Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 24, 1951

              j . Cleveland:
KERTOMUS RAKKAUDESTA
L A ^ O M I ^ Ä nähdä lapse-
- C ^ " — V I onnellinen nuon
'-'m 'Jieni l-cäai-o tuotiin -iiä-
^'^sm.en ja äiti nosti
l : f S n kuulo oli aivan nor-
- Mutta Hänen ulkonakon-
^ " ^ ^ M päivänä hän juoksi
S d t J a ia heittajtjl äi-
Saneen ja. tiesi myoskm, etta
S a S a tulee tapahtumaan ha-
',W pienelle pojalleen usem.
l-TTäs iio poika sanoi, etta mi-i^
Z . epäsikiö-', n y j ^ - t ti
fSa kului, poika kasvoi ja hä­istä
kehittyi erittäin kaunis ja
Sttävä poika. Mutta hanel-
S l l u t korvia. -Hän oli kouiu-keriensa
suosiossa ja ihanssta
hkä olisi tullut luokkansa presi-tnttf
ellei... Hänellä oli huo-aattavia
xunoilijan taipumuksia,
Sr hän rakasti musiikkia ja ikir-aliisuutta.
Hänen täytyi seurus-
' Ella ihmisten kanssa ja siitä hän
J pitänyt.
Isä neuvotteli kerran laakarm
alissa. Voitaisiinko mitään teh-räP
Kyllä, pojalle voitaisiin is-iittaa
korvat, jos joku ne lahjoit-jisi.
sanoi lääkäri. Siitä hstkes-l
alkoi etsintä, että olisiko sel­listä
henkilöä, joka tekisi sel-fisen
löirauksen nuorelle miehel-
Kaiksi \Tiotta kului.. Sitten
eräänä päivänä kutsui isä pojan
luokseen.
"Nyt sinä men<Bt sairaalaan,
poikani. Äiti: j ä m i n ä olemme
iöjrtäneet ihenkilöh, joka laiijoit-taa
sinulle korvansa. Mutta ku­ka
tuo henkilö on, se on salai­suus."
,
Leikkaus onnistui-hyvin ja sen
seiuraukseha iiraestyi uusi lien-kilö.'
Hänen ;kykynsä lisääntyi­vät
j a hänen koulu-ja yliopisto-vuotensa
olivat yhtä riemumars­sia.
Myöhenomin hän-meni nai­misiin
ja antautui diplomaattia-lalle.
K-srran, paljon iäyöhemmin
hän sanoi isänsä tavatessaan:
' "Minä haluan tietää, kuka oli
se henikilö, joka uhrasi niin pal­jon
minulle. Minä ien voi kos­kaan
palkita tuota-ihehkilöä."
"Minäkin uskon, että, et voi",
sanoi isä. *'Mutta sopimus oli
sellainen, että sinä et saa tietää
siitä — et ainakaan vielä!"
'Kuluvat vuotiet pitivät' salai­suutensa,
mutta sitteii tuli p'äivä
— synkin päivä, jonka vanhempi­aan
rakastava poika joskus elää.
Hän seisoi isänsä karissa; pää rin­nalla
äidin arkun A^leressä.
Hitaasti ja hellästi isä siirsi ar­kussa
makaavan äidin hiuksia
syrjään niin, että, poika näiki, et­tei
äidillä ollut korvia:
"Äiti sanoi olleensa iloinen, et­tei
hän koskaan antanut leikata
hiuksiaan", kuiskasi isä hellästi.
"Eikä kukaan voinut sanoa, et­teikö
äiti olisi ollut kaunis pitkil-läkin
ihiuksilla."
t^ttxsta tietä. Ateria m. - t ä i si
eiilom yhden typpipastillin, vh-aen
so^erikapselin ja yhden ras-va^
pselin jne., joihin olisi l i ­sätty
mj-os synteettisesti valmis-tettuja
mausteita.
Onhan ilmeistä, että se aiheut-taisi
laajalle ulot^av:a mullistuk­sia.
F,-nme tarvitsisi maanvilje­lystä,
eikä hedelmäin- tai vimien
tuottamista. Sen sijaan, että ra-vmto
otettaisiin maasta, kuten
n\t tapahtuu, sitä otetaan'ila^as-t-
a_^ja vedestä, jotka sisältävät
xiaiKen minkä tarvitsemme. Ne
kotieläimet, joitä nj-t »idämme
ravitsemuksen takia, tulfvat hä­viämään
ja kvm ihmiset vaoau-tuisirat
monista sairauksista .'niin
pidentyisi ikäkin kaksinkertai­seesi
nykyisestään. Mitään eJin-
•tarviketuUeja ei tsirvittaisi ja i l i -
Tiiiskunnan hyvinvointi olisi im--
vattu.
Näin emiusti kemisti Bertho-let
i-iimeisessä teoksessaan, ioka
ilmestjT vähän emien 'hänen kuo­lemaansa.
Monet ehkä ep&ilevät
hänen sanojaan ja itse hän on
vastuussa sanoistaan. Kemistinä
hän kxiitsnkin tunsi asiansa, ja
monet muutkm tiedemiehet ovat
kallistuneet Bertholetin kaai\'aile-maan
suuntaan.
— i .
Pilleri
«TflSIKYMMENTÄ vuotta täyt-tan3'
t ihminen on nomiaali-oissa
viettän\'t ruokapöydän
iresää .yhteensä viisi vuotta,
in ihmisiä, joilla on kiire ja jot;-
sen vuoksi hotkaisevat syödä
jokansa muuta niLssa raimiuteis-j.
mikä oikeastaan on varcma-
)nt«, ja on toisia, jotka aterian-
•i nauttimiseen \'araavat run-ksti
aikaa, Keskimääxin voi-lan
kuitenkin sanoa, että i i i -
ineu käyttää mokailuun kj-m-enennen
osan eltimästään.
Voidaan siis sanoa, että 70-
iotias ihminen on isUmut ipöy-in
ääressä 7 vuotta. Tätä seik-la
kimluisa ranskalainen kemis-
Bertholet piti ihmisarvolle so-mattomana,
ja hän ennusti, et-i
parennnat ajat koittavat ja
•^iden. täytyy tulla, jotta ihmi-ft
saisrv-at käyttää aikaansa pa-snpiin
ja jalompiin päämää-in
kuin syömiseen ja juomi­sen.
On tuleva aika, jolloin em-lie
tarvitse ruokaa enempää
' iiin mahtuu sormustimeen.,
(Miten kehittynyt yhteiskunta-
^jestys onkin, niin on kuiten-in
otettava laskuissa huomioon
ajanjaksoja, jolloin on tuotanto-
[afteuksia ja muita esteitä. K a n -
^ntalousmiehet' selittävät, • että
jUlia ja muita vaikeuksia ei voi-
J njkrisen kapitalistisen tuo-ptojäi-
jestelmän vallitessa valt­aa.
Kemistit sen sijaan katso­it
asioita toiselta kannalta ia
?!ttavät. että aika on tuleva,
. >.iom meidän ei enää tarvitse
v;syä, tuleeko maissi Amerikasta,
hsi Intiasta tai salpietari C?hi-
£st«. siilä emme siiloin enää tar-f^
se näitä tuotteita eikä niiden
uijerukseen välttämättömiä a-
Silloin, eivät myöskään tule ky-ymjiseen
kalastus ja metsästvs,
eltoviljelyt tai meijeriliike eikä
pneeiteLdin tarvitse enää vai­eta
pakt^ään sillä, mitä hän lait-
;M päivälliseksi. Kemistillä on
W - - -^^^ valmiina, ja hän
•^ennaa asian näin:
ifi^^^^l ''P -'^^^^"^ yhtä välttä-
'-a.onta kmn nukkuminen ja lii­kettä.
Britanniassa käyt-'
C^^rr-"^^'^" Pääasiassa pörs-t
l e r i ^ ^ nu ^'^^^«ai^en armeijan
p^eeni ollessaan siviilipuvussa.
t-va \ eaonivöntien vastaanotta-
- mutia viime vuosina on sa-r'-^
ro "lerkkejä palaa-
: "'"^^^^en suosioon.ja hat-i
- s '-^«iden usko siihen,
^^^"^rf' Yi^<^on hienom.oi
^ - i . ^ ^ . - . a i n pehmeä huopahat-
0 - ,;-..": •^•i-lo^nkaan horjunut)
r.-ij^'"' Jä^ieen yleis-e^^
eieSS'"^ viedään ulkomail-
'I:.. -r.'^'"'-'^ määriä "knal-p
. . . ' - ' valmistetaan <tie-parhaat
täl-
- ' . f ^ . '''"osisaäalla ovat
- '-__;ii.rarcuneec sekä kuvui-
1- ,-. ^^cnensä leveydeltä.
^'-'^ '^•'^•'''«öttoinasti pide-
'-^-'^aita ja ruskeita
^•-7;-:,' "^-^aaän edelleenkin
uäein kilpa-ajoissa.
kunta, mutta maun ja tapojen
hienostumisen vuoiksi olennne ah­taneet
itseeiimie enemmän ruo­kaa
ikuin tarvitsemme. Normaa­listi
työtätekevä ihminen tulisi
toimeen 450 grammalla albumii­nia,
rasvaa, ja tärkkelystä mutta,
hän syö .paljon enemmän.
Vu-he on siinä, että nauttimas-sainme
ruuassa on melkoinen
: määrä täysin hyödyttömiä ainei­ta,
ja näihin aineisiin, joita ruu­miimme
ei tarvitse ja joita vatsa
kieltäytyy ottamasta mukaan
ruoansulatusiprosessiin, kuuluu
melkoisesti vettä. Perunassa on
4% jäteaineita ja 75% vettä, r i i -
siss-ä on samoin 4% jäteaineita
ja 1-3% vettä, naudanlihassa ovat
vastaavat prosenttimäärät 5 ja
62. Nämä. jäteaineet yimä vesi
juiu-i vaikuttavat sen, että naut­timamme
ruoka saa tilavuuden,
joka ei ole suhteessa sen ravin­toarvoon.
Meidän aikamme — sanoo ke­misti
edelleen — joka haluaa yk­sinkertaistaa'kaiken,
haluaa myös
yksinkertaistaa ravinnon. Täimä
saattaa tapahtua vain siten, et­tä
se-vapautetaan kaikesta hyö­dyttömästä
jäteaineesta ja ve­destä.
Täten päästäisiin siihen,
että ihmisen tarvitsema ravinto
mahtuisi pieneen rasiaan. Päiväl­linen
^ saattaisi silloin näyttää
perin kummalliselta, ihiukan sel­laiselta,
jota pikkutytöt tarjoavat
nuikeilleen. Känamriuna ei olisi
pelii^oppaa suurempi ja pihvi tai
kctletti olisi parin ruskean pavim
kokoinen. Maitolasi edustaisi
muotonsa ja (kokonsa puolesta
pientä valkoista taiblettia, ja sa­ma
olisi suhde kaikkeen muu­hunkin,
aina teehen, kahviin ja
suklaaseen saakka.
Jos ajattelemme, kokonaisen
härän käsiteltynä samalla ta­valla,
niin sen 600 paunan pai­nosta
jäisi vain 14-16 paimaa,
mutta tällä määrällä olisi yhtä
suuri ravintoarvo kuin koko hä­rän
painolla.
Uuden ravitsemustavan edut
olisivat ilmeiset. Ajatelkaamme
vain löytöretkeilijää, jonka ei
tarvitsisi kuljettaa , mukanaan
suuria elintarvikemääriä, ja m i ­ten
helppoa olisi varata suurille
ihmismäärille, kuten anneijoille
tai työläisryhmille ravintoa. Kä­sitämme
myös, miten vähän ai-
^aa tarvitsisimme ruokailumi.
•miten paljon vatsan t3't)taakka
vähenisi ja miten vähän ihmiset
olisivat alttiita sairauksille.
Miten täinä m^iiutos elintarvik­keissa
olisi' toteutettavissa, on
tietenkin asia, joka ensi sijassa
koskee "kemistejä, eivätkä he ole
vielä viimeistä sanaansa sano­neet.
Kemia, joka on niin monella
tavalla muuttanut jiiteiskunta-eläjnäämme,
tulee myös ravinto-kysymyksen
alalla suorittamaan
ihmeellisiä asioita, kun se ^ voi
c r i a a avukseen he voimanlähteet,
joita tarvitaan elintarvikkeiden
pelkistämiseen.
Kemiallisesti voidaan silloin
valmistaa ihmiselle välttämättö­miä
ravintoaineita, kun taas
muita,, kuten albumiinia, sokeria.
Gibraltar
^ Ä L I M E R E N avain, Gibralta-
^ rin linnoitus, joka sijaitsee
R-panjan eteläkärjessä, on kuten
tunnettua. Englannin cmaisuutta,
jonka avulla brittiläinen maail­manvalta
hallitsee tietään idässä
oleviin siirtomaiihinsa.
V. VtOi Englanti osallistui Es­panjan
vallanperimj-ssotaan es­tääkseen
ranskalaisen prinssin
nousemisen Espanjan valtaistui­melle,
mikä se&ka muuten olisi
antanut Ranskalle antanut suu­rempaa
vaikutusvaltaa Euroopas­sa.
Tätä tilaisuutta Englanti
käytti h>-väkseen vallatakseen
omaan laskuun.sa Espanjan ete­läkärjessä
olevan jyrkän kallioi­sen
alueen, jota nimitettiin Her-kuleen
toiseksi patsaanpuolis-koksi.
Rauhanteossa Espanja kjdlä
esitti vastalauseensa, mutta tur­haan.
Gibraltar oli englantilai­nen
ja jäi englantilaiseksi. V.
17T8 Espanja arveli hetken tul­leen,
jolloin se voisi vallata ta­kaisin
menettämänsä alueen ja
aiheen tähän antoi Pohjois-Ame-rikassa
alkanut vapaussota.
Sodan puhjettua Englannin oli
pakko kerätä joukkoja kaikkial­ta,
eritoten'sellaisista sijoituspai­koista,
joiden ei välttämättä kat­sottu
tandtsevan miehistöä.
Ei'äänä sellaisena pidettiin Gib­raltaria,
sillä kitkapa saattoi uha­ta
voimakasta linnoitusta. E s ­panjan
kanssa elettiin rauhassa,
ja merellä vartioi Englannin lai­vasto.
Joukot vietiin seiavuoksi
Amerikan taistelutantereille ja
tilalle päätettiin hankkia palkka­sotureita
Sa'ksasta. ^
Niinä aikoina oli näet tapana,
että saksalaiset ruhtinaat möivät
anaittensa nuorukaisia ulkomail­le,
joissa nämä saivat taistella
heitä varsin vähän kiinnostavien
asioiden puolesta. IVIutta ne sak­salaiset
joukot, jotka v. 1775 vie­tiin
Gibraltariin, eivät olleet täl­lä
tavoin hankittuja. Ne tuotiin
Hannoverista, jonka sutu-iruhti-nahia
Englannin kuninkaat oli­vat
vuodesta 1714 lähtien olleet.
Gibraltariin lähetettiin siten
3,000 saksalaista. iLähimmät vuo­det
kuluivat rauhallisesti, mutta
kun Ranska-ja Espanja yhtyivät
sotaan, muuttui tilanne toiseksi.
Espanjalainen kenraali Mendoza
aloitti viliollisuudet. selittäen
Gibraltarin saarretuksi maalta -ja
mereltä. Niin, mereltäkin, sillä
Englannin laivasto oli joutunut
suorittamaan monia muita teh­täviä.
Saarron vaikutukset alkoivat
pian ilmetä, sillä linnoituksessa
vallitsi elintarvepula. Samoin oli
puutetta ammuksista. Espanja­laiset
arvelivat valloittavansa
Gibraltarin vakavammitta tais­teluitta.
Saartoa oli jo kestänyt
vuoden, kxm paikalle saapui eng­lantilainen
laivasto tuoden elin­tarpeita
ja ammuksia. Mutta
sota-alukset eivät muiden tehtä­viensä
vuoksi voineet jäädä lin­noitusta
puolustamaan, joten
saartoa jatkui.
Vielä kerran, huhtikuussa 17ai.
kävi englantilainen sotalaiva
Gibraltarissa elintarpeita ja a.ni-mu'ksia
tuomassa, ja samaan ai­kaan
espanjalaisetkin päättivät
rj-htyä ratkaisevaan vailoituk-ieen.
Piiritystä oli kestänyt jo
kaksi v^uotta, ja nyt alkoi ankara
pGinmitus. jonka seurauksena oli.
että lukuisia Gibraltarin raken­nuksia
luhistui. Murra Gibral­tarin
väki, jonka päällikkönä oli
sir George F.lliott, puolustautui
urheasti, tehden yöllisiä hyök­käyksiä
vihollisen asemiin ja tu­hoten
ne.
Ranskalaiset olivat raivostunei­ta
saamattomiin liittolaisiinsa,
Eoda:
p N N E N sotia oli Itävallassa
kenraalimajuri Johann Kie-fer.
Hän cli kuxiluisa mies, ar-m.
eijan hyväsydämisin ja kohteli­ain
upseeri, jalo jokaiselta solul­taan,
snieleltäsn ,va ^ieluitaan..
Kenraaliniajuri Kiefer oli rat-suväkidivisionan
komentaja. Ja
kun tämä hieno, persolemuksel-taan
hvn^ kenrAalimajuri eräänä
pälväarjä kuuli ;r.ykmentissääu ta­pahtuneen
miiliistön pahoiiipite-lemistä
— eräs husaari olivv"^^-3nut
korvapuustin — hän astui jditaan
ja ajoi suoraa päätä Topolaaiti,
kokosi rjikmentin upseerit, evers­tin
.ta rÄtsunissta-rit, ympärilieen
ja sanci 'kohtelia.asti, kuteii hänen
luonteeseensa kuului:
Hyvät h.en-at! Me elämme
lapsen vuosisadalla, ja min^; toi­von,
että te kc^atelette husaarei-tani
aivan samoin kuin länsiä­kin.
HKTa kenraalimajurin Ismpej^s
rohkaisi rätsuhiestareita. ja eräis
heistä ~ sama mies, jdta oli se­kaantunut
kcf\'?puusti3Uttuun —
astui esiin ja sanoi:
— Herra kenraali, saan ilmoit­taa,
että miehistönune on kotosin
Siebenburgin met^äseudulta. He
ovat väärentämättömiä karhuja.
Jos mäljrään joiiktul arestiin, hän
'heittäytyy selälleen lavitsalle, vi­heltelee
vain j a on mielissään,
kun ei taavitse puhdistaa hevosia.
Herra kenraali, sellaisessa t a ­pauksessa
ei todellaikaan ole muu­ta
m?Jidollisuutta kuin vetää
hansikas kädestään ja ohjata —
tietysti raakuutta välttäen^ mut­ta
kuitenkin; riittävän tarmok­kaasti—
miestä oikealle tielle.
— 'Ei, ratsumestari, ei. ja vielä
kerran ei. Pahin heittiökiii^on
pohjimmaltaan hyvä, ja te voitte^
kasvattaa lieista kelpo sotilaita
vetoamalla, heidän kmmiantmi-toonsa.
Ratsumestaril Pyydän
teitä noutamaan luotkseni miehen,
jota te ette uskonut voivanne hy-vj'ydellä
ojentaa. Juuri tämän
miehen suhteen haluan osoittaa,
miten tahdon husaareitani koh­deltavan.
— Herra kenr.^ali, saan ilmoit-espan
ja laisiin, ja piiritysjoukko-jen
päälliköksi määrättiin rans­kalainen
kem-aali. SjTskuussa
1782 tällä oli 32,000 miehen vah­vuinen
aimaeija ynnä lisäksi 200
tykkiä. Merellä oli 330 sotalai­vaa
ja niiss-ä yhteensä 4.900 tyk­kiä.
Nyt arveltiin, että Gibraltar .
voitaL=!:in valloittaa ja työntää
Englanti pois Välimereltä.
Ranskalais-espanialaisen ar­meijan
hyökkäys alkoi syy sk.' 13
p:nä 1782.' Gibraltarin miehis­tön
keskuudessa vallitsi puutetta
ja kurjuutta. Väkeä oli 7.000
miestä, ja vDiollisen Tulivoima tie­dettiin.
Mutta sittenkään ei pää­tetty
antautua. Teknillisessä
suhteessa toivo iierustui erään
hannoverilaisen sotamiehen, sep­pä
Schwependieckin tekeaiään
keksintöön, jonka mukaan eri­koisessa
uunissa voitiin t5'kin
kuulat ikuumentaa hehCaivan pu­naisiksi
ja ampua ne sellaisina
xdholllsen laivoihin ja patterei-hin.
jotka syttyivät tuleen.
Gibraltarin komendantti Elliott
johti itse .puolustusta. Viholli­sen
alukset lähienivät linnoitus­aluetta,
jolloin Gibraltarin pat­terit
aloittivat pommituksensa.
Ensin hannoverilaisen sepän
keksintö petti kaikki odotukset.
Savua nähtiin kohoavan siellä ja
täällä mutta vihollisen patterit
ampuivat yhä. Vasta iltapäiväl­lä
havaittiin, että tulikuulat te­kivät
tehtävänsä. Yön tultua
vallitsi merellä ilotulituksen kal­tainen
roihu, kun vihollisen pat-terialukset
olivat ilmiliekeissä.
Tämän tästä alusten ammusva­rastot
räjähtivät, ja onnettomien
ihmisten nähtiin sinkoutuvan
korkealle ilmaan.
Kim voitto näytti varmalta,
lakkautettiin pommitus ja gib­raltarilaiset
alkoivat pelastaa
rannalle ajelehtimia vihollisia.
Neljäsataa miestä pelastettiin s i ­ten
ja tuotiin linnoitukseen van­geiksi.
Meren puolelta tapalhtu-nut
hyökkäys oli näin saatu tor­jutuksi,
mutta saartoa maan'
puolelta jatkettiin yhä. Loka­kuussa
saapui englantilainen
laivasto-osasto tuoden elintarpei­ta,
ja linnoituksen omistusoikeus
oli ratkaistu. Seuraavana vuon­na
lehtiin rauha, jolloin Pohjois-
Amerikan valtiot saivat itsenäi-syjnensä,
mutta Englanti piti
Gibraltarin.
Sen jälkeen ei vakavia yrityksiä
Gibraltarin x-alloittamiseksi ole
tehty, vaikka Englanti onkin ol­lut
soäa.=5sa Ranskaa vastaan
Napoleonin aikana, jota sotaa
käytiin pääasiallisesti merellä ja
juuri niillä vesillä, joissa Gibral-''
tar näyttelee niin huomattavaa
osaa. Myöhemminkin on poliit­tisissa
neuvospöydis^ä moneenkin
kertaan pohdittu Gibraltarin ky­symystä,
mutta aktiivisiin toimiin
ei kukaan vielä ole uskaltanut
ryhtyä. Mutta kuka tietää, mil­laiseksi
tulevaisuus on tässäkin
suhteessa muodostuva.
taa, että iliäpeän tuoda aiäutä
luoksenne, sillä hän on mustalai­nen,
jota on mahdoton saada
puhtaaksi. , ~ .
— Ei tee mitääJi. ratsiumestari.
hrTJluan nähdä miehen heti.
Mustalainen saapui. No, ratsu­mestari
ei ollut %»alehdeUut. Oves­ta
sstui huoneeseen s i k a — tai
ehkä mieluummin juuri metgästä
palammt ajokoira^ yltg, päältä l i ­assa,
suu kummallisessa Yirnees-\
s ä . . . sotilaspukuinen paha oma-timto.
Keir-^sali ten^ehti häntii lem-psjmmällä
äänelJSän:
~ Astuhan lähemmäksi, poika­seni,
siumi ei tarvitse ensinkään
pelätÄ. Tieilätkö, ku'ka olen» nuo-ximies?
— Di , . ;-dJ , , .heiradivi . . ,
— Aivan oikein, poikani! D i -
visioDnan komentaja. Ja sins.
olet mustalaineii. eikö cis&in? No.
no, älä yiitään öiäpeile... se on
iiianaa elämää ilmavassa tal­tassa
. , . taivas vain kattona. Her-i-
a. nähköön ellen öli&i kenraali-niajuri...
mutta mitäpä siitä!
siitä! Sanopa poikani anikä mi -
inm nimeni on!
Vastaus tuli 5'iit^nä ryöppjiiä
sillä se oli taottu husaaria pää­hän
tuSian&ia. kertoja sadoilla op-pitimneiila:
— Heixa keinraalnantti Emmich
Plöhn.
— Sinä erslidyt ystäväni! Herra
kenraaliluutnaatti E m m e r i c h
Plölm oU edeitäaäuL iNeOjäkym^
mentä vuotta moitteettomasti
palveltuaan aiän on poistunut,
luotamme aivan liian varJiain.
Minut nimitettiin sitten ihänen
seuraajakseen- Ja tässä minä
olen. - Minä feenraaUmajuri Jö-haim
Kiefer pien sinun divisioo­nankomentajasi.
Nö poju mikä •
siis on sinmi divisioonankomenta­jasi
nimi?
— Herra kem-rlnantti Enimidi
/Plöhn.
— Ei toki. hyvä mies! Kuunte--
le nyt rauhallisesti. Hänen Y l -
häisjytensä von Plöhn oli edeltä­jäni.
Minä, Johann Kiefer, olen
iiyt komentaja. Käsitätkö sinä?
Mikä sinun nykyiseri komentajasi
nimi siis cn?
— Hen'a kenrrlnantti Emmich
Plöhn.
— Mutta, mustalainen! Etkö
sinä usko minua? Herra eversti
ja herrat latsumestarit voivat
vahvistaa sanani: Hänen Ylhäi­syytensä
von Plöhn on kuollut.
Hänen kanssaan sinulla ei ole
mitään tekemistä — täissä (koh­dassa
herra kenraalimajuri hie-netti
ttietkeksi kärsivällisyytensä
— sinun pitää unohtaa hänet!
Hänen paikallaan olen juuri mi­nä.
Minäi, kenraalimajuri Jo-liaim
Kie-fer, olen sinun divisico-nankomentajasi.
Siis vielä ker­ran:
Mikä cn nykyisen divisioo­nankomentajasi
nimi?
— HeaTa kenraalnantti Emmich
Plöhn.
Kenraali pyjihki hikeä otsal­taan.
— Onpa, onpa; totisesti...
ihan mutisi. Ja sitten hän alkoi
uudestaan — Oiymyillen, sydä­mellisesti
Ja leifckifi&sti:
— Yritetäänpä toisin! Hoisaa-r
l ! Onko sinulla isää?
— E i . . .
— Poikaparka! Mutta onhan
sinulla ollut i ^ .
— E i .
Kenraali, hieman jyrfcemraässä
äänilajissa:
— Hölmö! Totta kai sinulla
isä on ollut! Jäihän on nyt kuol­lut.
Slnäj olet hänen tilallaan.
No, aivan samoin on minun lai­tani:
von Plöhn on myöskin kuol­lut,
ja minä olen hänen tilallaan,
kenr^ä/limfljui*i Johann Kiefer.
Näetkö sinä minut? OMlnä Johann
Kiefer, seison sinun edessäsi. —
Mikä minun nimeni on? /
—Herra kenraatnanttl Emmich
Plöhn.
— Kuule sinä! kenraali huusi
uhkaavasti; —Pidähän varasi! Ja
kääntyen ratsiunestarelden puo­leen,
jotka eivät olleet ihilskaihta-neetkaan:
"Pyydän, ettei minua
häiritä... tulen kyllä toimeen
hänen kanssaan... mutta minä
en menetä malttiani . . . Koe­tetaanpa
aivan, toisella tavalla.
Sinä olet husaari — eikö niin?
Hyvä, poikaseni, minäkin olen
husaari... Arvoastelsta emme
mi, välitä... me olemme toverei­ta'
. . . Imsaari ja husaari. Tänään
olemme tavanneet toisenmie en­simmäisen
keiTan, me kaksi hu-
.saaria. Minä haluaisin nyt ker-naarti
saada tietää sinun nimesi,
ja .sinä rninim nimeni. Hucmaa
siis! toveri! Mikä on sintm n i ­mesi
on. hyvä mu-stalaisytävani?
— John Kiefer! .
Mutta silloin — silloin kenraa­li
kimmastui. Hän sivalsi kerran
oikealle poskelle, toisen vasem­malle
ia clisi ehkä sivaltanut
kolmannenkin kerran, mutta rat­sumestari
astui väliin ja sanoi:
— Herra kenraali, pyydän an­teeksi,
mutta miehen nimi on to-
-dellakin Johann ^Käefer. Sille e i
mahda mitään.
Sinä vuonna divisioonanko­mentaja
ei käynyt enää kertaa­kaan
husaafeitaan tervehtimässä.
Lauantaina, maaliskuun 24 päivänä; 1951 Sivu 7