Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 14, 1957

              1/K
Kirj. IRJA K.
(Jatkoa)
lukuunottamatta^Jorin sukulaisista, jo-Ä>
Ä- « - « ^ ^ * f f l » l i ^ 1^ todella piti hä^^^ Pulfiifs omnem rffffiiftc«w räsisenki
veljensä takia, jota rakasti niin suu­resti.
Hymyillen tarjosi hän nytkin Jaanal­le
Ksää kaakkua.
— Jaana kulta, häir=»sanoi herttaiseen
tapaan suostutellen. Sinun täytyy
ottaa vielä palanen. Odotahan vain,
kunnes joudumme saman katon alle
asumaan. Kyllä me Jorin kanssa sinut
vielä lihotamme. Kukapa sinua tuollai­sena
luulisikaan suuren'ja komean ta-lon
emännäksi. Ei emäntä saa olla noin
hoikka ja laiha. Katselehan vaikka äi­tiäkin,
tai Ylä-Rikkolan talon emän-
•tää. .r-:- - i : ^ •
HÄXEX molemmat vanhempansa
olivat kuolleet jo vuosia sitten. Ja
pikkusisarestaan Hildastakaan ei Jaana
tiennyt mitään. Tuskin kuusitoistavuo­tiaana
oli tämä lähtenyt kotitorpasta
maailmalle onneansa koettamaan. Eräs
heidän kotiseudullaan kesäänsä viettä­nyt,
pääkaupunkilainen herrasväki oli
vienyt hänet mukanaan — palveluk­seen.
Ja sille tielleen 'oli -nuori Milda
jäänytkin. Ei hän ollut enää' kirjettä­kään,
eikä mitään tietoja itsestään lä-^-'
hettänyt omaisilleen moniin vuosiin.
r— Mutta sinähän et kuuntele lain­kaan,
mitä sinulle puhun, kuuli Jaana
samassa säpsähtäen Jorin hieman louk­kaantuneen
äänen viereltään. Totisesti,
taaskin hän oli hetkiseksi unohtanut ko­konaan,
missä oli.
— Sanoin juuri, että Flora-täti uskoo
tuon mosaiikkineulansa: tuovan pelkkää
onnettomuutta sen omista;jalle, jatkoi
Jori. — Mutta siitäkään huolimatta hän
ei voi luopua neulasta ties minkätäh-den
,sillä eihän hän muista enää sitä­kään,
kuinka on sen saanut. Ja että
Anders (Hellman-vainajakin ehti olla
mosaiikkineulan omistajana vain muu­taman
viikon ennenkuin tuho hänet
kohtasi. Se on oikeastaan naurettavan
säälittävää...
— Ei minun mielestäni, sanoi Jaa­na
hiljaa. Tahtomattaankin häntä kiu­sasi
tuo hieman ylimielinen surkuttele­va
ilme Jorin kasvoilla. —Täti-Flora
on vain niin kovin erilainen kuin me
muut., Hän elää yhä vieläkin tuossa
kaukaisessa menneessä ja romanttises­sa
ajassa, jota me nykyisen uudemman
Ja kiireisen ajan nuoret emme ole kos­kaan
nähneetkään...
— N i i n . . . Luojan kiitos, lisäsi Jo-ti.
— Mehän kuulummekin toki uuteen
ja terveempään, urheilevaan ja voimak­kaampaan
sukupolveen... Rakastam­me,
mutta osaamme kestää myöskin
pettymyksemme paremmin... Kantaa
surumme itsemme hilliten, ilman tuskia
ja kiusaavan kiivaita tunteenpurkauk­sia
ja hiljaisesti.. ."^
— Vai täällä se onnellinen kihla­pari
niin kahden haaveileekin, kuulivat
he molemmat juuri silloin vallattoman
ja nauravan äänen salin ovelta sanovan.
Nuori, keskenkasvuinen tyttö, jolla
oli sievät ja iloiset lapsen kasvot, ja
jonka vaalea tukka valui pitkänä ja
paksuna palmikkona pitkin harvinaisen
hyväryhtistä selkää, seisahtui yhä hy^
myilleu heidän eteensä. Jo heti, tytön
kasvoihin vain vilkaistuaankin, olisi
ventovieraskin voinut sanoa, että siinä
oli Jorin pikkusisar, niin suuresti muis­tuttivat
molemmat toisiaan.
— No, mikä nyt hätä, Ulla? sanoi
Jori tgvalla, joka hyvin selvästi osoit-vessä
eskimotanssin eloisaa olemusta,
esittää sen luonteen ja rytmin niin sel-
>västi, että melkein näkee sen todelli­suudessa.
Tuntuu ihmeelliseltä ajatella tätä
V jkiilttuuria, joka kaukana sivistyksestä,
vaillal kääkkiä yhteyksiä eläen, on ka-
; r n ^ ja kylmässä napapiirissä tuotta-,
liiut jotain sdiaista kuin eskimotaide.
Nämä taiteilijat: Tungeelik, Nokodluk,
Sfaalook, köpikolikf Simonee ym., niitä
kaikkia heidän nimensä sitten lienevät-
Idä; bvät tayaHi^ ka­lastajia,-
inUttai joiden arkipäiväisen
k i i p f^ alla piileei lämmintä ystävyyttä
luontoa ja sen erilaisia^a^
ja kohta^ ja jonka he veistoksissaar
Ifai^ise^t mitä herkimmällä tavalla.
ti, kuinka kiintynyt hänkin oli koko per­heen
yhteiseen lemmikkiin ja "vaa-vaan",
niinkuin Ullaa leikiten joskus
nimitettiin.
—- Arvaanpa. hyvinkin, isoveU, vas­tasi
tyttö pikkuvfinhasti samaan sä­vyyn.
— Etpä taida olla kovinkaan iloi­nen
tästä häiritsemisestäni . . .Mutta
äiti käski tulemaan. Hän odottaa teitä
viereisessä huonee.<?sa kahville... "kih-lajaiskahville".
Ja voittepa arvata, että
^hUn on l a i t t aÄ pöj^dänk^ täl­lä
kertaa^ kölrae täytdkäakkuakih, ja
viiniä, vaikka 0 ole vieraitakaan ke­tään.
Ja minä olen auttanut häntä, kiil-loittanut
kaikki vanhat, kauniit pöytä-hopeat
ja kristallit, j a . ..
:—Rakas, lapsellisen viaton ja mis­tään
pahasta vielä tietämätön Ulla, ajat­teli
Jaana kiitollisuutta tuntien jo ties
kuinka monennen kerran sinä iltana. •
Iloisella, huolettomalla ja vilkkaalla ru­pattelullaan
lievensi tämä tietämättään
tuota jäyBcää ja kankeata mielialaa
tuossa "komeassa" kihlajaiskahvipöy-dässä,
joka sen jnmpärillä olisi varmaan­kin
vallinnut ilman tuota reipasta-ja
iloista tyttöä.
Korkea, tummalla ja jyhkeällä tam-mikalustolla
kalustettu ruokasalroli yh­tä
synkkä ja kolkko kuin kaikki muut­kin
kartanon huoneet. — (Ehkäpä huo­neiden
synkkyys johtuikin vain niiden
seinistä, oli Jaana miettinyt itsekseen
joskus. Jos niissä olisi vaaleat ja iloi-senväriset
tapetit, kaikkien noiden tum­mien
ja ikävänväristen sijasta, joilla jo­kaikinen
komerokin nyt oli paperoitu).
Eivät edes nuo kaksi, kahvipöydän
keskellä, korkeissa, vanhanaikaisissa ja
tummasta hopeasta valn^istetuissa kynt­tilänjaloissa
palavat kynttilätkään
kyenneet lämpimällä ja ystävällisellä
tuikkeellaan karkoittamaan tuota kum­mallista
ahdistuksen tunnetta Jaanan
mielestä.
Entistä selvemmin hän tunsi sen sil­lä
hetkellä, ettei ollut lainkaan terve­tullut
miniä, tähän taloon. Sitä ei Jo­rin
suuri rakkauskaan voinut häneltä
kokonaan peittää.
Ulla olikin ehkä ainoa, Flora-tätiä
iiän sai kaikki yhtymään tarttuvaan:
ja helisevään nauruunsa. Yksinpä van­ha
tilanomistajakin nauroi niin, että
valtava vatsa hytisi.
Mutta kiusaantunut piirre rouva
Randelliri kapean suun ympärillä kävi
yhä tiukemmaksi. Selvästikin sangen
tyytymättömänä vilkaisi hän tyttäreen­sä,
ja Jaanakin huomasi ~^tuön katseen
aivan liiankin hyvin. V
Taas tunsi hän karvaan palan nou­sevan
kurkkuunsa, sillä aavistus sanoi
hänelle kyllä, mitä Jorin äiti ehkä sil­läkin
hetkellä ajatteli.
"Että Georgen pitikin takertua tuo­hon
pieneen ja mitättömään opettajat­tareen",
mietti rouva Randell todella­kin
juuri silloin. "Mitä hän onkaan nä­kevinään
tuossa aivan tavallisessa, jo-
Jiapäiväisessä ja niin värittömässäkin
tytössä. Aivan toista olisi ollut avioliit-to
Frida Lundin kanssa. Ja se asia kun
näytti jo niin varmaltakin." Aivan huo­maamattaan
täytyi rouva Randellin
huokaista hieman. Tietysti oli Jaanakin
aikoinaan kuullut noita mielikuvituksel­lisesti
höystettyjä ja merkitsevällä sä­vyllä
kerrottuja juoruja kunnanlääkäri
Lundin kauniista tyttärestä Fridasta ja
Jorista.
Kuinka elävästi hän nyt mtiistikaan
sen tulopäivänsä, jolloin oli ensimmäi­sen
kerran Mustalahden kansakoululle
saapunut. /
Oliko se todellakin mahdollista, että
se oli tapahtunut vasta viime syksynä,
vain kuusi kuukautta sitten?.
Sen jälkeen oli ennättänyt tapahtua
jo niin paljon.
Hieman tavallista kiivaammin jänni­tyksestä
sykkivin sydämin, mutta suu-t
resti onnellisena Ja toivorikkaanaÄm,
ti Jaana uuteen kotiinsa, joka^äii
koulurakennuksen yhtetydessä.
Olihan tämä hänen en^uoxfi^
paikkansa, monien uutterien ja kowe
työvuosien tulos, johon hänet-oli a2
monen turhan hakemisen sekä pit^
ja toivottomalta näyttävän odptusak
jälkeen opettajattareksi valittu. ~
Heti ensi hetkestä alkaen tun4 Jaa
na tulevansa viihtjrmään tääflä;^^
laittoi pienen asuntonsa niin haiila
ja kodikkaaksi kuin suinkin vain saat
toi.
Hän piti opettajatovereistääii;
oli kaksi, ja noista kaikista pienistä ja
vilkkaista oppilaistaan, joista 1% tun.
/isi/olevansa "hiin suuressa v^tuuiä^
v:lieitä tiedoissa ja taidoissa valistaesä^
ja: kunnollisiksi ja rehellisiksi Äala^
siksi kasvattaessaan. " ""^ '
Ja nyt voisi hän myöskin Äöuiin
alkaa maksaa takaisiJi sitä suurta l i
velkaa, joka oli kuin raskaana kiveH
hänen tuntoaan tähän saäkka''paöiä-nutf
Vähitellen tiesi hän nyt pääsei^.;
sä siitäkin huolesta kokonaan erobn.-
Johtajaopettajana toimi -ko^uluDi
mieshenkilö, nimeltään ReinörViHähöi,:
Tämä asui perheineen kokönääfi:^riflii
sessä rakennuksessa pihan toisella puo^
lella, kun taas molemmilla nuorilla nais-opettajattarilla
oli asuntonsa' köuliiiai
kennuksessa. ,
Jaanan opettäjatoveri, Elma Jökiela/
oli h3rvan iloinen ja puhelias luontedii
taan.. ' '
Hänen kauttaan oppi Jaana piankin;
tuntemaan kylän kaikki talot, niiden
asukkaat, ja jopa niiden elämänkin;;;'
ennenkuin oli niiden asukkaita vielä
edes nähnytkään.
Sitä vanhaa ja arvokkaannäköistii^;
kartanoa Mustalahden rannalla, jonka-ohitse
he olivat asemalta koululle tuk^^
lessa ajaneet ja jonka komeata ja kano­nista
koivukujaa Jaana oli ihaillut, kufcf:
suttiin "Hoviksi'V Sillä niradIä:;olivat^
paikkakuntalaiset kartanoa :kutsunf«t^^
jo monen miesmuistin ajan. :
Paljon ja innokkaasti kertoi Elma^^
myöskin "Hovin" Jorista,, jonka oife$i
nimi oli oikeastaan Georg, kuten: hjaien;^
hieno ja ylpeäluontoinen äitinsä; aiäa,:^
yhä vieläkin poikaansa nimitti.^a niia-:|
sai Jaana myöskin tietää, että:Jori::oB-komea
ja miellyttäväkäytöksineainuorLis
mies, ruskeasilmäinen ja vaaleat:ukkai-nen,
suuresti pikkusisarensa.Ullan
Canadjm kamaihsessa näyttelyssä valttnn 17^vuo'Aas Myrna Plumky, CormiMtllista, Ont. "tyypiUi-shnmdkst
Cima^ntytokst , Myrna oli viime talvena ensimmäisen lukukauden korkeakoulussa ja
selv^ytytkesk^kertaista paremnuUa arvolauseilla. Hän on S jalkaa S tuumaa pitkä ja painaa 113
paunaa, Tila ktlpaduseremomen johtaja Bob Hope antamassa voittajalle f200 shekkiä.