Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 24, 1951

              I o o
Kirj. O. V. Itkonen
O O
avian kirkolle, suuren Karhi-jävven
itäpäahän. oli kau­n
i i n sään johdosta tänä huhti-
Ikuun sunnuntaina keräytynyt ta-fvallista
runsaammin kirkkoväkeä.
J a pitkin järven molempia ran­toja
kiemurtelevia maanteitä tuli
e i t ä lisää ehtimiseen. Aitavie­rillä
näkyi siellä täällä likaisen-
Qiarmaita luniikino-ksia, mutta rei­k
i i n syysoras loisti jo viehättävän
fvihxeänä rantapellolla^.
Raukea rauhan tujine lepäsi
Juonnon yli. Sitä • häiritsi vain
IMakkistenkulman apostolin, sal-nrurin,
tervanpolttajan ja herän-
Biäissaarnaaja Rajalan terävä ää-m,
joka manasi kaikkia jättä-anään
maalliset asiat mielestänsä.
Suurinta osaa kii^kkorahvaas-
4a kiinnosti kuitenkin huhu, että
läheisessä selkäsaaressa oli edel­lisenä
iltana saatu huomattava
feuoresaalis. Kai-hijärvessä elää
n i m i t t ä i n pieni kuorelaji, jota
{pyydetään jäidenlähdön aikana
ssatoja saavillisia ja on se ainoana
eärpimenä Lavialla ja sen lähi­pitäjissä.
Sularantojen j^inpäröimä Kar-
Biijärvi oli keskelbä jäässä, mutta
italvitie kantoi vielä kirkkoran­taan.
Sitä pitkin lähe.styi potku-
Ikelkallan saarikartanon isäntä,
Qjerastuomari Ekman, jonka va­l
u oli Illalla n ä h t y lippoamassa.
'Hänen päästyään y l i vapisevan
gaäsillan lausui pappilan seppä-iJuSsi
kysymyksen. joka paloi
feaikkien huulilla:
"Teilläiliän llipottiin eilen kuo-yeita.
Tuliko n i i t ä paljonkin?"
Herastuomarin silmät välähti­vät
ilkamoivasti, mutta nostet­tuaan
potkukelkan hartioillensa
IJa suunnatessaan matkansa
B:aup'i3iaairc? vastasi hi3n tj'3'nesti:
' ^ e i d ä n miehet sanoivat ole-rvan
kuutelien saavihin suolattu-
"Kuusi saavillista", kuului ko-
Ihaus väkijuokossa ympäri kir­konmäkeä.
Näkjipä hermostu-jautta
liikehtimistilkih.
"Kylinhän minä panen taks-iverkkiin
miehet sekä naiset, sillä
Bynti on laskea jumalanviljaa
©hi suunsa sapattinakaan". Jau-eui
Anttilan isäntä Rajalalle,
t j ö n t y e s s ä ä n hakemaan naisvä-
&eään.
"Läiiteä sinne tärtjT.-", myönsi
iQ<postoli Rajalakin, "mutta pide­t
ä ä n meillä seurat illalla."
Esi .merkkiä seurasivat heti toi-
BetJcin isämämiehet, ja pian oli­vat
.kaikki maantiet, tulvillaan
iväkeä ja hevosia, jotka kilvan
Ikiirehtivät poispäin kirkolta eh­tiäkseen,
jos mahdollista, ensim-anäisinä
jakamaan veden nmsair
t a antimia. iMa'htavasti kumah-telivat
kirkonkellot tapulis-^a. i l -
Bnoittaen j u m a l a npalveluksen
Juuri alkavaksi, mutta niiden ä ä -
Sii joudtitti vain poistuvien jalan- ,
Biousua. Ja niin tapahtui tuo
«nnsn kuulumaton ihme; iettä
lautakaupplas Grönvall, ^itäjäix
BBihaliikettiä harjoittava klrkko-tierra,
saarnasi tuona ii<inTuistet-ftavana
sunnuntaina ainoastaan
^ymmenlienkiselle kmilijakun-jnalle.
Sen nuiodoätivat neljä ru-tiraihnaista
x*uotijniraimoa, he-a-
astuomnri Elunan ja kauppiias
[perheinensä sekä puotipoikine^n.
jotka viimeinainilut nyt ehjim-anäiscn
ja viimeisen kerran pal­veluksensa
apeana pääsivät seu-xaahiaan
kirkonmenoja.
Milloinkaan eniaemmin, enem­pää
kuin nxj'öhemininkään, ei­vät
lavialaiset liene olleet niin
täsmällisen yksituumaisia hom-onissaan
kuin juuri tuona sun-
OQuntaina. Ttmnin kiiluttua kirk­korannassa
tapahtuneelta koh­tauksesta
olivat viimeisetkin Kai--
toijSrven rannoilla lojuneista ven-
Bieistä vesillä, anie^hitettyinä in-
SQokkailla pyj'täjlllä. Jokien ja
purojen suissa, saarien välisissä
(salmissa'ja ympäri kaikikien ran­t
o j e n ' l i l p ö t t i i n laumieisesti niin,
e t t ä vesi vain suihkusi. Huoli-
Bnatta siitä, että kaikki poik­keuksetta
saivat vain puhtaita
vesiperiä, riensivät venekunnat
edelleen, uskoen kohta tapaavan­pa
oikein suurenmoisen kuore-ffsarven^
He näkivät miten vi:n-anatusti
toisetkin läheisimmät
liippomiehet haroivat sani-eara
kevätvettä ja se kiihoitti jokais­t
a yhäti uusiui ponnistuksiin. Ja
&tui joku naapureista sattui kuu-
Icmatkalle. luikkasi yksi jouko.^-
t a k:,-3ymyk£eia:
"Ootteko saanee: jo paljon­kin?
— Vastaus tuli heti cmpi-ai:
ättu:
"On niitä jo vähän. ^Jiienkai;
teillä?" —
•'Kyllä niitu. aluksi on meillä-kin",
valehteli silloin env;::nir.al­een
kysymyksen tekijä, siliä ih-uiisliionnolle
on ominaista. o:;ei
Sii;kaan mielellään lo.-^ltia timni-^-
taa huonommuiUC-van. Va^ra
KVöhään ilrapäiväilii kotiur^.tlvat
viimeiset veneistä ptttyneine niis-bistöineen.
jotka -u:?kin kykeni-
»,ät liikkumaan uxipumukseltaan.
Sivu 6
Vksi jNTakkistenkulman veneis­tä,
jonka päämiehenä oli itse
Rajalo., käväisi kotimatliallaan
m2;öskin äerastuomarin lippo- ja
verkkokcdaHa. Aukaistuaan o-ven.
catsahtivat miehet s i s ä l l e ja
näkivät heti ovenpielessä kuusi
suin-ta sammiota, joiden kannet
olivat visusti päälle asetettuina.
Rajalla astui sisään miestensä
seuraamana, kohotti lähimpää
kantta , j a kumai-tui paremmin
nähdäkseen. Pohjalle ripoteltu­jen
suolojen päällä makasi sam­miossa
yksi parituumainen kuo­re
kauniisti keskelle asetettuna.
Ja samoin oli kaikissa muissa­kin
viidessä astiassa. Kuoreita
oli, kuten herastuomari oli sano­nutkin,
kuuteen saaviin suolat­tuna.
Mitä Rajala ja hänen setu-a-laisensa
sanoivat tämän todet­tuansa
ei tiedetä, kun muita ei
ollut kuulemassa. Mutta iita-mychällä
olivat Rajalan mökillä
luvatut, seurat tayanmukaisine
menoihensa. Polvistuneen , seu­rakuntansa
piirin keskellä liitti
Nakkistenkulman profeetta kä­tensä
yhteen, sanoen;
" . . . j a joka sinun palvelijallesi
kuoppaa- -kaivaa, anna hänen
kuoppaansa pudota . . . A—a—
am—men," ,
S' Y K S Y oli ehtinyt jo niin pit­källe,
että: meidän' oli pakko
keskeyttää kullanhuuhdonta Mike
H i l l j l n pikku järven rannalla ja
lähteä muuanrfe. M u u t a m at
simnnlttelivat siirtymistä tunne-,
tuille turkismetsästäjain riista­maille^
toiset taas yleensä vain
• jonnekin, missä talvi on vähem­män
ankara kuin täällä Canadaxi
p oh j oisp erukoilla. =sj,.
Istuimme viimeistä iltaa yhdes­sä
ja vieraanamme oli Peukalo-
Joe, joka kuului puolsn mailin
päässä sijaitsevan naapurikäm-pän
asukkaisiin. Joen lisänimi
johtui siitä, että hänen oikeasta
kädessään puuttui peukalo, mut­ta
paljon suuremmalla syyllä hän
oli i ansainnut Kerskuri-Joen ni- '
men, Ulla niin mahtailevaa suu-paltia
ei edes Ivlöndyke-Bill
myöntänyt ikinä tavanneensa,
vaikka h ä n tunsikin merimiehiä/
kullankaivajia, turkismetsästäjiä
ja krJken maailmali onnenonki­joita
enemmän kuin me kaikki
muut yhteensä.
Kämppämme kamiinan reunalla
k y h j ö t t ä r ä p e t r c o l i t u i k k u ; valaisi
hädin tuskin oman samttimeen
ja laivastaan katkenneen lasinsa,
sillä lavitsojen reunoilla istuvien
kullankaivajain piipuista ryöhän-
-nyt savu täytti kämpäöl ilman
n i i n saksana, e t t ä siiiiön voi sor­milla
haroa juovia, jotka vasta
vähitellen täyttyivät. -
Timli kolisteli kämpän ulkoka-tcii
halkaistuja malkapuita, ja
si'iöin- tällöin kuului jostaih lä-hettyviltä-
iViospeiiran ^
kuin särkyneen käyx'ätorven tö- *
' rähdys. • • -
Mis.ten puheenaihe vaihteli
alultsi alinomaa, mutta ikun
Klondyke-Bill "ja Punapavta-
• Jv^ck pääsivät käsiksi mieliai­heensa,
kummitusjuttuihin, niin^
ntiiä eivät ottaneetkaan loppu­akseen
ennen puoltayötä. He ker­toili
vai vuorotellen fhitä pöyris-tyttävimpiä
juttuja, jotka saivat
vilunväreet valumaan kylmien
herneiden tavoin pitkin kuunteli-j
a i n hikistä selkäpiitä. Ja pii­put
sammuivat alituiseen l^im n i i ­t
ä ei muistettu imeskellä.
Peukalo-Joe yritti puolestaan
todistella, ettei mitään haamuja,
aaveita eikä kummituksia ollut
olemassakaan. Ja hän kertoi
maiitaillen, kuinka l i i i n kokeillak­seen
aivan tah.iUäan oli nukku­nut
yksinään monissa kummitte­levissa
autiotalcissa ja haittaus-maiden
tiärellä sijainneissa la­doissa,
mutta si ollut kertaakaan
joutunut niikemään vilahdusta
taikka kuulemaan pihahdusta ai­noastakaan
aaveest.^. Ja hänen
jckainen pirr.eenvuoronsa p;\ättyi
sanoihin: •
— Tässä näertekin sellaisen po-j;
ui. joka ei usko kummituksiin
eik;i pinul^ih"!. j uh--N.>a mlt-r pu-
.^uite!
Mat;a siiiä Iniolii.v.tra olimme
5iavaii.>evin.nnihe. eitä juuri hä-iioii
hiuk^erisa yahi:nntia nou^i-
\at pjviyun. k::n Bi"! tnikka Jack
kertnvi-t jostakin a:\vekApteanis-t^.
paiittömitstii ruoiimiehestl^^
lamppuja jammuiielev.-;.s;-a eteis-ivti^
ii haamulta, kahleillaan kali-uitavasta
kummitusvajigis;a ja
rau:",<ra tci:ien toistaan k.',ameam-
2r.i>ta tarinoista.
Puoliyön tienoissa loppui tui­kultamme
öljy. eikä kPneHakään
vilut halua täyttää sen kuivunut­ta
^äUiötä, joten viimeiset jutut
jouduttiin kertomaan ja kuunte­lemaan
pimeässä.
Sillä välin oli Lättäjalka-Boh
riisimut saappaansa, ja'ruvennut
kuorsaamaan n i i n lujasti,, e t t ä se
h ä i r i t s i tarinointia. J a niinpä j u ­tut
lopulta tyrehtyivätkin. Kuului
äänekkäitä haxikotuksia. ja vii­mein
Peukalo-Joe sanoi hyvää,
yötä j a lähti. Ja me muut oikai-sehimme
lavitsoillemme ja olim­me
juuri nukalitamassa, kun u l ­koa
äkkiarvaamatta kuului lau­kaus,
sitten toinen ja kolmas, ja
lyhyen tauon jälkeen vielä koko-
:iainen sarja.
Kavahdimme istumaan j a y r i ­timme
" arvailla, mitä mckoma
ammtiskelu mahtoi tarkoittaa.
Sillä eihän tuntunut uskottaval­ta,
e t t ä Joe olisi ryhtynyt pyytä­mään
peiuroj a keskellä yötä.
Mutta hetkisen myöhemmin Joe
ryntäsi kämppään läähättävänä
j a kertoi änkytellen, e t t ä h ä n oli
nähnyt haamun j a ampxmut Coit-pistdolinsalippaan
tyhjäksi, mut­ta
haamu ei ollut välittänyt siitä
vähääkään. Ja sitten h ä n pyysi
saada yöpyä meidän kämpässäm­me.
•. : •
— E i meillä ole liikoja lavitsati-loja,
murahti Jack. kiiikkuisesti,
sillä h ä n olisi hyväksynyt kämp-pätoyerikseen
mieluummin ikäär-meen
taikka haisunäädän kuin
Peukalo-Jceh.
— "Nukun lattialla, ulisi Joe. —
pääasia on, e t t ä saan jäädä t ä n ­ne.
: ,^ •
— Sitäpaitsi — e t h ä n sina usko
haamuihin etkä piruihin, K l o n -
dyke-Bill huomautti.
— E n . . . en uskonut t ä h ä n päi­vään
a s t i . . . mutta njrt uskon,
huohotti Joe.
— Mene suohon haamuinesi
karjaisi Jack kiukkuisesti. — S i ­nä
olet yksinkertaisesti vain n i in
kurja pelkuri, ettet uskalla pi­meässä
kävellä kämppääsi.
— Ihan totta, siellä on haamu
polun vieressä , . . lähellä ran­taa..
. . valkoinen" haamu... ja
.tuuli lepattaa sen käärinliinoja,
Joe väitti vapisevin leuoin.
— Pianhan siitä on selko otet­tu,
onko siellä yai eikö ole, sanoi
B i l l vetäisten saappaat jalkaansa.
— Tulkaa mukaan, pojat!
— N i i n , kannattaa kyllä mene­misen
vaivan myöntyi Lättäjal­ka-
Bob — haamut ovat h.^irvinai-suuksia
Canadassa.
J a niinpä £aap?.stelimme polkua
• p i t k i n rantaa kohti koko roikka
— Peukalo-Jce vapisten viimeise­nä.
Perille päästyämme havaitsim­me
itsekukin, että Joe oli puhu­nut
totta. Siellä oli kuin olikin
haamu vanhan työkaluputkan
seinustan,!, ja sen käärinliinat le­pattivat
äänekkäästi myrikytuu-lessa.
Seisahduimme puolipiiriin
sen ympärille ja töllistelimme
hengitystämme pidätellen tuota
valkoista, hoikkaa hahmoa, eikä
kukaan kiisikunut pitkään toviin
sanaakaan. Kuimes Lättä jalka-
Bob viimein särki lumouksen.
— Helkkari! Paitani! hän huu­dahti
ja tempasi liaamun ylä­päässä
liehuneen käärinliinan
kainaloonsa.
Bob oli n ä e t aikaisemmin päi­vällä
pessyt paitansa ja ripusta­nut
sen kuivumaan tuohon työ­kaluputkan
seinää vasten nojal­laan
olevan, valkoiseksi kuoritun
puupölkyn päähän.
K u n sitten naureskellen ja
kompia lasketellen olimme palan 7
nest kämppään, havaitsimme
Peukalo-Joen häipyneen joukos­tamme.
Han öli pimeän turvin
pötkinyt tiehensä sana% virkka­matta.
Ja siinä hän menetteli
varsin viisaasti.
Siliä kun Bob hetkistä myö­hemmin
tarkasteli paitaansa t u l i ­tikun
valossa ja havaitsi sen ole­van
täynnä mustarexmaisia luo­din
reikiä, niin h ä n alkoi karjua
kuin peto. Eikä hän suinkaan
Kmt
Kirj. M." Pajari
LY H Y T talvipäivä alkoi h ä m ä r - että sen suu on. vääntj-nyt« ' '
ri jalka onnahtelee. He k»'^^'" •
levät lapseiisa kaumiksi kiSt
silmäiseksi. Tuskinpa'Jaigjl^
hennoisi sanoakaan heille lote -
Vumeksi syttyy valo kuudennil ä
kerroksen ikkunaan, ja S^U
roittaa nuaren rouvan kalB^-i^'! i
kettyneet kasvot. " Hän t i m t i $ ^
jo {hyvin: nta män jälkeen S
tuolla tavoin katso\'at alas
dulle odottaen, odottaen irm '
tekisi mieli sanoa: "Alene nS
maan ihmisparka, tiedäthan^^-
h ä n , k u i t e n k a a n tule ennehS
t a y ö t ä . " Mutta ralokaus ei W
Se odottaa ja vaivco - kiS.
kerran turtuu, Gmolee, SiUoS^^
jo yhdentekevää onko mies feotS
na vai poissa. Me ihmiset m'^
saamme toisiamme aina ylisalir
tun rajan — ennenkuin S
maamme m i t ä olemme tehniet
J a silloin on myöhäistä. :
Aivan alhaalla, kivijälkakenos^
sessa raapaistaan tulitiMcujä H-piUlon
suuhun pistetty kynttilän.^
. p ä t k ä syttyy. Se valaisee haSBä.
r ä s t i pientä, likaista huonetta.
Sen perällä malkaa vaatekä^-
mies,, on maannut jo viikkoK^
iEhkä h ä n on y h ä fhuonontmitit
koska lapset. ovat kuin säikatj.
nyt lammaslaiuöa sulloutuneet
yhteen nuridkaan, r-ja- äiti:jstiji':|
pöydän ääressä/ikädet silmiUI. ,1
Silloin leimahtaa huone Ixm^^
takana valkeaksi, lämpimät >i|.J
det tarttuvat takaa päin l^neil
olkapäiihin;^ ja pieni kääarö hei. j;
t e t ä ä n h ä n e n syliinsä: "Riittäkö f
tämä sovitusuhriksi"? kysyy nau.
rava ä ä n i . Irma hypähtää pys-tyyn
j a nojautuu tulijan rintaan;
"Mitä sinä nyt! Sehän on zim
turfiaa! Minähän olen maailman
onnellisin ihminen,,-ihan ei^oi-keutetim
onnellinen. Niin-pal­jon
tuskaa kun on kaikkialla,
tuolla vastapäätäikih." " V"
£=» tyä. Irma istui ikktmansa
ääressä ja tuijotti kadulle. Aa­muinen
r i i t ä ' P a a v o n kanssa oli
saanut hänen mielensä apeaksi.
J a hänen ajatuksensa alkoivat
vieriä siihen suuntaan. Monet
mustat päivät 'menneisyydestä
nousivat mieleen. Hän huomasi
lapsuudestansa asti olleensa on­neton,
elämän tahallisesti mur-joma.
Ja hänen apeutensa kas­voi,
kuin kierivä "lumipallo. Ei
kukaan koko maailmassa ollut
niin onneton kuin l i ä n.
Samassa syttyivät valot vasta­päisen
talon iidamoihin toisen
toisensa jälkeen. "Sielläkin", h än
ajatteli, "eli monta elämää, var­maan
onnellisempaa".
Hänen silmänsä osuivat vasta­päisen
ikkunan ääressä istuvaan
vanihaan naiseen. "Kas, poika oa
• taas tuUut. h ä n e n luokseen-r^liän
ajatteli. Ja nyt niinkuin ennen­kin
menee variha ä i t i hitaasti l i -
pastplleen, aukaisee laatikon, ot­taa
sieltä joitakin seteleitä, ja
antaa pojalle. Hänen katseensa
on surullinen, h ä n puhuu jotakin.
Poika n ä y t t ä ä hajarnieUseltä, v i l ­kuilee
oveen. Hän on saanut mi­tä
tahtoi, h ä n e l l ä o n kiii-e pois.
Sitten syttyy valo h e i d ä n ala­puolellaan
olevaan ikkunaan.
Siellä istuu nainen alati kumar­tuneena
ompelukoneen y l i . Jos­kus
tulee mies kainalosauvoineen
istumaan ikkuna?^äärelle, useim­miten
han makaa (huoneen pe­rällä
vuoteessaan. Pieni tyttö
leikkii lattialla. Hän näkyy saa­neen
uuden nuken. Se on hä­nestä
maailman kaunein nukke,
toistaiseksi. Mutta ennemmin tai
myöhemmin h ä n saa tietää, että
on olemassa loistonukskeja, joilla
on oikeat hiukset ja posliinipos-ket.
Joiden silmät avautuvat ja
sulkeutuvat, loistonukkeja, joilta
hänen pieni likainen kätensä ei
saisi edes hipaista.
Vinosti vastapäätä näkyvät
vanhat neidit lopettavan hämä­rä
tuntinsa ; j& istuutuvat kahvi­pöytään.
Heillä lienee jokin pieni
eläke. He istuvat kumpikin kiik-
-kutuolissaah v a s t a p ä ä t ä toisiaan.
He saattavat istua sitten tunti­kausia,
puhumatta mitään. Mitä­pä
he puhuisivat? Siitä on var­maan
kokonainen ikuisuus, kun
elämä on antanut heille minkään­laista
puheenaihetta. Heillä ei
käy millomkaan vieraita. Ehkä­pä'
heidän ikätoverinsa ovat yksi ,
toisensa -jälkeen kuolleet. He ovat
kuin kuivimeet puut, jotka eivät
ole versoneet. Lapset ja lasten­lapset
eivät nuorella hälinällään
katkaise heidän huoneensa kuo-lemanenteistä
hiljaisuutta. Hei­dän
keinutuolinsa vain natisevat
tunnista tuntiin, kunnes silmät
alkavat painua k i i n n i . Silloin he
nousevat kankeasti toinen k^^-
piinsä nojaten, kulkevat huoneen
poikSi» vetävät pitsipeitteen sän-k
y j e n s ä p ä ä l t ä , j a aikavat riisuu­tua.
Noustaksensa taas aam^la
keinutuoleihinsa — ^kunnes jona-kuna
aamima eivät enää nouse.
Irmaa värisyttää: "Jumalan
kiitos", h ä n ajattelee, "että mi­nulla
sentään on lapsia, nuorta*
ikuisesti jatkuvaa elämää".
Vanhojen neitien alapuolella
asuu sokea perlhe. Siellä puno­taan
koreja ja t e h d ä ä n harjoja.
Mutta heille on sokeuteensa an­nettu
suuri \-alo: lapsi, joka nä­kee.
Mutta he eivät näe, e t t ä sen
lapsen silmät katsovat (kieroon,
—w— •
1
Britannian hattumaakarit kun­nioittivat
ä s k e t t ä i n Mr.. Boileria
hänen saavutulksestaan hattua-
.lalla. He järjestävät lokak. 2-1
päivien välisenä aikana "knalli-olisi
tyytynyt pelkkään karjumi-
-seen siinä tapauksessa, e t t ä Peu-kalr-
Joe olisi sattunut olemaan
käden ulottuvilla.
PiiäsuuscfT merkkeinä^ovat kuvqssij näkyvät, kauanpoikaset,
hfkd syntyivät Ii(wtO}fio$si2 Bramffonhsa viime viikolla. Tässä
h:7utfl}nossa tui: y/iiä aikoa kaikkiaan 15,000 kananpoikasta.
Pil^kutytöt i/ia:!cvat piei.-okarsia ja kyllä ne ikailtavia ovatkin. '
viikon", jonka taiikoituksena ei
olliit pelkästään juhlia tätä sata-
\-uotiasta "pääkappaletta", vaan
samalla lisätä- n.s. "knallihatun"
myyntiä kaikkialla; maailmassa;
( hatun, joka jo pitkät ajat on
ollut Britannian vakiintunut
vientituote.
Täsmälleen sata vuotta sitten
eräs norfolkilainen. kartanonher­r
a tuli tulokseen, joka sittenunin
on'' vaikuttanut koko ajan mies­ten
hattiunuotiin ikaikkialla maa-.
ilmassa. wmiam Coke, Leices-terin
kreivillisen perheen jäsen,-:
oli innokas metsäs^sratsastuksen 1
harrastaja j a heilui metsissä koir.
ralamnan jälessä tämJän tästä.
Ainoa varjopuoli (hänen iloissaan
k ä t t u j a ajettaessa oli se, että M-nen
korkea hattunsa niin usein
pyj-hiälsi pois p ä ä s t ä milloin min:: j
k i n puunoksan t a i lehvän ansios- ;
• ta. :' I
Niinpä h ä n «matkusti naine va- ;
kavine pulmineen Lontooseen-,
hattumaak£irinsa luo ja tieduste- ,
li tältä, voisiko tämä, valmistaa;
hänelle matalampikupuisen lia- |
ttm, joka saartalla kun se riittä-.j
„ västi suojaisi p ä ä t ä , ei aivan näin-helposti
riippuvien oksien an- ?
siosta keikahtaisi maahan.
Hattumaakaa-i, .nimeltään Mr.
Bowler, vastasi hänen odotuksi­aan.
Hän antoi uudelle päa-hinetyypille
(tilaajan mukaan),
nimen "coke" ja tällä nimeUa
hatfcii kulkee M r . Bowler'in liikr
keessä (joka tänäkin päivänä on
pystyssä) t ä h ä n päiväänkin asti ^
Mutta sum-in osa maailman mais- ,
ta timtee samaisen päähineen ni­mellä
'^bo^vler'' — lukuunotta­matta
Yhdysvaltoja, joissa sita r
n i m i t e t ä ä n "derbyiksi", koska sen ^
Ameriikkaan toi ja levitti ed^*
mennyt Derbyn kreivi, jä poö:
toismaissahan t ä m ä n hatun kan;;
vanoniainen nimitys on "knam
- Luoja ties* mistä syjstä. t
" K n a l l i n " loistoaika sattui vuo- t
..sisadan vaihteeseen. Kun ihmis- j
kumian miespuoliset jäsenet la^- 1
kasivat käyttämästä kor-Keai3 .
hattua työpäähinenään. asfJ^
t ä m ä "knalli" on tilalle ja nixe-het
säästivät korkean hatun vi­rallisia
tilaisuuksia varten. Tuoi-loin
ei yksikään hyvin puet^J ,
mies voinut ajateUakarai muu^^ ^
hattua. , I
Mutta ensimmäisen niaauma i- a
sodan aikoiliin astui valtava i^^''
pailija näyttämölle — ^^-^-P^ai^^* |
lisempi pehmeä huopahattu. f
suosio kasvoi nopeasti J
tj-yppi, musta Hombin-glw.- [
ylöspäin käännettyine reiuiu' ^
neen. tuli laajalti tunnetuf^^
••Eden:iattuna". Britannian ai^^
lomaatti:«cunnan jäsenet
vät edelleen t ä t ä hattua ene--;^
män kuin m i t ä ä n muuta pa-^-
l> j Cleveland:
I K E R T OM
(;rSeny. Päasi nan<
C r e 'm h-juaantus
'Hj ulos Uv:^"!!'--^'''-
r^oloon kuuen.i:
l:a uojan kuulo oli
hali ^i^^*-^
^ Eräänä pai vana
rj^s^-liin. Äi^.^^e^ S-m'een ja tie.^i m;
^£,.ta tulee tapaht
{^pienelle pojalleen f-iras iso poika san
^ olen... epäsikiö
»ika," . . .. ... r^ika kului, poika k.
Iföta kehittyi eritiaij
^eil:>ttävä poisa. ^
fei ollut korvia. Ha
Jveriensa suosiossa
•>iKä olisi tullut luok]
emtf. ellei... Häne
kattavia runoilijan t
V iian rakasti musii
*allisuutta. Hänen ta
elia ihmisten kanssa
ipitinji;. ^
Iisa neuvotteli ken
anssa. Voitaisiinko
S? Kyllä, pojalle i
littaa korvat, jos jok
jisi. sanoi lääkäri, i
i alkoi etsintä, että
\ista henkilöä. jokJ
iisen Löirauksen nuo
«^SIKYMMENTÄ
/ tanj-t ihminen c
oissa " viettänj-t
iresiä .:j^teensä
h iliniisiä-, joilla on
31 sen vuoksi hotkj
iokansa muutaniis.^
). mikä oikeastaan
plu, ja on toisia, y
nauttimiseen y:
lasu aiiaa, Kesk:
lan kuitenkin sai
iiien käyttää. n\o\
enennen osan elti
Voidaan siis san
loim ihminen on
m ääressä 7 vuott
äa kimluisa ranska
I Bertholet piti ihi
piattomana, ja hä
^ parenimat ajat
•liden. täytyj' tulla
it saisi\-at käyttää
'snpiin ja jalomj
jin kuin sj^cmise*
>en. On tuleva aik
i '}e tarvitse niok
.iiin mahtuu- sorm
[Miten k^ittynyt
>rjfstys onkin, ni
In otettava lasku;
ajanjaksoja, joUoir
[aikeuksia ja muit?
^talousmiehet' s
•Ulia ja muita vaii
a n\kyiseii kapi-
^ntojäi-jestelmän
aa. Kemistit sen
at asioita toiselt:
elittavät. että ai
pllom meidän ei
?syä, tuleeko maii
iisi Intiasta tai ;
est«, siilä emme si
jtse näitä tuottei
Kieuikseen vältl
ksia.
Silloin eivät myi
•aij-kseen kalastv
|eItovi]jelyt tai n
pheenäidin tarv
^•ata päätään sillä
'jSa päivälliseksi.
Jlom kaikki va]
flittää asian näi
Rai-lnto on mei
^töntä kuin nuk
ptta.
I>f:vk:.päivien Brj
«•'»at •"knallia" p
^•''httäjät, vakir
P-^eerii ollessaai
^-<a vedoniyönti(
-"nutia viime
havaittu ii
Kje-^ta eniiseen
'-•-^•aakanr «joid
-knaili-' o'->
^- ele millQlr.
*^;">ova: joa '--i-t
F-an.
3r:taania>r.a vi
%-
^-^-^ iioi-i
on e;-
—--ie; a' r.ähd
---^iiau: usein
Lauantaina, maaliskuun 24 päivänä* 1951