun ko­koisia.
Ne 'ovat h w i n leikkisiä ja yksi
niiden huveja on se, että ne kiipeävät
pieneen puuhun niin korkealle, että
puun latva taipuu niiden painosta. Sit­ten
ne heittävät itsensä maahan ja kii­peävät
taas. Tätä saattaa jetkua pit­kät
ajat. SyksNTi tullen pennut ovat
tavallisen koiran kokoisia ja osaavat jo
suojella itseään. -Ne lakkaavat imemäs­t
ä viiden kuukauden ikäisinä ja oppi­vat
pyydystämään oravia, kaloja vir­roista
ja muulla tavalla hankkimaan ra­vintonsa.
Emäkarhun vihaisuudesta silloin kun
sillä on pentuja, useinkin liioitellaan.
Useimmiten musta karhu jättää pen­tunsa
ja lähtee pakoon nähdessään ih­misen.
Toisinaan se ajaa p«itunsa puu­hun
ja kiinnittää sitten rauhanhäiritsi-jän
huomion itseensä.
alustan karhun sukupuuttoon hävit­tämisestä
ei ole pelkoa. Sellaisessakin
tiheästi asutussa \'altiossa kuin Pennsyl­vaniassa
mustat karhut ovat lisäänty­mässä.
Huolimatta toisin ajoin puh­keavasta
raivostaan tämä metsien voi­makas
eläin on yleensä vaaraton ihmi­sille.
lehti Inkeri joka pienenkin yksityiskoh­dan
Annikin elämässä ja ylläpidossa.
Olihan Inkerillä ollut ennen kaksi ra­kastettua
ja huollettavaa, miehensä ja
tyttärensä, mutta nyt oli vain Annik­ki,
joten kaiken huolenpidon ja rakkau­den
tarvitsi jakaa vain yhdelle taholle,
omalle rakkaalle Annikille. Vuosia eli­vät
he yhdessä ja olivat kuin siskokset,
vaikka olivatkin äiti ja tytär. Pienem­missäkin
elämän ongelmissa neuvoi In­keri
aina tytärtään ja Annikki puoles­taan
kaikella luottamuksella kääntyi
äitinsä puoleen neuvoa kysyen, siihen
mihin ei vielä itsellä oHut kokemusta.
Annikki menestyi hyvin työssään ja sai
suuren luottamuksen työpaikassaan,
jonka saa vain rehellisellä ja kunnolli­sella
käyttäytynaisellä. Niin äiti ja ty­tär
elivät yhdessä ja ikäa^ä isän mene­tyksestäkin
jo alkoi haihtua, joskaan
he eivät koskaan tule sitä unohtamaan.
* • «
On hurmaavan kaunis kesäpäivä.
iKauniilla hiekkarannalla on huvitteli-joita
niinkuin muurahaisia keossa, ke­vätauringon
lämpimästi loistaessa. Siinä
kirmaa Inkerikin ystävien joukossa, vie­lä
nuoruutta uhkuen ja leikkiä laskien
josta taidostaan hän oli kuuluisa kaik­kien
tovereiden keskuudessa, aina ja jo­kapaikassa.
Välillä heittäydytään aal­tojen
ihanaan syleilyyn ja taas loikoil­laan
kuumalla rantahiekalla, nautitaan
kesän ja elämän antimista täydellä in­nostuksella.
Pois ovat arkipäivän huo­let
Ja surut, kaikki tuntuu niin kuin ei
arkea ja työpäivää koskaan olisikaan.
Kesäinen sunnuntaipäivä on hurman­nut
rannalla olijat niin, että he muis­tavat
vain tämän hetken.
Juokseepa siinä Inkeri toisen, lähellä
olevan joukon luokse, jonkin kohteliaan
ja ystävällisen sanan sanomaan, mah­dollisesti
vaikka olisi tuttujakin joukos­sa.
Tulee siinä vastaan mies, joka muis­tuttaa
Inkerille jotakin niin tuttua, ai­van
kuin jotain läheistä, jotakin rakas­ta
kaukaa muistojen kätköistä. Kauan
katsotaan silmästä silmään ennenkuin
puhutaan. Vihdoin Viljo alkaa epäröi­den
puhua:
"Oletko sinä . . . ethän sinä vain ole
. . . olisiko mahdollista että olisit Inke­r
i ?"
•Olen, olen minä Inkeri. :Minä kyllä
sinut tunsin heti, mutta en ollut uskoa
omia. silmiänikään. Onhan siitä niin
pitkä aika kun on viimeksi tavattu."
N i i n oli\^t kaksi nuoruuden aikais­ta
rakastavaista tavanneet toisensa pit­kien
vaiherikkaiden vuosien jälkeen.
\'iljo oli tullut kaukaa pohjoisesta kesä­lomalle
etelään. Aivan kuin jokin nä-kv-
mätön voima oli siihen pakottanut ja
nvt Viljo ymmärsi, että kohtalon pettä­mätön
tahto oli se, että hän oli tullut ja
tavannut nuoruuden lemmittynsä, jonka
kerran elämän oikkuileva käsi oli hä­nestä
erottanut.
Paljon on kyseltävää ja sanottavaa
lapsuuden aikaisilla ystävillä toisilleen.
Kumpikaan ei ollut osannut koskaan
aavistaa, että vielä kerran kätensä kä­teen
pusertuisi, huulet huulille painuisi­vat.
Mutta niin sitä vain nvt siinä sei­sottiin
toistensa edessä, aivan kuin pil­vistä
pudonneina, mutta kuitenkin ilmi­elävinä
kuin ennen nuoruudessa niin
monasti. Kumka se kaikki tuntuikaan
ihmeelliseltä.
Paljon oliva* Inkeri ja Viljo yhdessä
sillä aikaa kun Viljon loma kesti. Mo­net'olivat
ne kauniit hetket, joita yh-de::
sä tehtiin milloin minnekin. Paljon
•haaveiltiin tulevaisuudesta, suunnitel­tiin
ja pohdittiin elämän kys3anyksiä.
Oltiin iloisia, e t t ä voidaan alkaa uudel­leen
se mitä kerran, kauan sitten, oli
heidän välillään särkynyt. Paljon oli
tapahtunut maailmassa viime tapaami­sen
jälkeen, mutta Inkeri ja Viijo huo­masivat
ilokseen, että molenamat olivat
pysyneet uskollisina samoille ihanteille,
joita olivat nuoruudessaankin vaalineet.
Mutta kaikella on loppunsa. [Niinpä
Viljonkin loma loppui ja hänen <Ai läh­dettävä
takaisin, kauas sinne anissä työ­maa
odotti. Viljo olisi kovin halunnut,
että Inkeri olisi lähtenyt mukaan ja et­tä
he olisivat perustaneet oman pienen
kodin, jossa eläisivät elämänsä loppu­puolta,
eläisivät vain toisilleen, unoh­taen
kaiken sen mitä kohtalo kerran oli
heitä vastaan rikkonut, erottamalla hei­dät
toisistaan. Inkeri ei kuitenkaan
halunnut jättää Annikkia yksinään en­nenkuin
menisi naimisiin ja niin ei tah­tonut
lähteä Viljon mukaan Jtoistaisek-si.
Annikki oli hyvin suosiollinen äi­tinsä
ystävää kohtaan ja toivoi, että
Viljon ja Inkerin ystävyys kestäisi ai­naisesti.
Olihan Annikki jo siinä iässä,
että hän ynunärsi mitä rakkaus merkit­see
kahden ihmisen välillä, vallankin
niin pitkän erossa olon jälkeen kun äi­tinsä
ja hänen ystävänsä olivat olleet.
Niinpä sitten päätettiin että Viljo
lähtee yksin, vielä kerran ja tulee kat­somaan
Inkeriä niin pian kuin siihen tu­lee
tilaisuus ja sitten he eivät enää kos­kaan
eroa toisistaan . . .
« » »
On uuden vuoden yö. Inkerf istuu
yksin huoneessaan ja katselee akkunas­ta
kuinka pilvet kiitävät kulkuaan ja
katoavat taivaanrannan taakse. Katoa­vat
aivan kuin elämä jota elämme. P i l -
vetkin voivat palata, mutta elämä ei
koskaan.
Inkeri katsoo kuinka hiljainen tuuli
heiluttelee lehdettömiä haavan oksia,
jotka värisevät hiljalleen ulkona olevaa
hämäryyttä vastaan. 'Muistuu siinä
mieleen hetki, kerran, joskus, jolloin
hän katseli haavan lehtiä, jotka hiljaa
värisivät kesäisessä yössä. Värisivät
hiljaa, sanattomasti, niin kuin se poltta­va
sydän, joka kaipaa j a odottaa. Kyy­nel
vierähtää Inkerin poskelle. On ikä­vä
kaikkea, on ikävä lapsuuden kotia,
vanhempia, siskoja, veljiä. In ikävä en­nenkaikkea
Viljoa, joka ei ollut voit­tamattomien
esteiden takia voinut saa­pua
Inkerin luokse ennenkuin pari päi­vää
uuden vuoden jälkeen. Oi miksi en
lähtenyt silloin Viljon mukaan kun hän
pyysi? Ei ainakaan olisi tätä ikävää
kärsittävänä mitä nyt on, huokailee In­keri.
Elämä tuntuu niin tyhjältä. Kuin-
. ka se tänä yönä tuntuukin niin tyhjäl­tä?
On aivan kuin se ennustaisi jo­takin.
Ehkäpä jo ensi uunna vuonna
saan olla rakkaan Viljon luona, silloin ei
tunnu ikävä eikä kaipaus, kun on lähel­lä
se mikä on kallein maailmassa.
Inkeri herää unelmistaan tehtaiden
torvien muistuttaessa siitä, että uusi
vuosi on alkanut ja vanha on väistynyt
muistojen joukkoon, josta se ei milloin­kaan
palaa. Muistoja voi olla kuluneel­ta
vuodelta mitkä eivät koskaan unoh­du,
mutta mennyttä ei saa millään ta­kaisin
eikä tehtyä tekemättömäksi. Ot­taapa
siinä Inkeri puhelimen, ajattelee,
että on hauska toivottaa onnellista uut­ta
vuotta naapurille, onhan se vähän
kun lohdutusta tässä ikävässä ja yksi­näisyydessä.
Naapurissa tuntuu olevan koolla iloi­nen
seura ja pyytävät koa-asti Inkeriä
sinne, sillä seurastakin tuntuu yhtä
inuittuvan. Eihän Inkeri näe siinä mi­tään
pahaa jos meneekin. Tosin tulee
mideen VUjo. Kumka _
sikaan mennä jos hänkin ^
mutta faänliän ei voi saapua
parin päivän kuluttua.
Seura on iloista, kaikki OQ -
mielellä, väkijuomiakm on,.jottj
irtaantuvat paremmin kertonjja.
mielessä on. Yö on jo mya,|^
ehdotetaan, että lähdetään
ajelulle, vaikka jotkut onkin sitä.
taan, sillä onhan se vaarallista la.
ajamaan silloin kun aivot eivät ^
vät ajattelemaan mitä kulloinkin^
tuu. Se puoli kuitenkin voittaa'
-lähdetään ja niin sitä mennään,
tenkin käy niin, että edellisenä nä
satanut vesi on jäätynyt jossain
koin kovin liukkaaksi ja siis \-aat
seksi nopealle ajolle. Tullaan ä
seen tien kulmaukseen, ajurin haj>
lisyys aiheuttaa sen, että auto
pois kontrollista ja syöksjysu
kulman ohi puhelinpylvääseen.
Sairasvaunun saapuessa todetaaii$
t ä joku on loukkaantunut ja vaikai
tuskaisesti, mutta Inkeri ei vaikeroi, 1^
on kuollut. Seurue palaa kaupuni^
surumielisenä, ei ole enää se ilo ja jij.
peys vallalla mikä oli lähteissä. Kaiiii
ovat allapäin, tuntien syyllisyyden ta-netta,
että mitä varten piti 'houkutdii
Inkeri lähtemään.
Viljo on vihdoinkin saanut kaiÖi
kuntoon, että pääsee lähtemään joula
malle, vaikkakin toista viikkoa my-'
sä. Hän on iloinen siitä, että ei
enää kauan aikaa, jolloin saa sulkea
iiinsä kaivattunsa ja rakastettunsa,
levän elämäntoverinsa, Inkerin,
rientää sähkösanomatoimistoon ja
köttää tusinan 'tulipunaisia ruusuja
kerille. (Ruusuthan tulkitsevat ra
den ja uskollisuuden täydellisemnä
kuin mikään muu ja sitähän Viljon;
paava sydän nyt juuri huokuu. Kii
tenkin Viljon rinnassa tuntuu ar
kuin olisi jokin, joka ei mene alasi»
se on f>ettämätön merkki hänen elämäs­sään,
että tulee surua ja imielipaliai
Mutta Viljo ihmettelee, että misiä siti
nyt voisi tulla, kun on juuri kaunein on­nen
ja ilon hetki odotettavissa, jälleai
tapaaminen.
Lentokone laskeutuu lentokentälle.
Kiireisesti rientää Viljo ensimmäisa
taksa-auton luokse ja sanoo osoittea
jonne mieli niin polttavasti palaa. Saa­vuttuaan
perille ei Inkerin kotona ole
ketään, kuitenkin tapaa jonkun, job
sanoo, että kaikki ovat menneet ha»
taustoimistoon. Sinne rientää Viljokfl,
toivoen saavansa siellä tavata Inkera,
mutta mitä hän näkee? Hautaustoi­mistossa
on paljon hänen edellisenä k^.
sänä tuntemaan tulleita ihmisiä ja kai-kien
kasvoilta voi lukea aivan kuin fr
tää ja tuskaa. Viljo ei vieläkään tiedä
mistä on kysymys, mitä on tapahtunat.
Hän katselee ympärilleen, etsien kat­seellaan
Inkeriä, mutta ei vielä kysy 1*
Heitäkään mitään kun Annikki rienti»
hänen luokseen pohjattoman tuskan ka-vastuessa
kalpeilta kasvoiltaan. Hä»
tarttuu Viljoa käsivarteen ja lausuu ^a-run
murtamalla äänellä: 'Koeui iS-tää
Viljo."
'Annikki ohjaa Viljon korokkeella olfr
van arkun luokse ja mitä Viljo siinä nä­kee?
Siinä lepää Inkeri kalpeana, nuil-ta
aivan kuin hymysuin, Viljon lä^"^
mät ruusut rinnan päällä, -^i^^n
tahtoisi sanoa: '-^Hyvästi Viljo, an»*
anteeksi." Viljon sydämen ^äyttäam»
syvä tuska, etteivät kyyneleet ^
vuotamaan pitkään aikaan. Hän l«x^
maa, että 'hänen ruusunsa tulivat \^
myöhään.
Annikki kuiskaa Viljolle, tuskin
lavasti: ''Siinä lepää minun raka^^
ni sinun Inkerisi . . • '
Antaisin paljon, jos tietäisin ^^"^
hyväksi on oikeastaan tehty ne
joista julkisesti sanotaan, eft.i ^^'^ [
ty isänmaan hyväksi. La^i^'"'
Sivu 4 Lauanlainau huktikuun 24 päiVaniL I9S4