Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 18, 1952

              ^ varastointijoukkue si-
[ ^ e v i i t o s rÄ
oli vastapäätä edessämme. Han
että transportti ^iajdaneksfeta
liisaapunut. Noin tuHamienlieii-
Meidan oU otettaVa heiM vas-r
«arkistoitavaksi^ Se p«, merkir
L t im kaikki yksityisseikät kos-
[iKitäkut^iö- He eivät tiisUUdu,
[he tulevat toiselta leirä^ jä
iaiyn kuoleman jälkeen oli Ä lo­at
itsdle^nij ettei ratsastaisi fätl^äii
Itifta^täjlä tavöi^ oli sattuma a g s^
t valtin hänen käteensä. Nyt luu-kaikki,
että vain Sylvia ratsasti,
kiilki? puutärhah läpi nauttien
sta,Mö ei ollut milloinkaaii tun-
; itseään näin voimakkaaksi j a ter-
Mutta paha piileksi koko ajan
11a ,se tarkasteli bäntä vaatiien
llä kirkasta auringonpaistettakin.
|eys hiipi hänen kantapäillään dävä-
1 luihuna. Mutta Phyllis ei talitö-
[myöntää sitä nyt.
hyllis odotti Jerryä. Koko hänen
Buimsa ja kaikki hänen' vaiheensa
|it tarkoittaneet tätä silmanräpäys-
^ikään uhri ei ollut liian suuri
voittamiseen. Hän pakottaisi
rakastamaan itseään yhtä pai­koin
Sylviaakin, ehkäpä enemmän-luto
pysähtyi portille. Pitkä olento
iiti puiden lomitse, mustapukuinen
Jerry, ajatteli Phyllis tykyttävin
uin. Jerry oli pukeutunut mustiin
i kuin hautajaisissa! Hän ei voi-
Inähdä autoa siitä, missä seisoi, puut
Itivät sen.
Jerry, huusi Phyllis juosten yas-
^; — Olen ollut niin levoton, olen
nut poliisflle . . . Jerry, rakkaani,
fy pysähtyi tytön eteen kasvot
«ina ja katse kylmänä ja vihamieli-
• Phyllis ojensi kätensä miestä
M joka seisoi hänen edessään liik-attomana
kuin kiveen hakattuna. '
Olet soittanut poliisille, kertasi
soinnuftomasti. — 'Miksi?
%llis on kadonnut. Pelkään
1 puolestaan. Puhuin hänen kans-
^«tiin. Pyysin Idyllisiä
"1 luoksesi ja^tunnustämaan kai-
Han lupasi tulla tänään. -Mut-kuitenkm=
hiipi ulos mi-nukkuessani.
En tiedä, mihin hän
h ' Voi, Jerry, ole minulle
Phvir ^''"^^^"^ Kuvittele,
^^«13 on tehnyt jotakin pahaa it-h
Väisti PhyUistä kuin ^.ierasta,
ftS^p'- tunsi pienen
g"^'Wensäoli luan suuri. Hän
f ^ unohtaen kaikeu
, « a n e n notkea vartalonsa heh-
^ ^ r j ä s i v ä t , huulet houkutte-puh.
> , ^y^^'^" ^ ^ r e ä rat-
% i S r PVlHsin
, 4 ^ ! ^ tuo kauhea sai^^^^
- % ^ ! - " f ^ " o l i s y n J y .
' Jerry tnnsi. et-
^nyihnm vastenmielisyy.
Jatkuu
JO leir^äätcftuk^essa. Nämä p u k e e t^
tietysti täiplihdistettavä saunassa. Mei-d
ä n v ö l i työskehftfeltävä koko 5*011, koäkä
:enufte alan kuluessa vöi r^ki^röidä hei­t
ä k ä i l l ä . Enufiie saa i^uhua miehille
Uhalla tulia iiirirettäväksi rangaistus-jouKkuee^
eöi.
I ^ Ä I n Ä tiäÄaiää-parakäle, joka sil­lä
k ^ t ä ä Ä i y h j ä.
SieTÖa tränspörltti^ naiset jo
bdot0yat. oli evakuöihtitranispbrtti.
iM^ajdanekin sairaalasta. Vain sairai­ta
jayanhojanäism^^j^^ useita nuoria tyt­töjä
hoitajina.
' A^jbimin pöydät, t^^ , hökkeliin
ja äpmm^ Ajatteiin
saapiunistani j a ensimmäistä vaikutel­mani
leiristä.
Tiesin, että ihminen leirille tullessaan
pelkää kaikkea ja jokaista, että hän on
kiihoittuBut ja kauhistunut. Ensim-mäineti
sana on niin tärkeä. Päätin ol­la
maltillinen, vastata kaikkiin kysyi-myfcsiin,
tyynnyttää heitä ja antaa heil­le
rohkeutta. Elämälläni alkoi olla tar­koitusta.
Voin tehdä paljon hyvää uu­dessa
toimessani.
Tulokkaita saapui jo parakkiin. Van-hanptioleinen,
harmaahapsinen^, lempeä-silmäinen
nainen tuli .pöydän luo.
•"Nimerme?" kysyin.
"Majewski, Maria."
"Ikä?"
"Viisikymmentä kuusi."
"Mistä?"
"Warsovasta."
"Ammatti?"
"Opettaja."
Kirjoitin kaiken kortille:. Ajattelin :
En kestä tätä kuukautta enempää.
"piiksi teidät vangittiin?" kysyin
epävirallisesti.
"Sanomalehtien vuoksi."
"kuinka kauan olette ollut leirillä?"
"'kolme vuotta. Ensin Ravensbruc-kissa,
sitten Majdanekissa, Äyt Oswie-cimissa.
Mutta olen sairas j a lopetan
tämän opintoretken täällä. Ja minä
niin tahtoisin elää. Se ei kestä einää
kauan. Armeijamme ei ole kaukana
Lublinista. Paras todistus siitä on mei­dän
evakuointimme. Poikani odottaa.
Tiedäthän miksi minä kestän. Se on
siksi koska minä olen lukittu ja hän on
vapaana." .
- Mänen kasvonsa kirkastuivat. Jokin
salattu voima uhkosi hänestä,
"Pää pysty}^", sanoin. "Te tulette
eläniään! Seuraava, olkaa hyvä."
Kumara, pieni nainen tuli esiin. Hän
tuijotti ympärilleen kiihoittuneena.
"Tätine, olkaa hyvä, ja tehkää hyvin,
älkää pelätkö. Ninienne?"
"Pietraszewska, Jozefa."
_ "Ammatti?" "
"Tapasin olla työläinen, mutta nyt
en voi työskennellä. Näette itse."
"Miksi olette täällä?"
"Tyttäreni vuoksi, kommunisti. Ne
etsivät häntä — mutta minä en puhunut
— enkä puhu nytkään."
" E i teitä^. piestä täällä", yritin va­kuuttaa
hänelle.
"Luuletteko todella niin?" Hän kat­sahti
epäilevästi SS-mieheen joka seisoi
seinänvierellä.
He kulkivat ohi toinen toisensa pe­rään,
yhä vanhempia naisia, hyvin sai­raita,
tuskin kyeten liikkumaan '. . .
Heitä Oli rangaistu poikiensa ja tyttä-
^fensä vuoksi. Joitakin heifelä pantu
lotikktiun katureittauksessa tai vangittu
sen «vtiöksi, että<>liv^ {naoitumieet jota^
iuta, pökkineet vierasta
mih okiittaiitui \'aa3iaUikksi sis^
Iljaksi. Väsyneinä j ä sairakia joutuivat
he odottamaan tuntikausia ennenkuin
SS-mies osoitti heille hökkelin.
Tunnit kuluivat ja minä en ollut liik­kunut
alkuperäisestä asennostani. Suu­tani-
kuivasi ja silniäni kuumenivat.
Loppua ei tullut tästä jatkuvasti uusien,
kurjien, vapisevien vanhojen naisten
ketjusta.
^ Myöhään sinä iltana vain muutamia
oli vielä rekistieröimättä. Mutta he ei-
A^ät voineet lUUvua lainkaan. He maka­sivat
paareilla maanpäällä lähellä pa­rakkia,
SS-miehrt hyppivät heidän
ylitseen kiroillen kun piti niin tnyöhään
viileä palveluksessa.
Kortteja kädessäni p i t ä ^ ininä ku­marruin
yli paarien joilla itiakasi vai^i-ha
iiaiöeä.
'^Nunenne?"
Häii kohmti päätään ja katsoi mi^
nuun siiutälä ky^elt^n täyttäminä sil»
millään, H a r Ä oi! piöiet käsvot ja
takktiin^h "^koin^äii
. ^-OÄentf" hän kysyi.
: "Qui." - •
"Vötre tamille?"
"Nimeni? . . . Mutta ittmäliäö kuo­len
. . . Hetken kuluttua ei ole tärkeätä
kuka oli se joka kuoli."
Hän puheli katkonaisesti käheällä
ääneilä. liifesin, että hänen viimeinen
hetkiensä öli lyönyt.
"Tarvitsen nimenne", mutisin, " p i ­tääkseni
järjestystä". Hän sieppasi lu­jasti
kiinni kädestäni.
"Järjestys, sanotte te . . . liiih, järjes­tys
on heille tärkeihlä." Häh kohotti
jpäätään. "Te niuistutatte minulle ty­tärtäni.
Pideltkää kättäni hiukan p i ­tempään".
Häh pyysi nähdessään, että
tahdoin siirtyä pois.
Hän svilki silmänsä ja itiakasi rauhal­lisesti
sekiihnin. Lähellä olevat säiiräat
valittivat. He olivat iiiyÖs voimatto­mia.
, Työtoverini polvistuivat heidän
viereensä yi*ittäeh ^aäda tietoja kuole­vilta.
SS-mies ilriiestyi piiska kädessä äkkiä
hökkeliin. Häh puhalsi pilliin. Hän
astui kuolevan naisfen päälle paareilla,
hyppäsi yli ranskalaisen haisen, katseli
ympärilleen ja huusi: "Wie lange v\rird
der Dreck noch dauren? ,Wie lange .
noch?"
Hän seisoi jalat haarallaan ja hänen
allaan makasi kuoleva nainen.
Kädet lanteilla hän katsoi meihin
röyhkeästi ikäänkuin sanoen: "Voin
tehdä teille mitä ^haluan. Yrittäkääpä
olla osoittamatta minulle ansaittua
kunnioitusta — yrittäkääpäs vain olla
pelkäämättä minua."
Hiljaisuus vallitsi hökkelissä. Äkkiä
ranskalainen nainen osoitti sormellaan
SS-mieätä ja raivoisa katse silmissään
huusi kauhealla äänellä
"Sotal Sota! Rintama on täällä.
Jumala, mikä kauhea sota!"
SS-mies käännähti äkkiä ympäri, hei­lautti
piiskaanas suoraan huutavan nai­sen
kasvoille ja yhdellä loikkauksella
oli pois hökkelistä Veri syöksähti nai­sen
suusta ja nenästä. Hän retkahti
paareille.
Vihan aalto tulvahti aivoihini. Olin
tukehtua ja halutti juosta ulos hänen
peräänsä. Tunsin- tulevani hulluksi,
mutta sairas nainen piti kiinni kädestä­ni.
"Tyttäreni" ,hän kuiskasi. Syleilin
vanhaa naista ja aloin nyyhkyttää.
"Krysha! Hillitse itsesi", varoitti
ystäväni.
'"Xämä ovat ensimmäisiä tulokkaita.
He ovat tulleet tänne elääkseen. M i ­tään
ei heille tapahdu. Älä itke Hiin ko­vin.
Ajattele itseäsi. Mene ulos het­keksi
— päällikkö ei ole täällä."
Menm ulos, nlutta en vomut tyyntyä.
Mitä hänen t y t t ä r e n i teki nyt? Kai­kenlaisia
Suikrja ajatuksia . k i i t i 4äpi
pääni: efaM hän tanssii j^ssun'pariisi­laisessa
tanssisalissa, saksalaisten kans­sa?
Ehkä jonkun" veljen kanssa joka
oli täällä? Tai ehkä hän on kuöiemai-sillaan
jossain toisella leirillä?
Huomasin tulen maassa saunan edus­talla.
Liekkien valo valaisi joitakin
olioita. Menin lähenunäksi. »Ne olivat
miehiä Majdanekista. Kuluneita luu­rankoja.
Liekkien valossa ne näyttivät
haamuitta. Peitin silmäni j a käännyin
takaisin hökkelm taakse. Jokm valkoi­nen
häämöitti pimeässä. Vapisin kaut­ta
kehoni. Se oU miehen ruumis -—toi­nen,
kolnias sen vieressä. Muistin ys­täväni
maininneen, että paljou miehiä
kuoli ttahsportissa.
V^koinen väri oli kalkkia, joka ^ k
dettiin ruumiitten pä^Je, jotta eivät
haisisi, pidin itsestään selvänä. Pelkä­sin
liikicua. iSiedinruuniiita paremmin
kuin eläviä luurankoja^ enkä yoiniit
mennä takaisin hökkeliin. ^ Kuolevan
naiseQ kirkuminen yhä jahtasi minua.
En saa tulla hulluksi nyt. ;"p|eii ter-'
ve", sanoin itseks^i ääneen. ''Olen lä-päiss]
P^ lavantaudin. Nimeni on (Krys-
,^lyna Zywulska", toistin itsekseni y hä
..uudestaani'^-^ ;:sv'/:-*vf:r<j-, /^^-i-^M:^
: "TOteJ Kiryshäi' Oletkb^ i l i ^ ^^
hoitti Basha.-
"Minne. Olemme saarretut, olemme
saarretut") toistin.
"Millä me olemme saarretut? Mitä
sinä puhut?"
"Ruumiilla, sähkölangbilla, ruumis-polttimoilla,
tulella, saksalaisilla. Olem­me
saarretut!"
"Tule, en tiennyt^ että sinulla on
hoin heikot hermot. Tämä on vasta al­kua
ja « n ä jo . "
Silmänräpäyksessä käsitin käyttäyty­neeni
kuin hullu nainen.
Olen normaali — minun täytyy tyyn­nyttää
itseni. Basha näkee ja tuntee
samaa kuin mhiä. Palasin takaisin
Bashan kanssa.
"Omaisuuden varastointijoukkue r i ­v
i i n ! " kaikui kapumme ääni.
Työmme oli suoritettu. Meidät las­kettiin
ja saimme mennä hökkeliimme.
Verrattuna karanteeniin ja sairaalaan
näytti hökkelimme ylelliseltä. Siinä oli
kolme normaalista ikkunaa j a ikkunoi­ta
vastapäätä olivat kolmekerroksiset
punkiamme. Patjamme oli tukittu täy­teen
olkia ja saimme kukin hukkua yk­sikseen.
Bashan ja minun onnistui
saada haltuumme keskimmäiset punkat
suoraan vastapäätä ikkunoita. Zosha ja
Joanna, kalisi tyttöä .Lödzizta, nukkiii-vat
yläpuolellamme. Ystävystyin heti
Zoshan kanssa — roteva sinisilmäinen
talonpoikaistyttö, ollut tehtaassa työssä
ja sydän riittävän laaja sulkeakseen
meidät kaikki. Hän antoi minulle yö­paidan—-
ensimmäinen niin moneen
kuukauteen. . Zosha katseli ylpeänä mi-nua
ja yöpaitaa.
"No, tyydyttääkö?" hän kysyi.
•Luonnollisesti, mutta miksi kiih-
^ ä ? " Hän näytti ajattelevan, että otin
hänen lahjansa liian paljon itsestään
selvänä.
"Yöpaidan vuoksi — A i v a n kuin
olisit nukkunut yöpaita ylläsi koko ikä­si!
" leimusi 2osha.
"Mutta minähän olenkin nukkunut
yöpaita ylläni kökö ikäni."
"Häh?" hän kurkotti ylemmästä pun­kasta.
"Mutta se o l i toisessa elämääsä.
Se ei kuulu tähäh. Laske aika siitä
lähtien kun siiiut tatuoitiin. £t ollut
olemassa ennen sitä. Nyt ne laskevat
sinut joka päivä; Nyt vihdoinkin olet
ihmisolio — olet joku."
"Birkenau on koskettanut Zoshaa
päähän", selitti Bashä, rivakasti kiil-loittaen
silmälasejaan.
"Mistä sait tuon yöpaidan?" kysyin.
• "järjestin sen Canadassa", hän sanoi
ylpeänä.
V "Luulen, iettei meidän pitäisi käyttää
kaasutetuläte kuuluneita vaatteita.
"Katäökaaähähtär' Zosha nielkeih
putosi vuoteeltaah. "Pitääkö kaikki
S i T i l 5
> K '1
rt ' ^
Vlfj