Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 21, 1951

              Jatkoa
Päästyään Puutteen kadulle kiiruhti
iPaul sitä pitkin pääkadulle, hypäten siel>
lä muutamaan länteen päin kiitävään
onnikkaan. Piccadillyn kohdalla vaihtoi
Sian jälleen onnikkaa ja laskeutui vihdoin
siitä maahan erään lyhyen kadun pääs-'
sa, jota pitkin päästiin muutamalle suu­relle
Bayswaterin aukiolle. Hän suun­tasi
katseensa ensin sinnepäin ja käveli
sitten takaistii vähän matkaa, kunnes
saapui erään kapean kadun kohdalle,
jolle hän äkkiä kääntyi. Hän oli nyt äu-
Siion varrella sijaitsevien talojen takana
ja niidän korkeat, mahtavalta vaikutta­vat
seinät kohosivat korkealle hänea..
yläpuolelleen. Hän pysäht3ri erään pie-aen
viheriän oven edustalle ja painoi
anessinkistä soittonappulaa, jonka vie­reen
oli painettu: "Kauppiaille".
Hetkisen kuluttua avasi oven muuan
punaposkinen tukeva talousapulainen.
— Kaikki on hyvin. Älkää säikähty-kö,
sanoi Paul, mennen sisään.
— Herrako täällä olikin? huohotti tyt-
— Niin. Missä Jevons on?
~ Menen hakemaan hänet tänitö he­ti.
Olen — imutta tuolta hän jo tulee-
. ,^n! • K
Muuan kookas, tärkeän näköinen ho­vimestari
kiiruhti lähemmäis näyttäen
hyvin hämmästyneeltä.
— Jevons, kysyi Paul lyhyesti, —
imissä herra Martindale on? -
Kirjastossa.
— Hyvä on. Tahdon mennä huonee­seeni
kenenkään näkemättä. Luuletteko
sen käyvän päinsä?
— Kyllä, herra Paul. Luulisin sen
olevan hyvinkin helppoa. Menen vain
edellä katsomaani onko tie selvä.
Paul seurasi ilmeisesti hyvin järkyt­tynyttä
Jevonsia ja päästyään suureen
iialliin, tämmi .kelpo midicfn ilmoitettua
hänelle kaiken olevan selvää, kiipesi hän
aopeasti monet portaat ja astui vihdoin
erääseen suureen ja kauniisti kalustet­tuun
makuuhuoneeseen. Hän katsoi
ympärilleen ja huokaisi. Sitten riistäen
yltään risaiset vaatteensa katosi hän nä­ky
vistä kylpyhuoneeseen makuuhuoneen
toisessa idässä olevasta ovesta.
Puolituntia myöhemmin sulki muuan
&aunis nuori herrasmies, joka oli sievästi
ja hienosti puettu, makuuhuoneen oven
ja laskeutui portaita pitkin alakertaan.
Hänen kauluksensa oli valkoinen ja puh­das,
mustat kenkänsä kimaltelivat ja
tukkansa oli kammattu jakaukselle ja
harjattu. Hänen koko olemuksessaan ei
ollut muuta vikaa kuin vähäinen mus­telma
vasemmassa silmäkulmassa.
Jevons, joka oli levotonna odotellut
häntä hallissa, näki hänen antamansa
merkin ja kiiruhti kirjast(H>n. Sieltä hän
palasi äkkiä ja piti ovea niin kauan auki,
kunnes Paul ehti huoneeseen. s
Herra Martindale vanhempi, joka oli
hyvin tanakka punakka anies^ seisoi suu­ren
takan vieressä, jossa paloi pieni tuli.
- ~ H y ^ ä huomenta, isä, sanoi Paul.
— Rakas poikani! huiidahti vanhempi
mies, tullen rähemmäksi ja ojentaen
Pauhlle kätensä. — Olet siis palannut,
jäädäksesi tänne ainiaaksi.
— Sellainen on aikomukseni.
— Tietysti! Tietysti! Kuulin sinun
saaneen viestini ja mielestäni on parasta,
että unhotamme kokonaan tuon onnetto­man
riitamme ja annamme menneen olla
mennyttä.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan,
isä. Ymmärrän nyt olleeni kokonaan
väärässä.
— Lorua! Minäkin .olin yhtä vääräs­sä,
mutta emme puhu enää siltä asiasta.
sanaakaan.
—Kuinl^ äiti voi? .
Herra Martindale pudisti päätään.
— Pelkään, että hän on hyvin sairas,
Algernon Stoke, tuo kuuluisa lääkäri, on
hänen luonaan 3iyt, He odottavat kään­nekohtaa
tänään tahi hucmenna. Sii-
Wm3
. £4
hen saakka pitää meidän toivoa parasta.
— Saanko minä mennä tapaamaan
häntä?
— Et vielä. Hoitajattaret eivät pääs­tä
ketään hänen läheisyyteensä. Mutta
ehkäpä hieman myöhemmin. — Et suin­kaan
aio lähteä talosta, ennenkuin—
— En tietystikin, isä.
Tuntia myöhemrmin söivät isä ja poika
hyvin tarjoilluni mutta surullisen lou­naan.
Molemimat koettivat jutella ke-nryesti,
mutta levottomuudessaan saattoi­vat
he vain tehdä muutamia tavallisia
huomautuksia. ;
Paulin mieli enemmänkin kuin huo­jentui,
kun ateria vihdoinkin loppui. Hän
tunsi olonsa hyvin kummalliseksi ja oli
hyvin huolissaan. Oleskeltuaan aivan
erilais^sa jrmpäristössä monta kuukaut­ta
ei hän niinkään helposti vt^inut mu­kautua
entisen elämänsä puitteihin. Hän
oli kuitenkin kiitollinen eräästä seikasta.
Hänen isänsä ei kysyn3rt häneltä ollen-ikaan,
mitä hän kotoaan lähtemisensä
jälkeen oK tehnyt. Isä ei oUut siitä tie-tävinänsäkään
ja näytti koettavan käyt,
täytyä, ikäänkuin hänen poikansa ei oli­si
(milloinkaan ollutkaan kotoaan poissa.
Ja heti, kim se vain oli mahdollista,
P5rysi Paul anteeksi ja meni omaan huo­neeseensa.
Hän tahtoi olla yksikseen,
voidakseen ajatella. Oli hirmuista tie­tää,
että hänen äitinsä oli dikä kuole­maisillaan.
Ja juuri se oli ollutkin pai­navin
syy, joka oli pakottanut hänet
palaamaan kotiin, kun hän oli lukenut
Barbaran kirjeen.
Ja sitten piti hänen ajatella Pätsiäkin,
tuota pienokaista. Hänen oli pidettävä
Pätsille antamansa lupaus, tapahtukoon-pa
sitten mitä tahansa. Hän totesi, et­tä
nyt kun hän jälleen oli päädyt kor­keammalle
yhteiskunnalliselle tasolle, oli
tilanne muuttunut melko vaikeaksi.
Mutta vastukset oli jollakin tavalla voi­tettava,
koska hän ei mitenkään voinut
uno^htaa tyttöä.
Ja istuuduttuaan pienen kirjoituspöy­tänsä
ääreen tarttui hän kynään ja kir­joitti:
"Pieni Pats-kultaseni!
Pelkään, etten voikaan tulla luok­sesi
tänä iltana ollenkaan ja kun il­moitan
sinulle syyn, ymmärrät sen
kyllä. Olenäitiniluöna ja hän on hy­vin
sairas ei&ä minä voi poistua hä­nen
luotaan, ennen kuin vaara on ohi.
Mutta on oleniassa eräs toinenkin
asia, jonka haluan kertoa sinulle, ni-onittäin
se, että rakastan sinua. Luu­len.
s*nun tietävänkin sen jo, mutta
minun piti ilmoittaa se sinulle joka
tapauksessa.
En tiedä oUenkaan, rakastatko si-
• näkin minua, mutta, kultaseni, minä
tulen luoksesi niin pian kuin suinkin,
kuullakseni vastauk^si ja voidakseni
selittää kaiken.
Sillä aikaa elän minä toivossa, että
rakastat minua aivan yhtä suuresti
kuin minäkin sinua, ja siinä tapauk­sessa
ei meitä voi enää mikään mil­loinkaan
erottaa.
Paul.»
. Hän sulki kuoren ja kirjoitti osoitteen,
ojentaen sen sitten palvelijalle, joka tuli
huoneeseen, hänen soitettuaan kelloa.
— Pitäkää huolta, että tämä joutuu
iltapostiin, sanoi hän, nousi istuimeltaan
ja heittäjrtyi vuoteelleeä, koska hänen
kolhittuja jäseniään vielä kovasti pakot­ti.
Viiden minuutin kuluttua koputti ho­vimestari,
Jevons, hiljaa kirjaston oveen,
pujahtaen tj^esti sinne.
— Teidän määräyksestänne, herra,
mutisi hän ja ojensi Paulin juuri äsken
kirjoittaman%irjeen herra Martindalel-le,
poistuen sen jälkeen huoneesta.
Herra Martindale .katsoi osoitetta. Sit­ten
hän rypisti kulmiaan ja hänen kasvo-T
jensa ilme muuttui. Hän repäili kuoren
atdd muitta mutkitta ja luki sisällön.
— Vai niin! mutisi hän itsekseen. —
Kaikista näistä hullutteluista täytyy tul­la
loppu! iNyt palattuaan tänne takai­sin
on hänen luovuttava kaikista tällai­sista
tuttavista. Aion pitää huolta siitä.
Olipa sentään onni, että Barbara varoit­ti
minua.
Hän repi kirjeen pieniksi kappaleiksi ja
poltti ne sitten huoldlisesti.
Pats pani hyvin myöhään nukkumaan
sinä iltana. Kello oli^o puoli kaksitois­ta,
ennenkuin hän laski unisen päänsä
pielukselle.
No, viis siitä! lohdutti hän itseään,
ajateltuaan asiaa tarkemmin. — Saan
Paulin kirjeen huomenna. Hän lupasi.
Hän nousi jo kello seitsemän aikaan
aamulla ryhtyen askareihinsa ja kello
kahdeksan aikaan nojautui hän jo kai-teihin
ja odotti levotonna postimiestä.
Ja hetkisen kuluttua kuulikin hän jo
hänen raskaiden askeltensa lähestyvän
hitaasti yläkertaa.
Mies pysähtyi ja koputti rouva Char-din
oveen kerrosta alempana antaen hä­nelle
maisemakortin, mutta kääntyikin
sitten Pätsin pettymykseksi pois, ai­koen
kuin lähteä takaisin.
— Onko minulle mitään? huusi hän
miehelle. —• Nimeni on Goodwin.
Postimies tarkasti kädessään olevat
kirjeet.
—-Ei tänään, neiti.
— Oletteko te aivan varma siitä?
— Olen. Mutta ehkäpä onni suosii
teitä paremmin ensi kerralla, vastasi
mies iloisesti ja laskeutui kolisten por­taita
alas.
Pats hiipi takaisin omaan huonee­seensa
raskain sydämin. Paul oli luvan­nut
k-rjoittaa. Hän oli kyllä palannut
Saada&seame korlieimmat Mimat ja nopeamman maksim
; Lalaettaläaa &aiMd mita voi&te. VcSsssme
Melöam vamhat csteJamssiÄ mateavaft-
KORKEIMSmT HINNAT TÄYSISTÄ
koreista . . . Yli N E O Ä N N E S V U O S I -
SMJÄN Toffomtoia' ®E©EiMäTlMKU-Ia£
is4ysI3pot lalietctäaEa- vapaasta pyjrdattassö.'•
Suositukset: BANK OF MONTREAL
St. £. Pu!a©lia EL 6151
—r iiiJ>;.,t-"-ff,'i*IjS-:
takaisin omaistensa luo, eikä Pats h L
tavasti näkisikään häntä enää imil^^''
kaan, mutta kirjoittaa hän sentään oV
saattanunt-
Hän istuutui masentuneena tomett
man ompelukoneensa ääreen, mutta sit
ten kohotti muuan toivonsäde hänea
päätään ja hänen kalpeiUe pienille
voilleen ilmestyi iloisempi Ume. Krrje-hän
saattaakin ehkä tulla toisessa po;.
tissa. Miksi hän ei ollut ajateUut
ennen?
Mutta sitä ei tullut toisessa eikä pH.
väpostissakaan ja syötyään niukan lou^
naansa oli Pätsin pakko todeta, että oli
t j t o ä ä odottaa enää pitempää aikaa.
Paul oli hylännyt hänet kokonaan, jä
huolimatta lupauksestaan ei häh oöut
vaivautunut edes kirjoittamaankaan.
Pats nyrpisti kauniita huuliaan päät­täväisesti
ja puki ylleen päällystakkinsa
ja pani hatun päähänsä. Sitä ei nyt
kannattanut surra. Entä tuo ompehikfl.
ne sitten? Nyt hän ei ansainnut siE
pennfäkään. Jos Paul halusi unohtaa
hänet, unhottaisi hänkin varmasti Pau­lin,
mutta hänen. Tipun ja Kurren täy-t3y
kaikissa tapauksissa syödä.
Hän riensi kadulle pää ylpeästi pys-tyssä
ja suuntasi epäröimättä kulkunsa
Polinskyn tavarataloon.
Hän tunsi olevansa hieman peloissaan
avatessaan sen oven, mutta rauhoittm-kin
sitten heti nähdessään vanhan Abea
tavallisella paikallaan kaupan tuonnim-maisessa
päässä olevan tiskin takana.
Alle kirjoitti jotakin hyvin kiireesti eikä
kohottanut katsettaan hänen lähestyes­sään,
mikä Pätsin mielestä tuntui kum­malliselta,
koska Abe tavallisesti tervehti
häntä hymyillen, sanoen jotakin mieles­tään
hyvin sukkelaa,
— Hyvää iltapäivää, herra Polinsky,
sanoi Pats iloisesti.
Vaiihus kohotti päänsä ja katsoi sit­ten
häneen hyvin vihaisesti.
— Mitä? Mitä te tahdotte?
Pats säikähti,
— Olen tullut hakemaan hieman
enemmän työtä, herra Polinsky, änkytti
hän.
Herra Polinsky kohotti kätensä ja
viittasi dramaattisesti Pätsin olan yli.
— Poistukaa heti! Menkää tiehenss
täältä, ennenkuin kutsun poliisin.
Poliisinko? Mutta miksi?
—-Kuinka te kehtaatte kysyä sitä mi­nulta?
Tehän olette pieni varas.
— Mitä?
— Varas! Varas!
— M'tä tarkoitatte? huudahti Pats
punastuen. — Kuinka te uskallatte sa­noa
minua varkaaksi? Tehän tiedätte,
etten ole milloinkaan varastanut teiltä
penniäkään.
— Kumka te julkeatta vielä kieltää,
koska poikani, Sammy, huomasi lauan­taina
te'dän luovuttaneen kolme kaula­nauhaa
liian vähän ja väärentäneen sit­ten
laskun. Ja kun hän sai teidät kiinni
siitä; riensitte te ulos ja paiskasitte oven
n in luJasU kiinni, että hänen kätensä jäi
väliin ja loukkautui niin pahasti, että
hänen oli pakko turvautua lääkäriin.
Sammy oli ilmestynyt konttorin md-
Ie. Hänen oikea kätensä oli p^^^
s-teissä ja hän mulkoili vihaisesti Fat­siin.
— Ah! huudahti tyttö, alkaen yminär-tää.
— Vai sellaisen jutun hän on keri­nytkin!
— Ja sehän tässä vielä onkin pahinta,
sanoi Abe, katsahtaen kauhistuneena
kattoon ja kohottaen käsivartensa kor­kealle,
1— että te ehkä olette tehnyt sel­laista
jo ennenkin. Hyvä Jumala sen­tään!
Te olette ehkä pettänyt nrnoa
jo vuosikausia, enkä minä miUoinka^u
saa tietää sitä! .
— Mutta kai te sen varmasti tiedät­te,
herra Polinsky, ettei asianlaita oi?
— IHistäpä minä sen tietäisin! v3i^«;
roi Ahe, — Sen kuitenkin tiedän, mit^
11 poikani kertoi mnulle.