Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 9, 1950

              Mannisen nuorella liei^rallakin tallaa o l ­la
vaativa maku.
Han ei sanonut mitään tuoBöa, eikä
cjiMokään, kumartui vain uudelleen
tj-cnsä ylitse, tuntien heipoitusta. Se el
sttenSi ollut Saiili, josta äiti ti-esii Ja
Mannisen Mpö oli äidin ja i ^ a mleleeii;
Mannisen -Alpo olr' liänen 'illastajansa.
Asettaessaan uutta saumaa ommeltar
vaksi koneeseen, Imuli äidin näu-rahfavan
pudon-poises^^^ " ' ' , •
• — No, löitll le "juttelitte?: • ' •-: .
— Mitäpä; sitä elikoista, hän virkah­ti
umpimielisesti. ' : :
Yhdessä kuuluitte menneenkin i l -
taraataloUe, eikä: Alpo ollut nähnyt mui­ta
kuin sinut koko iltana. Ja sitten M n
oli.saattanut sinut kotiin. Kävelittöko
^-Ee-i. Vähän aikaa puheltiin ja
ffiina tulin nukkumaan.
— Kai sinä osasit käyttäytyä?
Häntä kiusasi tavattomasti äidin pu-kv
^leikein tiuskaisten hän sanoi: .
Mistäpä osaisin. En ole "kalipun-gin
koulujakaan käynyt, niinkuin" häai.
— Olethan ollut kansanopistossa ja
ffiUDten, ei se koulujen käynti niin ko­via
tytöille kuulukaan, kunhan väin
psaa pitää huushollia. Voithan vi«lä
Eennä johofnkin opistoon ja kni^seillev
h-^ tuota . . . niin kuih' Manniselle
aiot — rouvaksi . . .
Makeasti nauraen, yhtenä hyvänä
tii-iena poistui äiti ja hän ponnahti tä-aän
mentyä ylös, tuntien valtavaa vi-
5aa koko sunnuntai-iltaista saättelijaah-a
kohtaan. Äiti oh hiillu, isä samaa
Eaata. Kaikki Isot-Rantalat olivat oi­kkuiluja
ammoisista ajoista.
Kääräisten työnsä kokoon oli hän fät-
^^vt äidin kamarin, tulien omaansa,
etoi yhä. Ulkona oli mitä harmain päi-
Huonekin oli harmaa. Kaikki,
oh tänään harmaata. Ja jotakin
'^en sisällään tuntui halkeavan. Olisi
f-Snyt oUa joku, jolle puhua. Mutta
^:t3 hullua! E l i s a . . . Niin, Elisahan
Hän otti vanhan sadetakin nau-vetäisi
sen ylleen, kietaisi huivin
Jssssä^ympäri ja läksi ulos.
No, minnekä nyt? kysyi äiti por-ta
perään, hymyillen yhä samalla
-'alkkuin äskettäinkin.
, ;^ Tannilaan, huusi hän, porhaltaen
*^^n teiniin eteenpäin.
huimapää. Isänsä ty-päivitteli
emäntä portaillaj' katseV
t ^-'^^""ensä jälkeen, josta ei tuokion
'-Hua näkynyt jälkeäkään.
min, ajatellessaan jo silloinkin kaiken
kertomista Elisalle. Sauli ja hän! Eikö
hän ollut pilkallisesti monta kertaa pu­hunut
Elisalle Saulista?. Ja nyt kuiten­kin
, Elisa,saattaisi .nauraa hänelle.
Elisa-saattaisf halveksiaÄ hän^ Vaik- •
ka tusfän, sfe-'ei:öM- Elisan tapalstavoi^
•kein, .mutta- sittenkin.. •-Kuinka; - saat­taisi
hän,- iBertta,. kertoa -olleensa' niin
— niia'-—:sellainen;.'. -
Öitäainöiin joutui »matka nyt, paina­vampana
nousi jalka. Tanniläa lähes­tyessään
ei hän enää ollut raivoissaan,
kuten kotoa lähtiessään, mutta jotenkin
km'^ti tnäsentumit ja mietteliäs. Olisi
saattanut melkein palata takaisin ko-tiinr
Mutta kun kerran oli lähtenyt,
niin samapa lie onehhä perillekin.
—• Päivää!
Elisa oli kotona ja keitti kahvia suu­ren
lieden ääressä seisoen. Pari pientä
sisarta leikki lattialla leikkejään ja tus­kin
katsahtivat häneen.
— Päivää, Hertta. Olipa hauskaa, et­tä
tulit. .
— Tulin, kun ei sinua kunlimut.
— En ole oikeastaan joutanut, vaik­ka
mieleni on kovasti tehnyt. Kaksi
päivää olen ommellut mekkoja tytöille.
Tänä iltana vielä pitäisi parsia joukko
sukkia,
— Eikö kukaan toinen voi sitä teh­dä.?
sanoi Hertta hienoisesti halveksuen.'
— Miten jaksat tehdä kaiken tuon?
—^ Miksi en jaksaisi, olenhan nuori.
Tuo kuului niihin asioihin, joista ty­töt
eivät olleet samaa mieltä. Hertta
teki kotonaan melkein mitä itse tahtoi,
kun taas Elisa joutui puuhaamaan suun­nattomasti
pienten sisariensa etem kai­kenlaista.
Hertta seisoi yhäti ovisuus-sa,
punniten mielessään, kannattikc
jäädäkään Tänhilaan. Hänhän oli tul­lut
rtiptättelemaän Elisan kanssa kah­den.
Nyt d i tällä kuitenkin tuhannet
erilaiset hommat, jotka pidättäisivät
pirtissä. Ja nuo pikku tenavat vielä
tuossa tyhmine leikkeineen. Hertta ei
koskaan pitänyt oikein lapsista, koska
hänellä" el milloinkaan ollut ollut sisa-
K i I p a M r j ö i t os Torilla- Ifcmisfeöij- jmtkm -
' .elämissä^- mlliiitMiii,
inm Wirta
Tällainen näkymä on nykyään varsin yleinen sodan rmzlele-massa
Koreassa. Pakolais joukot täyttävät tiet^ päästäkseen
pois sodan jaloista.
tapaista, puhua noin leikkisästi "maalll- kin olisi uskottava,
jista turhuuksista^'. — N i i n , o l k i s t a - Mutta . , . Hertalle valkeni nyt äk-
}i2n se on nuoren ihmisen nykyajalla:, kia. jotakin sellaista, «mitä ei aikaisem-
Asiain kulk-u- käänt>i .yhä'• enemniän
sinne päin, että kun" a\i<xjlämä muut­tui
tavaili^si jollotukseksi, painui An­ton
entiseen- *''puoIi\'illaiseen" elämän-muottiin,
mikä ihmisistä, jotka luotta­vat
omiin uimiinsa, on edullista asettaa
rahaedut ihmisy^^etujen edelle kaikes­sa.
Hankausta syntyi kaikenkan^alsta,
sillä Leona ei suinkaan unohtanut oppi­aan
uudemmista aatteista, eikä lakan­nut
toimimasta harrastuksissaan," joita
hän piti tämän ajan naisen velvollisuu­tena.
— Äiti sanoi tietävänsä, että olin si­nun
kanssasi Toi^^lassa, puheli Hertta
tahallaan, nauttien Elisan säikäJidyk-sestä,
joka j^hä lisäytyi. "
— Äläy kuinasi Elisa.
— . . . ja että nakulla oli j?lläm ko-reakukkainen
puku, l i ^ i Hertta pai­nokkain
sanoin — ja uudet t e h ^ ä l . ; .
; Entä — Alpo? • Tiesil:ö-äitisi.hä-'
nestä? :
Elisa tiesi hyviny mitä^ hähdle oM
seurannut varsinkin sellaisesta ilfäma-retkestä,
jolta' olisi, palannut-Jjonfeuii^^hyväksyttiiii- 'kämpälle.
ä teoii^- sielu-asVan* kuin koho­s
i - k e ^ siiville-öihdessääa -ja; henglltä-;
Vaikka h l n piti suunsa- kiinni Kei­maile,
ettei aiheuttaJBl riitaa-poikansa
. perheessä^ min siten ei hän' menetellyt
Antonin kanssa. Sattuu, että sittenkin
voisi taivuttaa tämän lukemaan ja seu­raamaan
työväenlehtiä. Katkeruutta
tij^otti vielä vaikeneminen todellisuu­desta
dioissa parhaille ystä\111eeB, joi­den
joukossa hän toimi työväenmielises-sä
seuraelämässä. Olisiko Tlmin tule-
^'aisuudelle parempi, jos heittäytyisi ta­vallisen
paasin vaimon henkeen ja ta­poihin
.. , ?
Ajan mukana tulisi siihenkin ratkai­su.
« ; «- • «•
Vaikka vastenmielisesti, niin kuiten­kin
oli Anton lähtenyt käyttämään ieo-naa
lasten kesäkämpällä tervehtimässä
' Timiä. Tämän kämpän kustansi valis­tuneiden
työläisten järjestö. Leonan
mielestä kämpän olemassaolo oli 'kallis
• asia-ja-hän'- tunsi ylpeyttä* sydämessään-
V siitä-j • että, hänen entistä toimintaansa-
' - tai • • Joutsin: äö^OieaaM- • miorisoiiit-töon ' •
kuufesmista muistettiin* niin, että Tim
. miehen -kanssa, ja pelkäsi. siksi' Hertaa-
:kin vuoksi, unohtaneensa' jälleen, seS|-
tosiasian, jettä Hertta oli eri asemassa
kuin hän ja että Hertan vaLnhemmat,
vaikka^ olivatklh samassa uskossa hä­nen
vanhempalnsa kaUssa, olivat koko­naan
erilaisia ihmisiä. Hertta vakuut­t
i : ;.. --v^
— Tiesi'— tiesi! ' KäikM,.', . ' '; "
— Hy\'ä Jumala, ähkäisi Elisa. —
Odota hetkinen 1 ' '
Tuokion kuluttua palasi Elisa toisista
huoneista, ottaen tarjottimen ja alkaen
kulkea edellä, Hertlä jälessään, omaa
huonettaan kohden. Se oli vieFäkin pie-nerhpl
kuin Hertan huone, mutta oike­astaan
sievcmpi. Mitä Hertan kama­rissa
oli sievää, oli se äidin kutomaa
tai ostettua, mutta Elisa oli onoin käsin"
sommitellut kyimneniä isompia esinei­tä
ja käsitöitä.
— Kerro nyt — kaikki> sanoi Elisa
hiljaa, istuutuneena pöydän ääreen
kömpelötekoiselle, valkoiseksi maala­tulle
tuolille.
— Sinä olet pelästyneen näköinen.
Hertta oli suorastaan ylpeä siitä, että
hänelle oli tapahtmiut jotakin, joka edes '
Elisan mielestä oli jännittävää.
— Minua ihan pyörryttää, kim ajat­telen.
Mitä äitisi sanoi ?
— Niin, kyllähän minäkin ensin vä­hän
säikähdin, kun äiti siitä alkoi pu­hua,
mutta sitten minua nauratti jä" lo­puksi
olin oikein vihainen.
— Vihainen — miksi?
— No, äitihän pitää kovasti Manni­sen
Alposta.
na.
Aliksi seisot siellä? Tule toki pe-
— Pitää, toisti Elisa suurm silmin,
mutta huomaten äkkiä ajattelevansa e-,
päolfceudenmukaisesti, hän jatkoi: —
Niin, miksikä ei! Voihan hän olla hy­vä
poika ja kykenee varmasti elättä­mään
vaimonsa omalla tavallaan. Mut-remmäksi.
Kun olen saanut kahvin vai- ta yleensä olisin odottanut, että äitisi
miiksi, pyydän äitiä tänne kamarista, olisi ollut raivoissaan, kun kysymykses-otan
kahvitarjottimen mukaan ja men- sä vain kerran oli joku-mies. Enempää
nään istumaan minun huoneeseeni.
Elisan ääni oli iloinen ja Hertankin
mieli kirkastui.
— Tietävätkö kotonasi mitään siitä
ei ainakaan minun äidilleni olisi tarvit­tu.
— Olet nuorempikin minua, korjasi'
Hertta. — Äiti kyllä sanoi, että olin
essäin-paikan- kayneiitia. ja tolminnasv--
hy\^'- järjestystä. ATOerikaa saloseu­dun:
kauneus valtasi; -mielen.- - Antonkin-oll_
-mennyt- venevalkamaan, sIMä^ hänes­täkin,
tuntui,- että- puhuen loukkaisi -kau­neutta.
Leona Istahti riippakoivun alle ja hä­nen
mieleensä tulivat Koskenniemen ru­non
''Sydänkesällä" säkeet:
'*Pälvä kehkuu taivahafa^
poutapilvet kzdkeissansa
levittävät purjeitansa . . .
Mitään en mä tahdo muistan,
mitään toivomust' el mitll^ . . .
Seisoo paikallansa aika,
lyhyt hetki jiimahmtta, ikuismitta,
ihanuutta!"
Kämpän "isännällä" ja ruoanhuolta-jilla
oli lapsista paljon työtä; mutta hj»^-
vä mieli siitä, että täten saatiin nuoret
kokoon työväenjärjestön toimesta ja
edistysmielisen johdon siiven alla. Se
antoi iloa mieliin, joka jatkoi' innostus­ta
ja voimia.
Vaikka nämä ihmiset olivat useam­milta
eri seuduilta, tunsi toiminna.ssa
mukana ollut Leona heidät kaikki ja he
puhuivat hoidokeistaan melkein yhteen
ääneen. Leona kyllä huomasi, että he
kuin ihmettelivät, kun hän ei'tuonut
tullessaan mitään ruokatarpeita. Nolol­ta
se tuntui Leonasta itsestäänkin kuul­lessaan,
miten paljon he olivat saaneet
Jalijoja.
Tim oli uimassa. Hän kuului olevan
oikein hengenpelastaja, h3^ä uimarina
ja vankka kasvultaan. Iloinen oli poika
tavatessaan kotiväen ja vaati isoäidin
jäämään iltatunnille, jolloin harjoitel­la,
kun me olimme lähestymässä kotia?
kys>i hän.
Elisa ei arvannut, niinkuin joku toi­nen
tyttö olisi heti tehnyt.
— Alpo — Hertta tunsi korviensa •
kuumenevan — suuteli minua . . .
— kuinka . . . ?
JatkaUa Tannilaan Hertta ajatteli
Elisan kanssa. Oli niin hir-
-«eakm Alposta ja — sitten . . .
/Naurahti.ääneen kulkiessaan. Sau-
- Elisa hämmästyisi, eikä aluk-
•^^^ti uskoisikaan. Lidulta kuiten-tehnyt
rumasti, mutta että kun kerran
olin osannut valita seurani oikein, sain
anteeksi. Äiti vielä naurahtelikin hy­villään.
— Toivoisiko hän sinun suostuvan
Elisa katsoi hä- Alpolle?
— Hiteii siuuU on käynyt? Hertta' nyökkäsi, mutta- nousi 'äkkm
'Huonosti! ja meni seisomaan Ikkunan luokse.
Älä narraa, sanoi Elisa -säpsähtäen. Arvaa, mitä- tapahtui sil!cfo..illa!-
sunnuntaillisesta? kysyi Hertta kuiska­ten,
heidän yhä viipyessääh pirtissä.
Elisa naurahti, nosti pannun tulelta
ja ryhtyi asettamaan tarjottimelle kup­peja.
— Eivät tiedä!
näen. -
— Niin, hän teki sen väkisin ja minä
suutuin, juosten kotiin.
Hän kääntyi -nyt selin Elisaan, Joka
ei pitkiin aikoihin puhunut mitään.
Tuossa hiljaisuudessa siirtyivät hänen
ajatii&sensa Sauliin ja tuohon yöhön.
Häntä värisytti. Sydän löi haljetak-seen.
Jatkuu,-
LAUANTAIN.4^ SVYSKIJUN 9 mmmÄ, l$m SITOI