Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 3, 1944

              ja
Jatkoa.
Dickin hengitys näytti pysähtyvän,
kun pieni must^ kuono kosketti ha­lien
polveaan, kirkkaat ruskeat sil­mät
kohdistettuna hänen kasvoi-
,liinsa ja pjeni häntä heiluen edesta-
,^aisin tervehdykseksi, H.ettken ku­luttua,
.kun he kak^i pUvat läjiepty-
.li^et toisiaan tupllaisella pupleepsave-jtävällä
iTiielenkiinnolla, Dick naurah­ti
ja sanoi: "H^oo!" samalla tehden
Jjpuku utelevan liitvahduksen r houku­tellen
tuota pientä elukkaa syliinsä.
. Silmäni. täyttyivät.kyynelillä. Tämä
oli ensimmäinen .kerta kun kuulin hä­nen
nauravan isänsä kuoleman jäl­keen.
Bruce kosketti minun kättäni epä-
- varmasti. Tiesin, että hän oli kat-
.sellut tätä kohtausta koko ajan avoi-inin
silmin.
-Pieni koira btti vastaan Dickin
-lioukuttelun mielihyvin ja kaatui hä­nen
syliinsä, piilottaen pääinsä hä-
.nen pieneen kainaloonsa. Dick aivan
värisi ilosta. ÄHänen hengityksensä
salpautui, kuului ainoastaan heikko
^^nnähdys puoleksi itkua ja puoleksi
naurua. "'Haloo!" hän sanoi uudes-
4aan. ^^Haloo! Mikä «inun nimesi
. Omistaja "Kenel teki anteeksipyy ta­van
liikkeen.
'"Tämä on sekarotuinen ja tyhmä.
Me hävitimme toiset joku aika sit­ten.
Et suinkaan sinä sitä halua?"
3rucen käsi oli jo taskussa ja hän
'feysyi hermostuneesti:
'Paljonko se maksaa?"
Omistaja katsoi häntä ja virkahti:
"Minähän sanoin, että se on tyh-ma.
^^Ibiieisesti se ei merkitse pojalle
mitään", sanoi Bruce. "Paljonko se
maksaa?"
"Viisi dollaria"^ sanoi omistaja ha­luttomasti.
"Te tulette katumaan
jälkeen päin."
"yaikea sanoa", Bruce naurahti»
"Tule tänne Dick, se koira on sinun."
Dick otti koiran syliinsä ja hänen
kasvoillaan oli eloa ja väriä, silmänsä
loistivat tyytyväisyydestä.
'-'Oikeinko totta? <Kiitos, setä
Bruce!" hän kuiskasi. Siinä kaikki.
Mutta siinä oli tarpeeksi.
Dick nimitti koiransa M<SA.rthu-riksi.
N.
Varmaan ei tämä rakastellt^sanka-ri
-tiennyt, kuinka Dick hänestä piti.
He olivat yhdessä kaksikytnmentänel-jä
tuntia päivässä — siis yölläkin.
rekorttinsa horkeakpuluajoilta MU sel-lainen,.
että hän sai valtion stipendin
Rudgers-yliopistoon v. 19X5. Hän oli
kolmas neekri, .joka. milloinkaan oli
päässyt oppilaaksi mainittuun ylio­pistoon.
Urheilussa ja jalkajiallope'
iissä hän saavutti Ri^dgersissa sellai­sia
tulaksia, jotta tähän päivään men-nessä
kukaan vielä ei ole. niitä kyen­nyt
voittamaan. Hänen senaikaisis­ta
saavutuksistaan urheilun alalla vie­läkin
kerrokaan ikäänkuin legenda-maisina
kertomuksina, jotka jäivät
Pysyvästi Mrheilun aikakirjojen leh­dille.
Mutta urheilun ohella .hän ei suin­kaan
laiminlyönyt opinnollisia har­rastuksiaan
ja tutkimuksiaan. Hänet
valittiin tiedekuntansa väittelyryh-män
johtajaksi, jossa aminaisuudessa
hän saavutti korkeimmat numeroi mi­tä
mikään oppilas oli ennen milloin­kaan
missään opistossa saavuttanut.
Omituiselta tuntuu, että. hän ei
milloinkaan osallistunut opiston
laulukuoroon. Vasta myöhemmin
opistosta päästyään hän ryhtyi
harrastamaan laulutaidetta .ja tut­kimaan
musiikin teoriaa ja tekniik­kaa,
päästyään selville siitä, että
hän omaa äänen — niinkuin oma-sikin
— mikä on väriHhdyttänyt
miljoonia ihmisiä kolmella maail­man
mantereellfi.
—Suoritettuaan tutkinnot Rudgersis-sa
korkeilla arvolauseilla, meni hän
Columbian yliopiston lakikouluun, ai-
.kocn lukea lakimieheksi ja suorittaa
lakimiehen tutkinnon. Siellä hän koh­tasi
tulevan vaimonsa, es pan jalais-syntyisen
neekeritytön, Eslanda Car-doza
Gooden, joka myöhemmin suo­ritti
tutkinnot tcitcissä ja kemiassa ja
joka tähän päivään saakka on ollut
hänen (Robesonin) parhain ja suurin
innoittaja kaikissa elämän vaiheissa
ja taiteessaan.
Jatkuu,
McArthur ei jättänyt Dickiä yöllä­kään,
vaan nukkui Dickin säng3m
jalkopäässä peitteen piäällä. 'Usein,
kun menin peittdem^n Dickiä yöl­lä,
kuulin kuinka seh pi«:ii häntä
paukutti peitteellä tervehdykseni ja
usein tunsin lämpimän nuolaisun -kä­delläni.
Tämä kuukausi tarjosi MöVrthu-rille
suurempaa ristiriitaisuutta luon­toon
kuiiluvaisuudellaan, mutta sen
silmät olivat ystävälliset ihmisille.
Dick;tiesi sen innon ilman raljoituk-sia.
Bruce naurahteli, kun hän katseli
heidän leikkiään nurmikolla lämpi­mänä
heinäkuun iltapäivänä, ja kuin­ka
tuo pieni koira teki temppuja. Hän
teki havaintonsa sillä, tyydytyksellä,
että hän oli tehnyt tuolla pienen elu­kan
hankkimisella enemmän Dickin
mielen nostattamiseksi kuin olisi voi­tu
tehdä gallonalla jotakin rohtolan
lääkettä.
"Sinä, Bruce, tiesit parhaiten", sa­noin
kiitollisena, "ja sinä myös näet
mikä on parasta kaikille."
"Vaikea sanoa", "hän virkahti ja loi
nopean, hellän ja kysyvän silmäyk­sen
minuun, "mutta aitna minä tah­don
katsoa sinun ja pojan parasta.
Sinä tiedät tämän, rakkaani."
Minä tiesin sen, ja minä myös tie­sin
sen, että Bruce oli rakastunut mi­nuun,
ainoastaan hänen uskollisuu­tensa
Deanin muistolle oli pitänyt hä­net
loitolla. Mutta minä tiesin ajan
tulevan, folioin hän kysyy minua vai­mokseen.
Hänen suojeluksensa olisi
kuin kallio minun horjuvien jalkaini
alla. Minätiedänsen, minä.tarvitsen
häntä suuressa surussani. Ehkä jo­nakin
päivänä minä voisin oppia hän­tä
rakastamaankin jonkun verran.
Mutta minulla oli Dick, jota pitää
ajatella, joka aina kohteli Brucea
vieraana ja piti häntä erillään. Hä­nen
uskollisuutensa isänsä muistolle
oli kiihkeä, melkein uskomaton niin
nuorelle lapselle. Käsitin vaistomai-
.sesti, etl;ä Dick,tulisi katkerasti louk­kaantumaan,
jos joku toinen mies ot­taisi
hänen isänsä paikan;
•Meni kesäiset kuukaudet, meni
syksyisetkin, tuli talvi ja meni se­kin.
i;evään tuulet henkäilivät yli
pienen pihan vaahterapuissa. Pojat
leikkivät urheiluleikkejään ja tytöt
ottivat esille rullaluistimensa. Uutta
elämää, naurua, huutoa, laulua kuu­lui
jokapuolelta.
Dick nauroi myös, kun. hän heitte­li
palloa McArthurille. 'Katso, äiti,
kuinka se on taitava kaikessa! Katso
sitä nyt! 'Ota, Mac!' Xatso, katso,
kuinka pian se otti kiinni sen! "
"Se on varniaaii hyvin viisas pik­ku
>oira", myöntelin mipä myöskin
nauraen.
Aurinko paistoi lämpimästi ja Dic­kin
nauru oli sydämellistä.
"Bruce lupasi tulla hakemaan mei-j;
ä su.imu^t^irftjelulle. SiA^P on nyt
p,ar.asta, jpennä pesemän kätesi, r^k-
,l^aani, sillä setä Bruce voi tulla -mil­lä
hetkeliä taliansa."
Dick heitti minuun nopean tutki­van
siyukatseen ja minusta näytti
kuin hänen-pisamaiset kasvppsa olisi-
. vat .kalvemieet.
"Mipä en halua lähteä ajelulla setä
Brucen kanssa", ,hän julisti hämniäs-tyttävän
itsepäisesti. " J a siksi että
hän ei. ole oikea setä. Tommy Peter­son
-sanoi, ettei hän ole mikään suku-lai.
nenka,an meille kenellekään. |»fiin
mil^si me -häntä, sed^si kutsumme ja
miksi hän tulee täpne meille aina."
.'Hengitin raskaasti tietäen tämän
j a häpeän puna nousi kasvoilleni. '"
"Miksi, miksi, Dick. Ajattelin et­tä
sinä liidät setä Brucesta", -änkytin
nopeasti, peloissani j a väsyneesti.
'^Hän on oikein ^hyvä", myönsi
Dick vastahakoisesti välttäen katset­tani.
-^Muttä mitä varten hän käy
täällä meillä niin usein?"
Aioin häntä vastustaa jyrkästi,
mutta sitten ajattdin: parem|)f an­taa
olla sen tekemättä, jlstuin :avut-tomana
ja seurasin hänen pientä ^ole­mustaan
ja puristuneita, toivottomia
kasvojaan.
Minä, tiesin tämän, hän on usko­mattoman
terävä lapsellisuudessaan
ja tosi harmi j a loukkaus kuvastui M -
nen silmistään ja yhteenpuristetusta
suustaan. Hänen kasvonsa sanoivat
minulle, ettei yksikään tule. ottamaan
hänen isänsä paikkaa niin kauan kuin
hän voi sen estää.
Brucen tultua vähän myöhemmin
en vaatinut Dickiä lähtemään mu­kaamme.
Jätin hänet leikkimään
pihanurmikolle McArthurin kanssa.
Jonkun matkaa a^jettuamme Bruce
halusi tietää mikä .poikaa vaivasi ja
.hänen katseensa nyytti hyvin huoles­tuneelta.
"Hän ei vain halunnut lähteä",
'minä selitin.
"Hän on .loukkaantunut minuun,
eikö olekin?" Bruce .kysyi nopeasti.
"Sinä tarvitset vastauksen tähän?"
"En. Olen nähnyt jo pitkän ai­kaa.
Minä ymmärrän. Hänen .kun­nioituksensa
isäänsä kohtaan, hänen
uskollisuutensa isän muistoa kohtaan
— siinä.syy — ja siinä, että hän —
ihan tietää, että minä rakastan hä­nen
äitiään."
"Bruce!"
"Miksi et anna .sanoa tätä, >Iary.
Ehkä sinä olet tiennyt tämän jo kuu­kausia?
Niin, Mary, minä olen ra­kastanut"
sinua aina — ensimmäises-
. tä päivästä lähtien, jolloin Dean toi
sinut Williamsportiin, mutta olen
koettanut sen salata Jtseltämkin. Us-'
kotko tämän, rakkaani?"
"Kyllä — kyllä minä uskon!" mi­nä
kuiskasin. Hänen tuttu läheisyy­tensä
ja rajaton hellyytensä kasvatti
väsyneen sydämeni ympärille ikään­kuin
suojamuurin. "Kyllä, Bruce,
minä uskon, sen", kertasin.
"Dean oli minun paras ystäväni ja
sivistyneimpiä miehiä mitä koskaan
on elänyt. Voi olla, että hän ensim­mäisenä
toivoisi meidän olevan onnel­lisia
keskenämme. Minä en halua
kiirehtiä sinua, rakkaani, mutta jo­nakin
päivänä — minä varotan sinua
— tulen minä sinuun vaarafcti
kastumaan.» . .
Tiänen katseensa kosketti Juiulianr
Hänen .silmistään kuvastui hellmt
liuolenpito. '
*^Muttä;-~ mutta — entä Dick?»
Itysyin sumllise§ti. "Mmä en vo
loukatavhäntä uudest^^^ Ajattelen!
^ että tämä voi hänet ristiinnauUu J
minä . . ."
^'Me enime loukkaa poikaa, lupaan
.sen sinulle, rakkaani."
J?ick .fii ollut pihalla kun tulimjne
Wm pjuplen tunnin kuluttua, fl^^
istui autovajassa ja McArthurin avij.
ton pää. lepäsi hänen polvellaan. Hän
kat^i-ylös liuolestuneena jä hikikar-p^
lpt kiilsi hänen otsallaan.
^jVaiyaako-jokin Macia?" ky^-a.
"Se ei halua leikkiä enää ja se»
kuoro on kuuma j a kummallinen."
Bruce oli ajanut minut kotiin kub
ystävä ainakin, heiluttanut Dickife
kättään ja mennyt. Minun oIi;teh.
tävä tutkimus yksin.
'f-Ehkä se on vain väsynyt", huo­mautin
polvistuen koiran vierelle.
Macin häntä heilui, kun se minut
tunsi, mutta sen silmät olivat kijnnl
" E i se ole .väsynyt, se on sairas.
Minä tiedän että se on sairas. Mi­nä
katsoin sen ruoka-astiaan minuut»
ti.sitten ja kaikki ruoka on syömät-tä.
JJ4»?iä i p i n ruuan tänne, mutta ^
ei .halua kpskeakaian siihen."
En pitänyt siitä-hajusta, mikä;ti£i
Maqn kuumeisesta suusta, v^n ea
antanut JDickin.sitä huomata.
"Illallisen jälkeen saat viedä ?ai
lääkäri Suddille", lupasin, "ja *lm
varmaan sanoo, ettiei se ole vaaral­lista:"
•
Dick söi illallisensa hotkien, työnsi
tuolinsa takaperin ja kysyi nopeasti:
"Voimme^ko nyt mennä?"
"Kyllä. Pane Mae autoon, mutta
älä kpeta häntä kantaa, sillä jos se on
sairas, voit loukata sitä."
Lääkäri Budd kohtasi meidät van­hassa
autovajassa. Tutkittuaan Ma­cin
sanoi hän:
"Minä voisin kyllä sen ampua."
»Hän ei tiennyt, minkä vaikutu^
nuo ajattelemattomat sanat tekivät
•Dickiin; ne nostattivat veren hänen
kasvoihinsa ja hän jäykistyi pelosta.
"TarJioitatteko te että Mac pitäisi
— p i t ä i s i . . . ? " Hän «i voinut sanoa
tuota pahaa sanaa, joka oli häntä ym­päröinyt
siitä saakka kun hänen isän-meni.
Minun tuli sääli poikaani onneton-ta
ja Idirehdin selittämään:
" E i , ei Dick. Varmaankaan eiiläa-kari
sitä tarkoittanut. Kun h<iM
sitä yhtä huolellisesti kuin ennenkin,
niin Mac voi vielä parantua."
Lääkäri kohautti olkapäitään. "By-
Vä hoito voi ehjkä s,en vielä parantaa ,
-myönsi hän-hienotunteisuudesta, mu.J*
ta vastahakoisesti. "Minä annan joi­takin
pillereitä, joita sille voi antaa
joka toinen tunti. Tällä ympäristöl­lä
on nykyään paljon penikkaUutia
koirissa."
Dick ei puhuput kotimatkalla^*
tään. H ^ istui takaistuimella Maan
pää asetettuna hänen syliinsä- Ker­ran
olm kuulevinani, että hän suj^»
jotakin Macin korvaan, mutta k^f
katsoin taakseni, näin vain hänen KUI-vat
ja palavat silmänsä.
Me laitoimme Macille vuoteenp^-
vähuoneeseen ja aloimme vairrt ioifl^
sitä surullisena, Dick kyyristyije*^
sen vierelle, pidellen sen silkin hiea^
korvaa kädessään ja usem tarjoten
vesikuppia, josta IVIac latki kuuP^
sesti. Kun huomautin Dickille, e
hänen pitäisi mennä nukkumaan,
soi hän minuun epätoivoisesti.
"Oh, äiti, anna minun olla,