Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 11, 1954

              Lyllerö
Jatkoa
/7V>R!NXJI>ET koroitti äänensä:
V - / — Sota on julmuutta, jos käydään
rauhallisen naapurin kimppuun, mutta
|)yhä velvollisuus, kun on kysymykses-sän
isänmaan puolustaminen.
Emännän pää nyykähti:
— Niin, kun puolustetaan maata, se
on toinen asia; mutta eikö olisi parempi
itappaa kaikki kuninkaat, jotka sellaista
tekevät omaksi lystikseen?
Cornudetin silmät säihkyivät.- Hän
virkkoi:
— Mainiosti sanottu, kansalainen!
Herra Carre-iLamadon^ oli sy\'issä
mietteissä. Vaikka hän erinomaisesti
ihaili kuuluisia sotapäälliköitä, johtui
ihan kumminkin tuon maalaisnaisen ter­veitten
ajatusten vuoksi harkitsemaan,
millaista vaurautta maahan loisivat niin
monet joutilaat ja siis suoranaista va-ihinkoa
tuottavat käsivarret, niin suuri
toimettomana pidetty voimien määrä,
jos sitä käytettäisiin teollisuuden pai-
•veluksessa, suorittamassa töitä, joihin
välttämättä kuluu vuosisatoja.
Loiseau nousi paikaltaan ja meni jut­telemaan
hiljaa isännän kanssa. Isäntä
nauroi, yski ja ryki, hänen valtava vat­sansa
hytkyi ilosta, kun hän kuunteli
vieraansa leikkisää puhetta, ja hän lu­pasi
ostaa Loiseaulta kuusi tynnyriä
portviiniä kevääksi, jolloin arveli preus­silaisten
jo olevan tiessään.
Kaikki olivat matkasta niin väsynei­tä,
että lähtivät aterian päätyttyä heti
yösijoilleen.
Mutta Loiseau. joka oli ollut huomaa­vinaan
yhtä ja toista, antoi vaimonsa
mennä vuoteeseen ja painoi sitten mil­loin
korvansa, milloin silmänsä avaimen-reikään
kokien saada selkoa siitä, mitä
nimitti "käytävän salaisuuksiksi".
Suunnilleen tunnin kuluttua hän kuu­l
i sieltä kahinaa, kävi vikkelästi tirkis­tämässä
ja näki Lyllerön, joka näytti
entistä pyylevämmältä sinisessä, valkoi­sen
pitsein reunustetussa silkkisessä yö­viitassaan.
Hänellä oli kynttilä kädes­sään,
ja hän suuntasi kulkunsa kohti
käytävän perällä olevaa lasiovea. Mutta
samalla raotettiin erästä toista ovea, ja
Lyllerön paalatessa muutaman minuutin
kuluttua hänen vierellään kulki Cornu-det,
paitahihasillaan. He keskustelivat
hiljaisella äiinellä ja pysähtyivät sitten.
Lyllerö kuului kaikin voimin estävän
Cornudefta tulemasta luokseen huo­neeseen.
LoL<5eau ei valitettavasti kuul­lut
sanoja, mutta erotti niistä kummin­kin
lopulta, kun he alkoivat puhua ää­nekkäämmin,
muutamia. Cornudet ko­ki
kaikin mokomin päästä sisään. Hän
sanoi:
K r e i k k a l a i s i a maikakuTia . . .
Jatkoa 2. sivulta
Ohikulkiessaan ihmiset heittävät teil­le
kysymyksen: ''Germaani? Englanti­lainen?
Galliko vai gallialainen?"
Harhailen kauppakortteleissa. Ym-p>
ärUläni SNiityy keskustelua, melkein
väittelyä. Onko hän gallialainen (gal-liaUisranskalainen).
'onko hSn ger­maani?
Karkean äänen omistaja on
asettanut maahan valtavan tavaramy-tyn.
Ääni sekoittuu väittelyyn ja tulee
hallitsevaksi. Erotan tästä karkeasta
äänestä suuttumusta. ''Gennaani. eng­lantilainen,
gallialainen, italialainen,
viis siitä, AXTROPOS, se on ihminen.»
Kreikkj^ on kaikesta huolimatta kau­nis.
On sanoja, aivan yksinkertaisia
sanoja, joita sanovat arinan yksinkertai­set
ihmiset, jotka ovat kallisarNoisem-pia
kuin koko maailman .\kropolis-kuk-
• kulat.
— Ettehän tvperä ole, mitä haittaa
teille siitä on?
Lyllerö näytti närkästyneeltä ja vas-^
tasi:
— E i , hyvä ystävä, on hetkiä, jolloin
sellainen ei sovi; sehän olisi täällä ker­rassaan
häpeällistä.
Toinen ei nähtävästi ollenkaan tuota
tajunnut. Hän kysyi, miksi niin. L y l ­lerö
kerrassaan riehaantui ja koroitti
vieläkin ääntään:
— Miksikö? Ettekö jTnmärrä, mik­si?
Vaikka on preussilaisia talossa, ku­katies
viereisessä huoneessa?
Cornudet ei virkkanut enää mitään.
Huomatessaan, kuinka häveliäs oli tämä
nainen, joka ei antautunut hyväiltä-väksi
vihollisen ollessa lähellä, hänen­kin
sydämessään nähtävästi heräsi jäl­leen
_ eloon oma luhistunut arvokkuus,
sillä hän tyytyi suuteloon ja hiipi sit­ten
omalle ovelleen.
Loiseau oli kovin kiihtynyt, otti muu­tamia
tanssiaskelia, kohotti peitettä,
jonka alla lepäsi hänen elämänkumppa­ninsa
jyhkeä ruho, ja herätti tämän
suudellen j a kuiskaten:
— Rakastatko minua, kultaseni?
Sitten ei talossa enää kuulunut hii-renhiiskahdusta.
Mutta eipä aikaakaan,
kun jostakin epämääräisestä suunnasta
— oli mahdotonta ratkaista, kellaristako
vai ullakolta — alkoi kuulua valtava,
yksitoikkoinen ja säännöllinen kuorsaus,
kumea jatkuva ääni, joka värisi kuin
höyry purkautuessaan ankaran paineen
alaisesta höyrykattilasta. Majatalon
isäntä siis nukkui.
Oli päätetty lähteä matkaan kello
kahdeksan aikaan seuraavana aamuna,
ja kaikki olivat ajoissa kerääntyneet
keittiöön. Mutta vaunut seisoiv^^ yksi­nään
keskellä pihaa, lumen peittaminä;
hevosia ja ajomiestä ei näkynyt. Vii­meksimainittua
haeskeltiin turhaan tal­lista,
vajasta j a ladosta. Kaikki miehet
päättivät nyt lähteä tiedustelu retkelle.
He tulivat torille, jonka j)erällä oli
kirkko ja kummallakin reunalla mata­loita
rakennuksia, joissa näkyi olevan
preussilaisia sotamiehiä. Ensimmäinen,
jonka he näkivät, kuori perunoita. Vä­hän
matkan päässä i>esi eräs toinen par­turin
liikehuonetta. Kolmas, partainen
silmiä myöten, kiikirtteli polvellaan par­kuvaa
tenavaa kokien sitä viihdyttää,
ja maalaisnaiset, joiden miehet olivat
"sodan armeijassa", selittivät viittomal­la
kuuliaisille voittajiKeenT mitä heidän
kulloinkin piti tehdä: pilkkoa puita,
liottaa leipää, jauhaa kahvia — pesipä
eräs heistä emäntänsä, aivan voimatto­man
vanhan eukon pyykkiäkin.
Kreivi oli tuosta ihmeissään ja tie­dusteli
asianlaitaa sakaristosta tulevalta
suntiolta. Vanha kirkonrotta vastasi
hänelle:
— Eivät ne pahoja ole. Eivät kuulu
olevankaan preussilaisia. Ovat kotoi­sin
kauempaa, en tiedä, mistä; heillä
on itsellään kotona vaimo ja lapsia eikä
sota heitä suinkaan huvita! Varmasti
siellä heidän kot^uolessaankin itketään
ja kaivataan miehiä; sama surkeus kuin
täällä meillä. Ei tässä muuten ainakaan
toistaiseksi ole pahaa hätää, sillä ne
eivät tee ilkivaltaa, vaan heiluvat töis­sä
kuin olisivat omissa nurkissaan. Xäh-kääs.
hyvä herra..köyhien ihmisten täy­tyy
toisiaan autella . . . isoiset ne sotia
tekevät.
Cornudet, jota ei miellyttänyt voitta­jien
ja voitettujen kesken vallitseva sy­dämellinen
sopu, vetäytyi pois pitäen
parempana sulkeutua majatalon suojiin.
Loiseau keksi hup>aisen lausuman: —
N> lisäävät väkilu\'un entiselleen. —
Herra Carre-Lamadon \-irkkoi vaka­vasti:
— H e korvaavat tehtyä vahin-
16-vuotias Marilyn Bell, torontolainen uimarineitonen, on ainoa
canadalainen, joka osallistuu Orttarid-järven uintiin, matkalla,
joka on 32 maUia. Uinnin piti aikaa maanantaina tai tiistaina,
mutta SP täytyi ainakin silloin peruuttaa järvellä vallinneen
myrskyn takia.
koa. — Mutta ajomiestä ei löytynyt.
Vihdoin hänet kumminkin tavattiin kah­vilasta,
missä hän nautti hyviä taivaan
antimia veljellisessä, sovussa upseerin
palvelijan kanssa. Kreivi kysyi hä­neltä:
— Eikö teitä käsketty valjastamaan
kello kahdeksaksi?
— Käskettiin kyllä, mutta jälkeen­päin
tuli toinen käsky.
— Millainen?
— Ettei pitänyt valjastaa laisinkaan.
— Kuka sen käskyn antoi?
— Kuka muu kuin preussilainen up­seeri!
Miksi niin?
Mistä minä sen tiedän? Menkää
kysymään häneltä itseltään. Minua on
kielletty valjastamasta, j a minä en val­jasta,
siinä kaikki.
— Sanoiko hän itse sen teille?
— E i , herra, majatalon isäntä antoi
minulle määräyksen hänen puolestaan.
— M i l l o i n ?'
— Eilen illalla, kun menin makuulle.
Herrat poistuivat kovin levottomina.
He pyrkivät puhuttelemaan isäntää,
mutta palvelijatar selitti, ettei hän, hen­genahdistuksen
vuoksi noussut koskaan
ennen kello kymmentä. Hän oli nimen­omaan
kieltänytkin herättämästä aikai­semmin,
ellei tulipaloa sattunut.
Ajateltiin mennä tapaamaan upseeria,
mutta se oli kerrassaan mahdotonta,
vaikka hän asui majatalossa, sillä yksin
herra Follenviella oli oikeus puhua h ä ­nen
kanssaan siviiliasioista. Ei autta­nut
muu kuin jäädä odottamaan. Naiset
nousivat huoneisiinsa ja kuluttivat ai­kaansa
joutavissa askareissa.
Cornudet sijoittui keittiön suuren lie­den
luo. missä räiskyi iloinen valkea.
Hän pyysi tuomaan sinne kahvilan puo­lelta
pienen pöydän ja olutkannun ja
veteli haikuja piipustaan, joka nautti
hänen puoluelaistensa keskuudessa mel­kein
yhtä suurta ar\'onantoa kuin hän
itse, ikäänkuin se olisi palvellut isän­maata
ollessaan Cornudefn palveluk­sessa.
Se oli oivallinen, mainiosti tum­munut
merenvahapiippu, yhtä tumma
kuin omistajan hampaat, mutta hyvä-hajuinen.
sievästi kiverä, kiiltävä, kä-teenkäypä,
sanalla sanoen hänen ole­muksensa
luonnollinen täydennys. Siinä
hän istui liikkumattomana, katse suun­nattuna
milloin liesituleen, milloin
vaahtoisaan olut haa rikkaa n, ja ryypät-lyään
hän aina sipaisi pitkillä laihoilla -
sormillaan pitkiä ras\aisia hiuksiaan ja
särpi samalla viiksisLään niihin jääneen
vaahdon.
Loiseau sanoi lähtevänsä jaloittele­maan,
mutta menikin kaupitsemaan vii-nejänsä
paikkakunnan anniskelijoille.
Kreivi ja tehtailija alkoivat keskustella
politiikasta. He aavistivat Ranskan tu­levaisuuden.
Toinen luotti Orleansiin,
toinen johonkin tuntemattomaan pelas­tajaan,
sankariin, joka ilmaantuisi, kun
hätä olisi suurimmillaan — kuten Gues-clin
tai Jeanne d'Art. \'ai tulisiko enkä
uusi Napoleon I:n? Kunpa ei prinssi
olisi ollut niin nuori I Cornudet kuun­teli
heidän juttujaan ja hymyili niin­kuin
hymyilee mies, jolle kohtalot ovat
paljastaneet salaisuutensa. Keittiö oli
täynnä hänen piippunsa hyvää tuoksua.
Kellon lyödessä kymmenen ilmaantui
Follenvie. Häneltä käytiin heti kysele­mään,
mutta hän vain toisti pariin kol­meen
kertaan samat sanat: — Upseeri
sanoi minulle näinikään: '"Herra Follen­vie,
pitäkää huoli siitä, ettei noiden mat­kustajien
vaunuja huomisaamuna pan­na
lähtökuntoon. Minä en tahdo, että
he lähtevät ilman minun määräystäni.
Ymmärrättekö? Siinä k a i k k i .'
Nyt ajateltiin mennä puhuttelemaan
upseeria. Kreivi lähetti hänelle käyn-tikorttinsa,
johon herra CarreXamadoa
lisäsi oman nimensä ja kaikki ar\-oni-mensä.
Preussilainen vastasi, että mai-nitut
henkilöt saisivat puhutella häntä,
kun hän olisi ennättänyt syödä aamiai­sen,
toisin sanoen kello yhden tienoissa.
Naiset ilmaantuivat jälleen näkvTiin,
ja sitten aterioitiin hiukan, levottomuu­desta
huolimatta. L\llerö näytti sai­raalta
ja ylen rauhattomalta.
Kahvi oli juotu, kun upseerin palve­lija
tuli kutsumaan herroja.
Loiseau lähti toisten mukaan, mutta
Cornudet, jota yritettiin saada häntä­kin
lähtemään, jotta toimenpide tulisi
juhlallisemmaksi, selitti jyrkästi, ettei
hän aikonut milloinkaan olla missääfl
tekemisissä saksalaisten kanssa. Hän
palasi paikallegft lieden luo ia tilasi
uuden olutkannun.
Kolmen miehen lähetystö nousi yli­kertaan,
ja heidät opastettiin majatalon
kauneimpaan huoneeseen, missä upseen
otti heidät vastaan leväten mukavasti
nojatuolissa, jalat matalan uunin reu­nalla,
polttaen pitkää porsliinipiipp''^'
yllään räikeä värinen aamuviitta. j'^*^*
oli varmaan ryöstettyjenkin huono.isti-sen
porvarin autiosta asunnolta. Hio
ei noussut, ei tervehtinyt, ei katsahta-nutkaan
tulijoihin. Hän ^^du^t: mai­niosti
voittoisaji sotajoukon ja^entefl
11 lSft4