Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 7, 1954

              ja OUY DE MAUPASSANT: ^stdevia laokkiiaasftBoIft Unet vuo-
Reumapa
ä tilaisöBs.
^ n . OUm.
kiistaa ta-sitäkin
tämän-näkemiseo
näyttävät
ikset Söo-
"ta ja tar- .
lantuntijat
hoitoa,
a takaisin
" ajoin ju-ret
laidet-kunnoUi,
ttaa, kun
mme vau-taas
tut-de.
Lit. Minä
teen. Luu-
«uret lien-an,
kuten
Itkin teol-lysnäytte-tällaisille
messut.
1, sanon
ista kat-tekipit-oikineen
i\i sini»
ihanaa
säni ru­jous,
jo-äs
mies
oli teh-teoi­lla
mes-oisenakin
kotona,
nä kmi-ellä
ole­illa
voi-
)nne tu-
;sa oli
an sitä.
is-Pan-
"keä ja
. mitä
a kuin
mene-aiselle
seiso­in
olin
•n jou-an,
et-ihmis-sitten
ä tun-in
pu-näytös
Y/AIKKI Fecampin asukkaat tunsivat
iVpÄtinin muorin jutun. Hanea avk>-
gttonsa oli surkea, sillä hänen midien-
Jpieksi häntä niinkuin vfljaa puidaan
[. oli kalastusaluksen omistaja ja
JJIU oli aikoinaan nainut kyhän tytön,
koska tämä o l i kilttiä lajia.
Itse hän o l i hyvä merimies, vaikka
karkeatapainen Hän kävi usein Auba-nin
kapakassa missä hän tavallisesti joi
kerrallaan neljä, v i i s i pientä lasillista ja
hninä kalapäivinä kahdeksan, kymme­nenkin,
sydämensä ilosta, kuten hän
sanoi.
Tarjoilijana toimi Aubanin tytär, so­ma
tummaverikkö, j o k a veti väkeä k a ­pakkaan
pelkästään iloisten kasvojensa
loppuun, kun kerran oli alettu. Aukeni
pankin ovi j a ensin t u l i ulos isä Kuusela,
heiluttaen kättään iloisesti yleisölle. S i t ­ten
tuli Armi herttaisesti hymyillen, a s ­tui
autoonsa, heilautti kättään ja kiisi
pois. Sievä j a herttainen tytön typykkä,
se täytyy sanoa, m u t t a on niitä monta
yhtä nättiä, j o t k a ovat jääneet palkit­sematta.
'Minä en muuten voi koskaan
tällaisU humftiuukia hyväksyä. Se alkoi
mennä liian suureksi tohinaksi. Toivoi­sin,
että kauneuskilpailut muutettaisiin
säädyllisemmiksi kilpailuiksi. Sen pitui­nen
se.
Tulihan A r m i nähdyksi tahtomattani.
Menin ja noudin pakettini tullista.
, 'Anna-sisko järjesti Arvin-päiväksi
pikku juhlat, joissa sitten olimme koot-la
kaikki Leponiemen jäljellä olevat
joukot Siis viimeinen kerta tällä reis-siiUa
tääflä Kalliolassa. Täöiä kylä on­kin
oikein nimensä arvoinen. Tietää,
inistä nimi johtuu, ettei tarvitse uteliai­suuteensa
kuolla. Täällä on kansakoulu­kin
rakennettu kalliolle, siis vahvalle
perujalle. Siskon kotikin on aivan kal­lion
juurella. Siinä sitten hyppelimme
kallion juurelta toiselle, etsien missä
voLq pareniman kuvan ottaa. Kuvia
otettaessa'sattui mukavasti, kun me nel­jä
sisarta jouduimme aina ikä järjestyk­seen
asettamatta joka kuvaan, vaikka
väärälle päin, jonka huomasimme' vasta
sitten, kun kuvat oli valmistettu. Tämä
tilaisuus jäikin mieliimme yhdeksi kal­leimmaksi
muistoksi, joka säilyy niin
kauan kuin mekin. Olivathan nyt koolla
I-epaniemen lapset, lastenlapset ja vielä­pä
lastenlastenlapsetkin, joilla oli tilai­suus.
Kaikki eivät voineet olla, koska
fceitä on toisella puolen Atlantinkin.
Valkeni syyskuun 3 pn aamu. Tä­mä
päivä oli tärkeä, sUlä tänään oli
Lahdessa syyskuun markkinat. Näillä
markkinoillahan sitä ennen pestattiin
piioja ja renkejä, vaikka ei pestaus
enää ole niin suuressa muodossa kuin
oiöen. Lähdimme aamulla jo ajoissa
markkmoUle, Sylvi, Beda j a mirm. A n -
'•a yhtyi joukkoonune torin laidassa.
Sitten alkoi kiertäminen j a katselemi­nen.
Erään pöydän luona tapasimme
tutun myyjän, entisiä kotikylän tyttä-
^ Emme olisi ilman Annan ja Bedan
«sittelyä häntä tunteneet, niin oli käy­nyt
hänkin torikauppiaan näköiseksi,
^eaksi olemukseltaan ja esiintymiset
^ Harvassa löytyi tuttavia, mutta
'oytyi sentään joUain.
Eräällä pöydällä pysähdyimme kat-
*lemaan kotikutoisia sohvan ja tuolin
peitteitä. Toisella pöydällä nyökytteli
puusta tehtyjä isoja ja pieni papukai-
J^ja Tuolla on puukauhoja myytävä-
. ^ t i m m e niitäkin. Sitten niitä kuu.-
V^»a Vupurin rinkeleitä. Tuskinpa ne J , ' kantoivat vain niiden nimiä. Sa-
^ asilta ne näyttivät ja kaupaksi kä-tavattu
poikaystäviä, jotka
^.^vat meille niitä
kirkas päivä.
Itse -
ostaneet oli
. No, täytyi ostaa
^ Sitten s iU lähdettiin kotiin keit-
"^kkinakahvit ja syömään
^mrtn rinkeleitä.
Jatkuu
ansiosta, sillä hän ei koskaan ruvennut
liikoihin juttuihin kävijäin kanssa.
Patinkin tyytyi siellä istuskellessaan
vain katselemaan häntä ja oli hänelle
kunniallisen kohtelias. K u n hän oli tyh­jentänyt
yhden lasin, nin tyttö tuntui
hänestä miellyttävämmältä; toisen lasin
jälkeen hän iski tytölle silmää ja kol-niannen
jälkeen hän sanoi: 'Jos tahtoi­sitte,
mamsseli Desiree . . ." koskaan lo­pettamatta
lajusettaan. Neljännen jäl­keen
hän yritti tarttua tyttöön vetääk­seen
hänet polvelleen, ja kun hän oli eh­tinyt
kymmenenteen lasiin, niin sai A u -
ban itse pitää huolta muille vieraille tar­joilemisesta
Vanha kapakoitsija, joka tunsi kaikki
temput, pani Desireen kiertelemään pöy­tien
lomia ja siten lisäämään viinin me­nekkiä
ja Desiree, joka ei suotta ollut
isänsä tytär, teki työtä käskettyä ja p i ­laili
vierasten kanssa^ suu naurussa, ja
silmät ilkamoivina.
Tyttö kiinnosti Patinia siinä määrin,
että hän ajatteli häntä merelläkin, las­kettuaan
verkkonsa, ajatteli aavalla ula­palla
sekä tuulisina että tyyninä öinä.
sekä kuutamoisina että pimeinä- Hän
ajatteli tyttöä pidellessään peräsintan-koa,
sill'aikaa kun hänen neljä toveriaan
torkkuivat leuka kätten varassa. Aina
hän näki tytön hymyilevänä kaatavan
keltaista paloviinaa, liikuttavan olkaan-sa
ja sitten poistuvan virkkaen:
— No niin! Joko nyt riittää?-
Ja tällä tavoin aikansa tyttöä katsel­tuaan
ja ajateltuaan hän sai niin kovan
halun mennä hänen kanssaan naimisiin,
ettei hän voinut pidättäytyä kosimasta.
iHän oli rikas,. omisti ison kalastus­aluksen,
verkkoja* ja mäen alla sijaitse­van
talon, kun taas kapakoitsijalla ei o l ­lut
mitään. Naimatarjoukseen suostut-tiin
niin ollen ilomielin, ja häät pidet­tiin
ensi tilassa, kummankin osapuolen
jouduttaessa niitä eri syistä.
'Mutta kun vihkimisestä oli ehtinyt
kulua kolme päivää, ei Patin jaksanut
käsittää, kuinka hän oli. voinut pitää
Desireetä toisenlaisena kuin muita tyt­töjä.
Kyllä hän oli ollut aika nauta ta-kertuessaan
tuohon pennittömään letuk­kaan,
joka oli keimaillut hänelle ja ku­katies
tarjoillut hänelle lemmenjuoma-sekoituksia.
Hän kiroili koko kalamatkojensa ajan
piippu hampaissaan ja kun hän oli käyt­tänyt
voimasanavarastonsa ja haukku­nut
kaikki tuntemansa asiat, niin hän
purki lopun kiukkuaan verkkoihin taker­tuneille
kaloille ja hummereille sekä l a i -
vamiehilleen, jotka saivat niellä herjauk­sia
ja hävyttömyyksiä.
Kun'hän sitten pääsi kotiinsa, niin
hän kohteli vaimoaan kuin vihonviimeis­tä
lutkaa. Desiree kuunteli alistuvasti,
sillä fa^n oli tottunut isänsä loukkauk­sin
ja voi kestää kaiken tyynenä. Se vain
ärsytti Patinia. Eräänä iltana mies löi
häntä. Alkoi surkea elämä.
Kymmeneen vuoteen ei Retenuessä
puhuttu paljon muusta kuin siitä, kuin­ka
Patin pieksi vaimoaan ja haukkui
häntä joka hetki. Hän osasi kiroilla eri­koisella
tavalla, käyttäen niin rikasta
sanavarastoa ja puhuen niin kaikuvalla
äänellä, ettei kukaan paikkakuntalai­nen
pystynyt sellaiseen. Kohta kun hä­nen
aluksensa oli kalastusmatkoilta pa­latessa
ehtinyt satamaan, kuultiin hä­nen
jo purkavan ensimmäisen latauksen­sa
kirosanoja, ja lisää sateli heti kun hän
vain näki vaimonsa valkoisen myssyn.
Hänen äänensä jyrähteli ukkoskuui-o-jcn
Uvoin. Kotiin päästyään hän löi
vaimoaan viitsimättä etsiä minkäänlais­ta
tekosyytä. Kerrao mvettuan lyö­mään
häh jatkoi sitä edäteen, syytäen
vaunonsa kasvoihin herjauksia. Joka
korvapuustin ja kolhaisun jälkeen hän
rähisi:
— Häh sunä! Kirkonrotta! T u l i tän­ne
paljain jaloin! Nälkäkuolias! 'Minun
olisi pitänyt paiskata isäveijarisi laitta­mat
litkut vasten hänen kasvojaan!
Vaimoparka eli alituisessa pelossa ja
sekä sielun että ruumiin vavistuksessa,
odottaen yhä uusia haukkumisia j a piek-siaisia.
Tällaista jatkui kynunenen vuotta.
Desiree oli niin pelokas, että hän kalpe­ni
puhuessaan mistä asiasta hyvänsä,
eikä hän enää ajatellut muuta kuin n i i ­tä
iskuja, joita hänen miehensä oli uhan­nut
hänelle antaa. Hän kävi laihemmak­si,
kalvakammaksi ja kuivettuneem-maksi
kuin savustettu kala.
I I
Eräänä yönä, kun hänen miehensä oli
merellä, hän heräsi kovaan tuulen u l ­vontaan.
Sitä jatkui pitkän aikaa. Tun­tui
kuin kokonainen lauma raivoavia pe­toja
olisi ollut liikkeellä.
Hän nousi vuoteeltaan ja juoksi sa­tamaan.
Sinne saapui joka taholta toi­siakin
naisia lyhtyineen. Saapui miehiä­kin,
ja kaikki katselivat vaahtopäitä l a i ­neita,
jotka valaisivat merta.
Myrsky kesti viisitoista tuntia. K a k ­sitoista
mereliäolijaa jäi palaamatta ja
heihin kuului Patinkin.
Hänen parkkilaivansa Jeune-Anaelien
jäännökselt löydettiin Dieppen rannikol­ta.
Löydettiin myös hänen laivamiesten-sä
ruumiit, mutta ei häntä itseään. Kos­ka
alus oli katkennut kahtia, niin oli
niahdollista, että hän oli pelastunut ja
hänen vaimonsa odotti hyvin peloissaan,
milloin hän palaisi, sillä silloin hän piek­säisi
vaimoaan siltäkin ajalta, jonka hän
oli viipynyt poissa.
Vähitellen hän tottui ajattelemaan
olevansa lesk». Hän vapisi kuitenkin jo­ka
kerran kun joku naapuri, kerjäläi­nen
tai kulkukauppias saapui äkkiä hä­nen
luokseen.
Eräänä iltapäivänä, jolloin hänen mie­hensä
katoamisesta oli kulunut nelisen
vuotta, hän näki katua kävellessään
kaupustelijan, jolla oli häkissä vihreä,
sinipäinen papukaija. Tämä katseli ohi­kulkijoita
salakavalan ja rauhattoman
näköisenä.
— Kolme frangia! huuteli myyjä. P a ­pukaija,
joka puhuu kuin asianajaja!
K<^me frangia!
Eräs Patinin tuttavista nyhjäsi De­sireetä
kyynärpäähän:
— Teidän pitäisi ostaa tuo! Tehän
olette rikas. Se pitäisi teille seuraa. L i n ­tu
on ainakin 30 frangin arvoinen. Voit­te
sen tarvittaessa myydä paristakym­menestä
tai viidestäkohnattal
— Neljä frangia,/ hyvät naiset, nel­jä
frangial huuteli tnies. Se laulaa aita-messun
ja saarnaa kuin kirkkoherra* Se
on ilnuömäinen, ihme suorastaan!
PsUinm muori työnsi hänen kouraan­sa
viisi frangia ja vei häkin koukkunok-kaisine
lintuineen kotiinsa.
Hän asetti häkin pöydälle, ja k un hän
avasi sen rautalankaisen oven antaak­seen
papukaijalle juotavaa, niin. sc nok­kasi
häntä sorraetn niin että siitä vuoli,
verta.
— Kyfiäpä on ilkeä, sanoi; hän.
•Hän tarjosi sille kuitenkin hampuo-siemeniä
j a maissmjyviä ja qätti sen sit­ten
puhdistamaan höyheniään sekä ra^il-koillen
katseleman uutta kotiaan j a uut­ta
emäntäänsä
Seuraavan aamun sarastaessa Patinin
muori kuuli hyvin sdvisti miefaensä
kaiukkaan itänen häätavan:
— Nbuaetkos mt% Jtauttkal
Milori kiubuUd €m hik^
päänsä peitteen alle, siBllte als:;tott»^
nut.kuulemann.iokji nama nrieheiMi hiär
n» oltnaiAn vnstaan iskuja -liin:9U|iiiai i
polton aibu
~- Suuri Luoja, sieUä hän on! Siellä^
hän on! Hän <m palannut. Herra aroiah*
takooni
. KuKii muutamia hetkiilk, eikä huo­neesta
kuulunut hitskabdustakaan. Sil*
loin muori pisti väristen päänsä esiin,
varmana näkevänsä miehensä vaanimas-sa,
käsi iskuun kohotettuna.
Hän ei nähnyt muuta kuin valonka­jastusta
ikkunasta ja ajatteli:
— Hän on varmaankin kätkeytynyt
jonnekin.
Eukko odotti kauan ja sitten hän vä­hän
rauhoituttuaan ajatteli:
— Olen mahtanut nähdä unta, koska
häntä ei kuulu.
Hän ehti sulkea silmänsä, kun aivan
hänen läheltään kajahti hänen miesvai­najansa
Qkkosmainen ääni:
— Koira vieköön, koira vieköön, k o i ­ra
vieköön, koira, koira, nousetkos siitä,
häh!
Eukko hypähti sängystä tottelevaise­na
kuten aina ennen ja sanoi:
— Tässä olen Patin: mitä sinä tah­dot?
.Mutta Patin ei vastannut.
Eukko katseli hämmästyneenä ympä-.
rilleen ja alkoi etsiä miestään kaikkial-1
ta: kaapeista liedestä, sängyn alta, löy
tämättä ketään Viimein hän vaipui tuo­liin
hyytävän tuskan vallassa, ajatellen,
^tä Patinin sielu oli tullut häntä piinaa- '
maan. ^
Äkkiä hän muisti, että olihan talossa'
ullakkokin ja Patin oli voiin/t kirvetifi
sinne tikapuita pitkin. Varmastikin hän
oli kätkeytynyt sinne yllätttääkseen hä-'
net. Patin oli elellyt jossain villi-ihmis-"
ten saarella nämä neljä vuotta ja palan- •
riut kahta ilkeämpänä. N i i n varmastikin'
oli laita. Tunsihan muori hyvin hänen
äänensä.
Hän huusi kattoa kohti:
— Oletko sinä siellä ylhäällä. Patin?
Patin ei vastannut. •
Sitten muori lähti ovesta, vavisten
hirveää pelkoaan, nousi tikapuita p i t - '
kin, avasi uUakkoluukun, katseli si.sään
näkemättä iritään, ryömi itsekin ulla­kolle,
etsi, eikä löytänyt ketään.
Hän istuutui olkikuvolle ja pillahti
itkemään. Siinä nyyhkyttäessään hir­veän,
yliluonnollisen pelon jähmettämä-nä
hän kuuli alJaan olevasta huoneesta
Patinin juttelevan. Mies tuntui tyynem-mältä,
vähemmän vihaiselta, sanoes­saan:
— ICurja sää! — KyHäpä nyt tuuleel i
— Kurja sääl — Missä aamiainen v i i -;
pyy, koira vieköön!
'Muori huusi katon läpi:
— MHiä oWn tääUä, Patin, minä pa-^
nen keiton kiehumaan. Älä suutu, minäl
tulei*!
Jahäa laskeutui juoksujalkaa t i k a p u i - '
ta pitkiflf.
Tuvassa et olhit ketäim.
'Muori tunsi'itseään mi» raukaisevan.
kuin kuolemat olisi h i n t a koskettanut ja~
hän aikoi mennä naapurien luo pyytä­mään
apua. kun hänen korvansa vieret
tä kajahti:
— Missä aamiainen viipyy, koira vie­köön!
J a papukaiia katseli häntä häkistään
pyörein sihmn,.rsalaperäi6en j a ilkeän nä^
köiseaä.
'Muorikin -katseli häntä, hämmästy­neenä
j a mutisten:
— Ab, sinäkö se olitkin!
Papukaija pajätti päätään pudis­tellen:
— Vartoofi vartoos, vartoos, kyllä
minä sinut ( ^ t a n laiskottelemaan!
Muorista tuntui, että hänen miesvai­najansa
oy palannut tuoa vihreän l i o -
nun ruumiiseen kätkeytynatnä, alkaako
aeen taa»^ kidirttaa Mnta. Joka pmk
hMD lumfli j a iierjasi katcn CMMnUn j»