Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 25, 1937

              Sivii£ LAUANTAINA, SYYSKUUN 25 PÄIVÄNÄ mi
o
KALAN pyytäminen, se on jokai­sen
myönnettävä, on sellaista
hommaa, että se saa jokaisen onkijan
pyytelemään puolelleen salaperäisiä
voimia, joiden uskotaan tavalla tai
toisella vaikuttavan kala-saaliin run­sauteen.
Tuskinpa OTL vielä tänä päi­vänäkin
onkimiestä, joka- ei syöttiä
veteen heittäessään sihen kalalykkyä
mukaan sylkeä tuhauttelisi> Mutta
jääkö se usem siihen sylkemiseen-kään?
Tokkopa? Eiköhän useim­mat-
vielä siihen sylkemisen pääHe lue
pientä loitsuakin. Tavallian niistä
taitaa olla seuraava:
. "Thyni! Mato kMle,
* kala nunidkr
minä Me pmdle."
Tämän loitsurunon lukeminen jbh-tiju
tietenkin suurimmaksi osaksi ta­vaksi
tulleesta tottumuksesta, mutta
taitaapa jollakin kalamiehellä oUa
siinä sivussa hieman syvällisempi, sa-lapetäinen
tarkoituskin, ^ene ja tie­dä.
Kukapa niitä osaa niin tarkal^
l^n sanoa. Mutta joka tapauksessa
vielä nykypäivän kalamieskin on tai-ka-
uskoinen. Sen väitteen tueksi ei
meidän huoli sanoa kuin yksi todis­tus,
joka on täysin tepsivä sitä puolta­maan.
Ja se on se, että yksikään kala­mies
ei anna laskea syöttien, matojen
lukumäärää," koska se muka pilaa
pyyn,tionnen.
, Kuitenkaan, ei nykyajan kalamies
o^ttanei vakavalta kannalta tätä loih­timista,
koska hän lupaa siinä "ittensä.
pirulle". Pyytää ensin apua "Pää­pahalta",
mutta tuntien tuon van,-
han kehnon itsekkyyden, ei esitäkään
pyyntöään ilman vastalahjaa, jollair
seksi lupaa itsensä. Ja piru menee
lekaan, antaa onkijalle muutaman
kalan ja sitten hu6maa tulleensa pe­tetyksi.
Sillä kalan saatuaan ei ;on-kimies
muista koko lupaustaan. Tä­hän
leikkiin ei kuitenkaan vanhem­man
ajan py3mtimiehet olisi uskaltau­tuneet,
sillä niin suuri .oli silloin pel­ko
pahan voimaan. Tässä täytyy si­vussa
huomauttaa, että entisajan
metsämiehet kylläkin maanittelivat
pirulta metsän elukoita saaliikseen,
mutta säilyneistä loitsurunoista pää­tellen
kaihtivat kalamiehet tätä sa­maista
pahaa, ellei nyt juurikatsota
alussa esittämäämme loitsun pätkää
myös vanhaksi taiaksi, jota se ei kui­tenkaan
liene.
Kalamiehen tärkein kapine oli tie­tysti
koukku. Ja sen tekemisessä jo
taian teot aloitettiinkin. Tällaisia
taikoja oli monenmoisia. Mutta esi­tämme
tässä vain yleisempiä ja "te»
hokkaimpia". Koukku täytyi saada
sellainen, että se tepsivästi näpsäili
kaloja, ja sellainen saatiin, jos se val­mistettiin
muutetun:huoneen taikka
kirkon k3mnykse}lä. Tämä taika ei
kuitenkaan ollut niin tepsivä, että sii­hen"
oli yksin luotettu. Vaan koukku
sai kokea monet muut taiat sen lisäk­si.
Tavallisesti ennen koukun tako­mista
tai laittamista, otti hyvää kala­onnea
toivova kalamies sen neulan,
josta aikoi koukun valmistaa ja pisti
salaa jonkun vainajan kantapäähän,
jossa piilossaan neulan täyt}a saadä-olla
kolme vuorokautta. Sillä ajalla
sen neulan piti koota vainajan ruu­miista
itseensä sellaisen voiman, että
kalat pakostakin siihen tärpi^isi'^
v ä t . . .
.. Mutta ei siinä kyllin. Ongen te-hokkuutta.
voitiin Aqelä Hssltä. rojonilu.-^
kltisilla^ muilla taioilla; Tavallisem-r
min pantim onki tämän jälkeen roik­kumaan
leppaiseen puuhun, jossa si­tä
haukkuutettiin leppäisiin pihteihin
nipistetyllä käärmeellä. Käärmeen
nykimät onget saattoivat aina hyvän
kalaonnen pyytäjälle.
Jos koukun valmistamisessa käy­tettiin
moninaisia taikoja, niin ei sii­maa
ja vapaakaan aivan silmät um­messa
otettu. Taioiltaan tehokkaim­man
siiman sai, jos keräili maantiel­tä
hevosen häntäjpuhia ja sitoi niitä
siimaansa. Tai vielä parempi, jos sai
jouhia niin pailjon, että niistä saattoi
punoa koko siiman, mikä kylläkin
lienee oUiit; paljon harvinaisempi ta-
'pa.
Vapa oii; taas paras koivupuusta,
sillä toisflläpualajeilla oli aina joku
vika, kuten leppäisessä esimerkiksi
se, ettäose levitti s.Oy leppäinen vapa
tycäisi kalat pois onkijan luota. Mut­ta
koivuinen kokosi. Ja se oli hyvän
vavan oihinaisuus. Paras aika vavan
hakemiseen oli Marian päivä, joka
sitoi hj^n onnen vavan mukaan.
Taitava kalanpyytäjä tiesi tarkal­leen
milloin onlii piti lopullisesti lait­taa
valmiiseen kuntoon. Jos ongen
valmistaminen jäi jälkeen ensimmäi­sen
käenkukunrian, niin ei ollut sen
onkimieheh liikoja toivottava sinä ke­sänä
Ahtolasta. Ongen ajoissa jou-
«duttua valmiiksi täyt}^ sille antaa
vielä viimeinen voitelu ennen varsi­naisen
kalastuskauden alkamista, mir
kä tapahtui siten, että onki kolmasti
soluteltiiri muurahaiskeon lävitse.
Näin öli ongen valmistuStaiat teh­dyt.
Mutta ei siinä kaikki. Tärkeätä
oli myös sekin, että pyytäjälle saa­tiin
hommatuksi hyvä pyyntionni. Ja
sen- saavuttamiseksi täytyi jokaisen
"oikean kalamiehen" saada ennen
sammakon kutuaikaa ongituksi tuo­re
kala, muussa tapauksessa oli pa­rasta
panna onget orsille. Tätä tuo­reen
kalan saantia pidettiinkin niin
" tärkeänä, että sitä etsittiin usein pit­kien
taivalten takaa vieraista kylistä.
Tähänkään eivät taiat vielä loppu-
S neet. Vesien rannoille pyyntiajan al­kuun
säästettiin niistä viimeiset ja
jatkuivatpa ne toisin paikoin läpi ko­ko
suven. Tällöin siveltiin pyydys-tarvevasut
elävässä hopeassa kaste­tulla
sulalla ja työn tehokkuudeksi
luettiin \aelä seuraavaa loitsurunoa:
•'Oleppas onki ottamahan,
väkärquta vääntäniähäni
kiverä kovertamahan.
Syö suiäla suuremmalla,
leualla leveämmällä.
Syö siten suulla, karhun
kampailla,
kontion kovilla luilla.'*
Tämän loitsurunon jälkeen pyyhit­tiin
pyyntivehkeet lepän varvuilla ja
kuusen oksilla, jotta ne lopultakin
voitaisiin laskea veteen.
Kuitenkaan ei kaikin paikoin kat­sottu
näiden loitsujen vieläkään riit­tävän,
vaan rihmat kaikkien edellä­mainittujen
käsittelyiden jälkeen vie­lä
lisäksi kuljetettiin uudelleen muu-rahaisk^
jen lävitse. Ja jos rannalla
oli rannan mvää ja hakoja, niistä
tehtiin valkea^ jonka tulen loimossa
sitten, sa^nistettiiii rihmat. Tämän
jälkeen seurasi savustus tuohuksella
ja laatanalla seuraavaan loitsun sä-estäm^
jä;.? •
**Mss5* Qtt^ hatanaa,
me. halunneet tuota jmpahaa kala-
JACK Stanhopesylkäsi vihaisesti.
"Pyh", hän inurahti, "en välitä
siitä yhtään — en vähääkään."
Mutta hänen hieman karkeapiir-teiset,
miehekkäät kasvonsa ilmaisi­vat
päinvastaista. Ne olivat tulipu­naiset
raivosta ja teräksenharmaatsilr'
mät salamoivat.'
Vihaisesti hän repi ja potki satu­laa,
jota hän juuri oli asettamassa
aasin selkään. Eläin näykki häntä,.
mutta sitä Jack' ei huomanhiit. Rai­vostuneen
näköisenä hän jatkoi työ­tään
koko ajan itsekseen^miitisten ja
kiroillen.
Jack Stanhope oli kaksikymmentä-kaksivuotias.
Oikea niiesten mies.
Ei mikään hevonen oUut liian villi
hänen, tältutettavakseen, eikä nai-kään
aasi Jiiian itsepäinen • Hän voit^
ti ne raudanlujalla tahdollaan ja ereh­tymättömällä
tarmollaan. Sitäpaitsi
hän oli taitavin ani^uja*JNkop^kka-kunnalla.
Hän käsitteli suurta raskasta edlt-tiaan
mestarillisesti^ ja hän pystjd; vii-denneljättä
askeleen päästä ampu­maan
herttaässän läpi yhdellä ainoal^
la laukaöksella.
Mutta Dorothy Mac Allenista Jack
ei pystynyt selviäniään. MUtta Do­rothyn
sydän olikin paljon vaikeam­pi
lävistettävä kuin herttaässä.
Dorothy Mac Allen oli Culver Ci­tyn
tanssiopettajatar ja hänen tehtä­vänään
oli huolehtia nuorten tj^tö-jen
kehityksestä. Mutta hänellä ei
ollut mitään mielenkiintoa ampumi­seen.
Niin, näin ajatteli Jack Stanhope,
joka ymmärsi vähemmän naisia kuin
hevosia ja aseita, jopa "vakavasti us--
koikin. Yhden asian hän kuitenkin
tiesi aivan tarkoin, nimittäin sen, et-reissuilleen
seuraansa, vaikkakiri ny-ky-
ajan onkimfehet sitä maanittele­vat.
Kun vehkeitä lähdettiin sitten.lo­pultakin
järveen viemään, niin otti
pyyntimies vielä taikomista varten
suolaa suuhunsa ja sylkäsi sitä kolme
kertaa pyydyksien päälle. Teki sitten
rannalle tulen rannalle ajautuneista
ruvista ja haoista, jonka päällä ensi-mäinen
saalis uhrattiin veen eläjille.
Olipa syötissäkin eroa ja taikaa.
Parhaan onnen alkavalle kälanpyyri-tikaudeksi
sai, jos ensimmäiseksi syö-tikseen
pani käärmeen silmän kouk­kuunsa..
,
Käin oli taiottu vehkeille ja pyyn-timiehtlle
onnea, mutta oli vielä vaa­ra
tarjolla, että kaikki pilaantuu, sillä
uskottiin yleensä n.s. pahan silmän
voimaan. Tästä välttyi siten, että
huomattuaan "pahan silmän" otti
ongen suuhunsa ja pureskeli sitä aina
silmää myöten.
Mutta jos kuitenkin, kaikesta huo^
limatta kalaonni pyytäjältä olif pääs­syt
pilaantumaan, niin voitiin sekin
erikoisilla noidan tempuilla jMlleenr
palauttaa. Tavallisimmin täUöin pol­tettiin
pilaantuneen pyyntimiehen jäl­jet
ja sillom pahan vaikutus siihen
loppui.
Eikä tässä lyhyessä katsauksessa
vielä läheskään kaikkea niitä loitsu- -
ja Ja taikoja, joi^ muinaiset kala­miehet
pyyntionnensa tehostamiseksi
tekivät. Suuri joukko ön vielä jäl­jellä,
mutta pä^jirteisään on hiiden
runko tähän piirretty. ]
Monet olivat siis mutkat matkas--
sa, ennenkuin muinainen .kalamiiL
pääsi keväisin kalavehkeitä^ Jäfr^
^ vienmn ja, pyydykÄn
-maan. ' .r'-'
tä Dorothy oli kaunein tyttö, minkä
hän oli nähnyt, ja ellei hän saisi tiitä
niin hän ei huolisi kenestäkään tn^ji
ta. Hän j ^ ^ nuoreksi,
mieheksi koko elämän ajaksi,
^ c k oli maatilan hoi­taja,
ja hän oli ryhtynyt tähän toi-meen
vakaasti päättäen olla hyvä
tilanhoitaja.
Mutta iopulta hän alkoi tuntea it^
^ensä hienaan epävarmaksi. Dorothy
Mac Alenin silmät lumosivat häafit
. häneiisääiiensäliaikui Jackin korvis^
sa kauniimmalta kuin suloisin mu­siikki,:
ja sehtähdiett tapahtui usein,
että hän jät seisomaan ja vain kuun­teli,
vastaamatta mitään Dorothyn
puhiiessayhäiielle. Hän oU niin tämän
äänen lumoissa, että hän tuskin kä^
sitiir-mitäi^Domthy sanoi hänelle.
Lyhyesti sanoen Jack Stanhope oli
niin toivottomasti rakastunut kuin
nuori imies konsanaan saattaa öHa. Ja
hän oli sitäpaitsi onneton, sillä kun
hän ei «ikpisesti ymmärtänyt ha
hän ^ihupmannufc, ettäDorothy usein
jäi katselemaan häntä ja että tämän
äänessä,; kun hän puhutteli Jackia,
oli pehmeämpi sointu kuin muulloin.
Jack Stanhope ei olisi epäröinyt-hetkeäkään;'
heittäytyä pahantapai-sen,.
raisun ratsun selkään, mutta tun-'
liustaa rakkautensa hymyilevälle,
ivalliselle tytölle, — se oli aivan mah­dotonta;
Sitten tapahtui, että nuori Charles
Thompson, joka puolestaan ympujr§i
käsitellä paljon paremniin naisja kuin
hevosia, alkoi pitää seuraa Dorothyl-le,
kosi tätä ja sai myöntävän-vas-
. tauksen.
Jack oli saanut kuulla tämän'uuö-sen
samaan aikaan, kun sai määfäyk-sen
satuloida aasin.
» Kauan hän seisoi siinä ajatuksis­saan
ja askaroi satulan kanssa, mutta
yht'äkkiä odottamaan pitkästynyt
eläin kääntyi ympäri ja potkaisi Jac­kia
vatsaan. Se oli voimakas potku.
Maailma musteni Jack Stanhppen
silmissä jai hän vaipui tiedoiionna
maahan.
Unissa ja kuumehoureissa mieliku­vitus
leikkii ihmisten kanssa. Tuhan­sia
^ajatuksia ja suunnitelmia pyörii
päässämme. Eikä Jack Stanhope ol­lut
mikään poikkeus.
Häntä oli usein leikillä kutsuttu
,Culver Cityn Don Juaniksi, sillä kau­pungin
^nuoret tytöt olivat hullaan­tuneita
pitkään, komeaan, hymyile­vään
poikaan. Se oli todellakin koh­talon
ivaa — hän, joka halusi saada
omakseen vain yhden ainoan, ^ a i ­noan,
jota hän ei voinut saada. .
Levottomissa unissaan hän piti it­seään
todellisena Don Juanina — oi­keana
vanhan hyvän ajan Don Juani­na,
jolla oli höyhenillä koristettu hat­tu,
kullanvärinen silkkipukuja miek­ka
vyöllä.
: Hän-kuvitteli koko ajan, ja Dorot-
-hy^ joka toisinaan hoiti häntä, sai-sihniinsä
omituisen kiillon kuuUes-
, saan sairaan kuumehoiireissaaa ta­mman
tästä mainitsevan hänen mmen-sä
ja kutsuvan häntä rakkaakseen-
Niin kuluivat päivät ja yha hur­jemmiksi
kävivät Jack Stanho^en
"unet. ^ ' • 1,
Hänen otsansa oli kuumeesta poi^
tava, mntti: eräänä päivänä han ne-
• räsik •
Hän katseli lopen väsyneef f«Pt
riUeenj^.huomasi,ettäka.^,^^
hän oli kokenut,, olikin
kuvittelua. Vain unissaan .taa
paeniiut^Porfl
. yU. laaj^ilBn,pEeeri€uden.
,:IKn huokasi syvaan ja