1942-04-18-05 |
Previous | 5 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
LAlAyXAIXA, Ht-HTIKUl-X IS PXIVÄXÄ Sivu S
ME TESTAAMME UJNIBOPAN
Merimatka Kapista Durbaniin
l^iliÄ tavalUsestiiieljrviisiJ)äi\)^,
ri ppuen tietysti siitäkin, cmkp^^^
ä \ a i huono. -A^rsin^in^^^-^^^
vS;i5tä, jos tuuli on-epäsuotuisa, jää-
(ii kelhiniaan kokonaiseksi vuorökau-deksi
puolitiehen Itä-Lontoon luo,
n-iSä laivojen on aika pjiilniallista
päiistä särkkien yli ottajaan lastia.
Tällä kertaa kävi kuitenkin JQtehfcin
b\vin. Veneet olivat yks kaks paikalla,
ja pian vierivät tavarat, joiden
oli määrä tulla-^niailui^i^uiS^^^^^^
k h veneisiin. Kaikki lennätettiin a-
Is? miten tahansa --r^ lautaset, lasitavarat
ja villasäkrt kaikki samaa me-,
nca. Sietipä nähdä sita elämää, hii-kä
5>Tityi. kuin puolisehsataa ^sam-psnjapulloa
sisältävä kb^^•^pyöl:äh3^-
Uttiin menemään! JPiUlot särkyivät
ijhansiksi sirpaleiksi ja viinrvirtasi
Y?.ahcioten likaisen veneen poh|aan..„
OiT oikein ilkeätä Mhdä"sitä hävitys-is!
Mutta kafferit veneessä olivat
vhtä iloiset. He löysivät pari eheää
Duiloa. katkaisivat niiltä kaulan ja
tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat
lurjukset, eivät ajatelleet, ettei
juoma, jota he joivat, ollut tavallista
viiniä, ja kun se nyt ^al]koi kuohua
heidän vatsassaan, niin että he olivat
aivan pullistuneet, rupesivat he hira-laniaan
j a ulvomaan — he luulivat
ahmineensa noiduttua juomaa. En
voinut olla huutamatta heille, että he
eiivat juoneet valkoisen miehen väkevintä
noita viiniä,. josta kyllä . pian
kuolisivat. Kylläpä heille silloin, tuli
kiire päästä maihin! Olen varma^siitä,
että he ainakin .^nkun; aikaa ovat
pistämättä nenäänsä senlaatuisiin juo-rnavaroihin.
-
Koko ajan, minkä purjehdimme,
harkitsin Henry Gurti$in ehdotusta.
Siiöstuisiuko vain kieltäytyisinkö?
Pariin päivään emme ollenkaan
kosketelleet tätä ainetta. -Kunpuhe-li^
Tiine toistemme kanssa, keskustelimme
enimmäkseen metsästysseikkai-luista
ja minun täytvi kertoa monista
ihmeellisistä tapahtumista, jotka olin
kokenut kaikkiaUa Afrikassa. GurUs
_ ja God eival koskaan väsjTieet > minua
kuuntelemaan.
Tanunikuu on ihana aika Etelä-
Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin
iltana, jolloin vihdoin matkustimme
pitkin Natalin rannikkoa pääkaupunkiin,
durbaniin, jonne^yelimme voivamme
^pua päivänlaskun aikana.
Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin
on kauneimpia seutuja, mitä voi
nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä
tofeensa vieressä ja sieltä täällä
pistäikse,kallio vedestä. Kun laineet
lyövät kiviä vasten, särkyvät ne
valkeaksi vaahdoksi ja kuohahtavat
ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta
suihkulähteestä. Ja kauempana leviävät
rehevät ja lihavat laitumet
ikäänkuin kylvettynä täyteen kaffe-rien
majoja. Seutu Durbanista suoraan
etelään päin on kaunein. Tääl$
on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla
on S3rviä ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka
rankkasade vuosisatojen kuluessa on
kovertanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy
ja pulppuaa nyt hilpeä joki, jolla
on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä
alas suureen.mereen . . .
Tuossa on tumma, viheriä viidakko
—tuolla hohtaa viljavainio, ja kas,
tuolla kohoaa liidunvalkoinen talo,
joka katsele^ hymyillen siniseen veteen.
Kaikki, on hauskaa ja rauhallista.
, . ..
Ja kuitenkaan en voi oHa kaipaamatta
jotain tässä maisemassa: nimittäin
ihmisiä. Sdlainen olen kuin
olenkin; kentifö se johtuu siitä, että
olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni
yksinäisyydessä. Joka tapauksessa
olen usein ajatellut itsekseni,
että paratiisin puutarha ehkä kyllä- -
kin oh kaunis, jo ennenkuin ihminen
luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kän
koko joukon koreammaksi, kun Aa-dam
ja Ee\^ asettuivat siihen asumaan.
Me olimme, kuten sanottu, luulleet
saapu\'amme Durbaniin auringon laskiessa,
mutta niin varhain emme kuitenkaan
päässeet. Kun ankkuroimme,
oli kello jö paljon, ja liian myöhäistä
oli mennä mäihin. Illallisen
syötyämme kävelimme edestakaisin
kannella. Kuu oli noussut ja \'alaisi
niin kirkkaasti, että tuskin saattoi
erottaa \^alon tuiketta ylfympäri vilahtelevista
majakoista. Kaupungin
monista ikkuoista säteili valoa. Suurella
prikillä aivan läheisy>dessä jo-rotteli
väki työlauluaan nostaessaan
ankkuria. Mutta muutoin oli aivan
hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin,
jonka muuan matkustajista
oli tuonut mukaansa ja joka aina
haukkui rajusti, oli illan rauha ja hiljaisuus
lannistanut. Se olisi muutoin
kyllä ryhtjmyt tappeluun häijysisui-.
sen paviaanin kanssa, joka kurkisteli
häkistään katon päällä. Mutta nyt
se venyi pitkin pituuttaan kajuutan
oven edustalla ja kuorsasi.
Curtis, God ja minä istuimme ruo-rirattaan
luona. Kului hetkinen, ennenkuin
kukaan sanoi mitään. Mutta
sitten kysyi Curtis:
"No, herra Allan, oletteko miettinyt
asiaa?"
Ja God lausui siihen: "Nim, ettekö
pian ole päättänyt? Te lähdette
sitä niin A ^ n joka päivä tapaa nues-tä,
jolla olisi sellainen kyky ja sellaiset
tiedot iuin teiUa on,''
Minä kiltin herra Curtisia siitä,
että-hän ajatteli niin hyvääminusta,
ja kerroin sitten,.mikä oli saanut minut
suostumaan hänen esitykseensä.
Olin viime päivinä tarkannut molem-
^ pia ja olin ruvennut pitämään heistä
erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis,
God ja minä tulisimme hyvästi
sopimaan keskenämme — ja ^ehän
tiesi jo paljon.
"Mitä taas .matkaamme tul^, hyvät
herrat'V lausuin, "niin totta puhuen
en luule meidän hengissä sieltä
palaavan. Suliman-vuorten kanssa
ei ole leikkiminen. Kuinka kä\akään
vanhan portugalilaisen kolmesataa
vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä,
kuinka kävi hänen! Ja kuinka
te. luulette veljellenne käyneen,
herra Curtis? '
Minä vaikenin kuullakseni, mitä he
tähän vastaisivat. God näytti viihän
levottomalta, mutta Curtisin kasvot
olivat yhtä tyynet kuin ennenkin, hän
sanoi vain: ''Meidän täyy oUa v^almiit
kaikkeen, kuolemaankin." Ja vähän
myöhemmin hän kutsui Godin ja minut
kajuuttaansa, jossa joimme maljan
matkamme menestymiseksi.
Seuraavana päivänä astuimme maihin.
Molemmat uudet ystäväni seurasivat
minua pieneen majaani kaupungin
ulkopuolelle. Kotini ei suinkaan
ole komea — kolme huonetta ja
keittiö, siinä kaikki. Mutta talon
edustalla on kaunis,puutarha, ja siinä
kasvaa niuun muassa mangopuita,
joista toivon vielä saavani paljon huvia.
Muuan vanha metsästäjä, Jack
nimeltään, puuhailee puutarhassa.
koistaan Kristianin kanssa. Phyh,
vai.i lavallisen autoajurin rinnalla jossakin
vanhassa rämässä, tietenkin.
Hänpä nappaa oikean miljoneerin pojan,
kunhan vielä oppii täydellisesti
maan kielen ja kaikki herrasluokan
koiiteliaisuussäännöt ja seuratavat.
Hän tiesi ulkonäkönsä i ja ajatteli, ette;
Robert tulisi löytämään parempaa
noista nukeista, jotka päivät pitkät,
{»ialle soittelivat. Niin jatkui Lauran
tuulentupien rakentelu ja purjehdus
sumussa, väärillä vesillä, vailla
l^ompassia.
Eräänii ihana tuli Laura siskoaan
vastaan kadulla vRobertin käsipuo-ja
jutteli vilkaasti. 'Sylvia oli-
^' halusta vaihtanut jonkun sanan
nanon kanssaan, mutta tuo Lauran
seuralainen sai hänen pidättämään it-sensa
ja sen sijaan pysäytti hän as-
^'^sensa piiloon lähellä olevan'nur-taakse.
Hän muisteli, missä ih-
^'^«?sä hiin oli tuon miehen kuvan
K'ikus nähnyt, ja muistikin, olihan.
Pö'ka ollut monta kertaa äitinsä kans-f2
^yöniässii mrs. Bentlyllä, missii
Oli
palvella heitä.. Monet herkut
5ylvia heille tarjoillut ja monia
•'^-Jniita • juttuja kerrottiin heidän,
a-^mpien • piireissä näiden herras-
Peraeiden elämästä ~ ja nyt hänen
siskonsa, tyhmä, kaunis piika-
^^'^^'ä syöttinä. Ensi kerran
^-m Syhia, että oli- Lauran^-tänne
««n^^mannut. Paha aavistus sai yhä
m^'^^^ 'Uaa hänen mielessään,
'^'taesraan mitä tästä nuorukaises-
- ta juoruiltiin. Voi! Hänen täytyy?
saada pian sisko käsiinsä!
Sylvia muisti vain kerran ennen
tunteneensa samanlaista tuskaa, se
oli silloin, kun hän menetti lapsensa.
He olivat samaa lihaa ja verta. He
olivat samaan aikaan syntyneet-maailmaan,
rinnan kasvaneet. Mutta miksi
luonto antoi heille niin erilaiset
luonteet? Miksi Laurassa asui suuruudenhulluus
ja sellainen elämänkatsomus?
^Minkälaista jälkeä lienee
jo Suomessa tehnyt? . . . Hän oli kuin
arvoituksellinen tulinen lipas, korea
päältä, mutta mitä sisällä? Teki äkkinäisiä
tekoja, mitä sattui, ja jos joku
niistä huomautti, sai vastaansa
tulta ja pippuria . . .
-Ketä sitten syyttää, että sisko oli
sellainen — äitiäkö? Ei, ja kuitenkin
äiti oli yhteiskunnassa synnyttäjä,
uuden polven jatkaja, tahtoen tai
tahtomattaan.. Äiti oli ollut nuoruudessaan
vain ihminen, kuten Laurakin,
puoleensavetävä, köyhä tyttö,
toisten palvelija. Toistuisiko Laura-
• siskossa äidin kohtalo? Eikö hedelmä
putoaisi kauas puusta? Missä oli nyt
Lauran se "porolipeäsiä keitetty sisu",
sitäpä täytyi tytöltä pian kysäistä
. . . . .
Sylvia vaistosi edessään olevan raskaan
taistelun omasta ja siskonsa on-nfötä,
sillä hänen onnensa kuului toiselle,
saman pyykkimuijan lapselle.
Täytyi toimia, nopeasti!
Jatkuu.
mukaan, eikö totta?" kysyi hän in- Hän ei juuri kelpaa muuhunkaan, sen-nokkaasti.
"Ama kuningas Salomon jälkeen kuin villi puhveli Sikukuni-
-J" maassa murskasi hänen säärensä,
mutta puutarhuriksi hän on omiaan,
sellaiseen työhön ei koskaan voi panna
zulua, heitä eivät rauhalliset toimet
miellytä.
Puutarhaan, keskelle oran^silehtoa,
pystytimme teltan ja siitä tuli makuu-suoja
Godille ja Curtisille. Paikka
kaivoksille
Minä nousin seisomaan ja koputin
miettiväisenä ja levollisena tuhan piipustani,
ennenkuin vastasin — siten-hän
sain ainakin pari silmänräpäystä
enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia
vain, ja jähtyvä tupakarituhka
sammui veteen. Samassa tuokiossa
olin vaHnnut. Niin voi käydä. Päivä- oli ihana. Teltan ulkopuolella koho-kausia
olin ollut kahden vaiheilla ja sivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut
nyt — muutamassa lyhyessä silmän- kantaen sekä viheriäisiä että kultaisia
räpäyksessä — päätin myöntyä Hen- hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista,
ry Curtisin ehdotukseen.
"Hyvät herrat!" sanoin istuutuen
heidän viereensä, *'minä yhdyn seuraanne!
Nimittäin, jos niin.
minä näet asetan muutamia ehtoja.
Nyt saatte kuulla:
Ensiksikin tulee teidän suorittaa
kaikki matkakustannukset, ja kaikki
norsunluu ja muut aarteet, mitä
matkalla keräämme, on jaettava tasan
kapteeni Godin ja minun välilläni.
Toiseksi vaadin matkaa varten 500
pimtaa sterlinkiä etukäteen. Minä
tdas puolestani sitoudun .seuraamaan
teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme
on .saavutettu tai joku onnettomuus
katkaisee matkamme.
Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin
lähdemme matkalle, sitoutua siinä
tapaiikses.«a, että minä kuolen tai
joudun tapaturman uhriksi, viiden
vuoden aikana maksamaan pojalleni
Harrylle 200 puntaa vuoteen. Hän
lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden
viiden vuoden kuluttua vöi hän kyllä
itse ansaita lefpänsä.
Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties
ne teistä tuntuvat liian suurilta
5'-
"Ei, ei suinkaan", virkkoi Curtis.
"Minä suostun ilolla ehtoihinne. Minä
tahdon tehdä matkani ja minunhan
täytyy saada teidät mukaan. Ei
Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta,
ei ollut juuri ensinkään haittaa.
Niin pian kuin saatoin, ryhdyin
matkavalmistuksiin. Nimittäin: kaikkein
ensiksi pidin huolta siitä, että
herra Curtis allekirjoitti sitoumuksensa
auttaa poikaani, jos minä kuolisin.
Meillä oli koko lailla puuhaa,
ennenkuin saimme paperit kuntoon,
mutta viimein selviydyimme siitäkin.
Sitten sain etukäteen 500 puntaa ja
sen lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia
varten. Ensiksi ostin vankkurit ja
härkä valjakon. Vankkurit olivat 22
jalkaa pitkät ja hyvin vahvat, rauta-akseleilla
varustetut. Niitä oli kyllä
ennen käytetty, mutta se ei merkinnyt
mitään. Päinvastoin ne vain siten
näyttivät, mihin kelpasivat. Ne
olivat niin kutsutut "puolikatetut
vankkurit", s. o. vain takaosa kahdentoista
jalan pituudelta oli katettu,
koko etuosa oH avoin, ja siinä säilytimme
varastomme. Katetussa osas-
.sa oli kaksi makuusijaa ja säiliö pyssyjä
varten. Näistä vankkureista
maksoin .125 puntaa — hyvä hinta.
Entäs härät! Sain käsiini kaksikym-mentä~
mainiota zuluhärkää, joihin jo
kauan sitten olin iskenyt silmäni. Zu-lu-
härkä on pieni kevyt eläin, vain
puolet tavallisen afrikalaishärän
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 18, 1942 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1942-04-18 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki420418 |
Description
| Title | 1942-04-18-05 |
| OCR text | LAlAyXAIXA, Ht-HTIKUl-X IS PXIVÄXÄ Sivu S ME TESTAAMME UJNIBOPAN Merimatka Kapista Durbaniin l^iliÄ tavalUsestiiieljrviisiJ)äi\)^, ri ppuen tietysti siitäkin, cmkp^^^ ä \ a i huono. -A^rsin^in^^^-^^^ vS;i5tä, jos tuuli on-epäsuotuisa, jää- (ii kelhiniaan kokonaiseksi vuorökau-deksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, n-iSä laivojen on aika pjiilniallista päiistä särkkien yli ottajaan lastia. Tällä kertaa kävi kuitenkin JQtehfcin b\vin. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla-^niailui^i^uiS^^^^^^ k h veneisiin. Kaikki lennätettiin a- Is? miten tahansa --r^ lautaset, lasitavarat ja villasäkrt kaikki samaa me-, nca. Sietipä nähdä sita elämää, hii-kä 5>Tityi. kuin puolisehsataa ^sam-psnjapulloa sisältävä kb^^•^pyöl:äh3^- Uttiin menemään! JPiUlot särkyivät ijhansiksi sirpaleiksi ja viinrvirtasi Y?.ahcioten likaisen veneen poh|aan..„ OiT oikein ilkeätä Mhdä"sitä hävitys-is! Mutta kafferit veneessä olivat vhtä iloiset. He löysivät pari eheää Duiloa. katkaisivat niiltä kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset, eivät ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä, ja kun se nyt ^al]koi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat aivan pullistuneet, rupesivat he hira-laniaan j a ulvomaan — he luulivat ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että he eiivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noita viiniä,. josta kyllä . pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin, tuli kiire päästä maihin! Olen varma^siitä, että he ainakin .^nkun; aikaa ovat pistämättä nenäänsä senlaatuisiin juo-rnavaroihin. - Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Gurti$in ehdotusta. Siiöstuisiuko vain kieltäytyisinkö? Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta. -Kunpuhe-li^ Tiine toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen metsästysseikkai-luista ja minun täytvi kertoa monista ihmeellisistä tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkiaUa Afrikassa. GurUs _ ja God eival koskaan väsjTieet > minua kuuntelemaan. Tanunikuu on ihana aika Etelä- Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin iltana, jolloin vihdoin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa pääkaupunkiin, durbaniin, jonne^yelimme voivamme ^pua päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä tofeensa vieressä ja sieltä täällä pistäikse,kallio vedestä. Kun laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä täyteen kaffe-rien majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin on kaunein. Tääl$ on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on S3rviä ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on kovertanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki, jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen.mereen . . . Tuossa on tumma, viheriä viidakko —tuolla hohtaa viljavainio, ja kas, tuolla kohoaa liidunvalkoinen talo, joka katsele^ hymyillen siniseen veteen. Kaikki, on hauskaa ja rauhallista. , . .. Ja kuitenkaan en voi oHa kaipaamatta jotain tässä maisemassa: nimittäin ihmisiä. Sdlainen olen kuin olenkin; kentifö se johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni, että paratiisin puutarha ehkä kyllä- - kin oh kaunis, jo ennenkuin ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kän koko joukon koreammaksi, kun Aa-dam ja Ee\^ asettuivat siihen asumaan. Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapu\'amme Durbaniin auringon laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun ankkuroimme, oli kello jö paljon, ja liian myöhäistä oli mennä mäihin. Illallisen syötyämme kävelimme edestakaisin kannella. Kuu oli noussut ja \'alaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi erottaa \^alon tuiketta ylfympäri vilahtelevista majakoista. Kaupungin monista ikkuoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan läheisy>dessä jo-rotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti, oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä ryhtjmyt tappeluun häijysisui-. sen paviaanin kanssa, joka kurkisteli häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan oven edustalla ja kuorsasi. Curtis, God ja minä istuimme ruo-rirattaan luona. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis: "No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?" Ja God lausui siihen: "Nim, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette sitä niin A ^ n joka päivä tapaa nues-tä, jolla olisi sellainen kyky ja sellaiset tiedot iuin teiUa on,'' Minä kiltin herra Curtisia siitä, että-hän ajatteli niin hyvääminusta, ja kerroin sitten,.mikä oli saanut minut suostumaan hänen esitykseensä. Olin viime päivinä tarkannut molem- ^ pia ja olin ruvennut pitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä tulisimme hyvästi sopimaan keskenämme — ja ^ehän tiesi jo paljon. "Mitä taas .matkaamme tul^, hyvät herrat'V lausuin, "niin totta puhuen en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten kanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kä\akään vanhan portugalilaisen kolmesataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi hänen! Ja kuinka te. luulette veljellenne käyneen, herra Curtis? ' Minä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti viihän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin ennenkin, hän sanoi vain: ''Meidän täyy oUa v^almiit kaikkeen, kuolemaankin." Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut kajuuttaansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi. Seuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni seurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei suinkaan ole komea — kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta talon edustalla on kaunis,puutarha, ja siinä kasvaa niuun muassa mangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha metsästäjä, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. koistaan Kristianin kanssa. Phyh, vai.i lavallisen autoajurin rinnalla jossakin vanhassa rämässä, tietenkin. Hänpä nappaa oikean miljoneerin pojan, kunhan vielä oppii täydellisesti maan kielen ja kaikki herrasluokan koiiteliaisuussäännöt ja seuratavat. Hän tiesi ulkonäkönsä i ja ajatteli, ette; Robert tulisi löytämään parempaa noista nukeista, jotka päivät pitkät, {»ialle soittelivat. Niin jatkui Lauran tuulentupien rakentelu ja purjehdus sumussa, väärillä vesillä, vailla l^ompassia. Eräänii ihana tuli Laura siskoaan vastaan kadulla vRobertin käsipuo-ja jutteli vilkaasti. 'Sylvia oli- ^' halusta vaihtanut jonkun sanan nanon kanssaan, mutta tuo Lauran seuralainen sai hänen pidättämään it-sensa ja sen sijaan pysäytti hän as- ^'^sensa piiloon lähellä olevan'nur-taakse. Hän muisteli, missä ih- ^'^«?sä hiin oli tuon miehen kuvan K'ikus nähnyt, ja muistikin, olihan. Pö'ka ollut monta kertaa äitinsä kans-f2 ^yöniässii mrs. Bentlyllä, missii Oli palvella heitä.. Monet herkut 5ylvia heille tarjoillut ja monia •'^-Jniita • juttuja kerrottiin heidän, a-^mpien • piireissä näiden herras- Peraeiden elämästä ~ ja nyt hänen siskonsa, tyhmä, kaunis piika- ^^'^^'ä syöttinä. Ensi kerran ^-m Syhia, että oli- Lauran^-tänne ««n^^mannut. Paha aavistus sai yhä m^'^^^ 'Uaa hänen mielessään, '^'taesraan mitä tästä nuorukaises- - ta juoruiltiin. Voi! Hänen täytyy? saada pian sisko käsiinsä! Sylvia muisti vain kerran ennen tunteneensa samanlaista tuskaa, se oli silloin, kun hän menetti lapsensa. He olivat samaa lihaa ja verta. He olivat samaan aikaan syntyneet-maailmaan, rinnan kasvaneet. Mutta miksi luonto antoi heille niin erilaiset luonteet? Miksi Laurassa asui suuruudenhulluus ja sellainen elämänkatsomus? ^Minkälaista jälkeä lienee jo Suomessa tehnyt? . . . Hän oli kuin arvoituksellinen tulinen lipas, korea päältä, mutta mitä sisällä? Teki äkkinäisiä tekoja, mitä sattui, ja jos joku niistä huomautti, sai vastaansa tulta ja pippuria . . . -Ketä sitten syyttää, että sisko oli sellainen — äitiäkö? Ei, ja kuitenkin äiti oli yhteiskunnassa synnyttäjä, uuden polven jatkaja, tahtoen tai tahtomattaan.. Äiti oli ollut nuoruudessaan vain ihminen, kuten Laurakin, puoleensavetävä, köyhä tyttö, toisten palvelija. Toistuisiko Laura- • siskossa äidin kohtalo? Eikö hedelmä putoaisi kauas puusta? Missä oli nyt Lauran se "porolipeäsiä keitetty sisu", sitäpä täytyi tytöltä pian kysäistä . . . . . Sylvia vaistosi edessään olevan raskaan taistelun omasta ja siskonsa on-nfötä, sillä hänen onnensa kuului toiselle, saman pyykkimuijan lapselle. Täytyi toimia, nopeasti! Jatkuu. mukaan, eikö totta?" kysyi hän in- Hän ei juuri kelpaa muuhunkaan, sen-nokkaasti. "Ama kuningas Salomon jälkeen kuin villi puhveli Sikukuni- -J" maassa murskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi hän on omiaan, sellaiseen työhön ei koskaan voi panna zulua, heitä eivät rauhalliset toimet miellytä. Puutarhaan, keskelle oran^silehtoa, pystytimme teltan ja siitä tuli makuu-suoja Godille ja Curtisille. Paikka kaivoksille Minä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena tuhan piipustani, ennenkuin vastasin — siten-hän sain ainakin pari silmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja jähtyvä tupakarituhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin vaHnnut. Niin voi käydä. Päivä- oli ihana. Teltan ulkopuolella koho-kausia olin ollut kahden vaiheilla ja sivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut nyt — muutamassa lyhyessä silmän- kantaen sekä viheriäisiä että kultaisia räpäyksessä — päätin myöntyä Hen- hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista, ry Curtisin ehdotukseen. "Hyvät herrat!" sanoin istuutuen heidän viereensä, *'minä yhdyn seuraanne! Nimittäin, jos niin. minä näet asetan muutamia ehtoja. Nyt saatte kuulla: Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki norsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan kapteeni Godin ja minun välilläni. Toiseksi vaadin matkaa varten 500 pimtaa sterlinkiä etukäteen. Minä tdas puolestani sitoudun .seuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on .saavutettu tai joku onnettomuus katkaisee matkamme. Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua siinä tapaiikses.«a, että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi, viiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen. Hän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua vöi hän kyllä itse ansaita lefpänsä. Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian suurilta 5'- "Ei, ei suinkaan", virkkoi Curtis. "Minä suostun ilolla ehtoihinne. Minä tahdon tehdä matkani ja minunhan täytyy saada teidät mukaan. Ei Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään haittaa. Niin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin: kaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti sitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko lailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein selviydyimme siitäkin. Sitten sain etukäteen 500 puntaa ja sen lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit ja härkä valjakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat, rauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin kelpasivat. Ne olivat niin kutsutut "puolikatetut vankkurit", s. o. vain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa oH avoin, ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osas- .sa oli kaksi makuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin .125 puntaa — hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikym-mentä~ mainiota zuluhärkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt silmäni. Zu-lu- härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen afrikalaishärän |
Tags
Comments
Post a Comment for 1942-04-18-05
