Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 7, 1946

              1945
j ^ n M i U i i i M " " » * " " ' ' ' " * ' ' ' " ' " ' ' ' ' ' ' ' ' HiQumnitii itmnmnit LAUANTAINA, JOULUKUUN 7 PÄIVÄNÄ Sivu 5
T T S E I N muistuu mleleem ukko Jqp.
^ n a s , Joonas-Kantoi^;, Joka ppik-
• kesi paljon tavallisesta miehestä. T u n ­sin
iäiiet kymnij^nisen vuptt^ v a n l i o i l -
!a päivillääTi, j a elämään hän jäi. siel-iii
silloin k^n paikkakunnalta lähdin.
Oikeastaan minä tunsin hänet vii­meaikoina
pareminin kuin moni muu
ja niin tulin tietämään useita häntä
kuvaavia omituisia tapauksia.
juonas oli jolloinkin^ nuorempina
piiivinään ostanut Lanesvillen kau­pungin
reunalta , valtatien varresta
mökin, joka jo silloin o l i ollut vanha
ja joka sitten ajan j a Jpoiiaan kanssa
rapistui ja harmaantui n i i n ettei enää
saanut selvää minkä väriseksi se o li
alkujaan maalatUi.
Siinä o l i Joonas aivan avioliittonsa
alkupäivistä lahtien- p.erheei)sä kans:
sa asunut, kasvattanut aikuisiksi kak­si
lasta, tytön ja pojan, joista jjilki-niäinen
oli tapaturmaisesti kuollut,
mutta edelleen oli'naimisissa ja hä­nellä
oli jo aikuisiksi tulevia lapsia.
Ja niin hän oli jään\'t "siihen vaimon­sa
kuoleman jälkeen yksinään yhä
elelemään, hankkien aina jollakin ta­valla
eläAäntarpeensa. Paljon hän
ei larvinnutkaan syrjästä hankkia,
sillä hän kasvatti tarhassaan peru­nat
ja nauriit — muita kasviksia Ään
ei sanonut ihmisen tarvi'.sevankaan
— ja lähettyvillä olevasta järvestä
kävi hän onkimassa pieniä ahvenia,
ia saipa hän juhla-atsriaksi lähetty-viHä
olevasta vesakosta joskus an­salla
jäniksenkin. -
Tuttavuutemme alkuaikoina oli
hän viei^ niin vankka ukhj, että olisi
voinut olla vielä täyttä päätä jossa­kin
ansiotyössä, mutta minä huoma­sin,
että hän ei halunn^it enää raataa
mnyta kuin juuri sen verran että sai
r.ir;i irti niitä muita vält*tämät'.ömiä
tarprita. joihin 'tarvittiin rahaa.
"Ei raataminen 'kuulu enää näin
vanhalle ihmiselfe. Levossa ja rau­hasia
ja ennerLkaikkea vapaana hä­nen
pitää saada elellä. Eikä se or­jan
työ oikeastaan kuulu kenelle­kään"",
hän puheli..
IMutia sitten kävi niin, että ukon
terveys alkoi '•'reistailla", k u t e n
hän sanoi. Jalat käviväf niin kan­keiksi,
että oli vaikea l i i k k u a , ja n i in
myöskin kädet, että vaivoin hän sai
peruna- ia naurispeltonsa holdetuk-
•^i- Ja kaiken lisäksi kävi n i i n , että
vesakosta loppui jänikset j a järvestä
kalat. Siltä ainakin näytti että lop­pui
kalatkin, koskei niitä onkeen tul­lut
vaikka kuinka hyvän syötin pa­ni
ja kuinka kauan odotti.
"Verkollahan siitä ehkä vielä> jo­takin
saisi, j<»s se olisi j a sen yöksi
veteen laskisi. Mutta v a i k k a minul-
'•'^ Se olisikin, niin sitä minä en ve-
Jfen panisi, sillä se on kiellettyä^',
nän tuumi. " L a k i kuin läki, minul­le
niinkuin muillekin."
J<K>naan t3''ttö, komea muhkea nai­nen,
oii naimisissa varakkaan ja
"lisäten kunnon miehen kanssa. H e i l ­lä
dl oma talo kaupungissa ja niihin
'likoihin he perustivat pienoisen se-f
avarakaupankin. He olisivat isä-
"l^-l^oa avustaneet kaiken aikaa ja
^^irslnkin sitten kun alettiin ihmetel-
'^^ Jivjlä hän enainjcään päivästä l o i -
"^«^-^ piiasi, mutta ukko torjui ^kaikki,
^^^i Miorat että välikäsien kautta
'«^J^dyt avustusyritykset.
vastuullista tehtäväänne, ilmoitan
vam, että mainitsemani auto on mi-*
""n omani."
K i R j . E E R O H A L L A.
,. Olipa kerran tyttö Miina tullut
isäukon luona käymään j a kauniisti
~ pyytänyt, että saataisiin liänelle tuo­da
kaupasta elintarpeita, mutta uk­ko
oli kieltänyt, ia kun hän lopuksi
oli tarjonnut rahaa, oli ukko tokais­sut:
'"Mistäs sinä rahaa muualta saisit
kuin mieheltäsi. Enkä ota."
Miina oli kuitenkin isän silmän
välttyessä pistänyt pöydälle joitakin
seteleitä. Mutta kun ukko oli ne
siitä löytänyt, oli hän heti lähtenyt
känkkäämään tytön perään, mutta
tavannut hänet vasta kotona, jolloin
oli ojentanut rahat ja tuu.minut:
"Sinulta oli unohtanut nämä, läh­din
ne tuomaan."
Ainoastaan lahjojen muodossa joi­nakin
merkkipäivänä, syntymäpäivä­nä,
nimipäivänä, jouluna ja sellaisi­na,
voitiin ukolle antaa jotakin, mut­ta
siinä täytyi olla varovainen, tehdä
se hyvin harkiteri, muuten kohiasi
lahjan antaja pettymyk.sen," kuten
eräskin huvittava- tapaus osoitti.
Edellä mainittu tytön rahan tar­jous
tapahtui juuri joulun edellä.
K u n se ei onnistunut, päättivät he
joululahjana viedä isäukolle hwän
panoksen kaikenlaisia ruokatarpeita
ja jonkun vaatekappaleenkin. Ja
niin vietiin tavarat mökkiin ukon oi-lessa
jossakin ulkona. Tavarain
päällä oli iouluonnentoivotus kaikil­ta
perheen jäseniltä. Xyt oltiin hy­villään,
ettei isäukolla ole puutetta
jouluna eikä heU lähipäivinäkään.
Mutta ällistyä saatiin, kun ukko jon­kun
tunnin perästä kelkkaa raahaten,
kyökylteli porrasten eteen ja sisälle
tultuaan tuumi:
"Käykäähän te nuoremmat nosta­maan
nuo tavarat sisälle. Minä otin
vähän kahvia ja sf)keria ja nämä kin­taat.
. X e ovat lahjoja, mutta nuo
muut eivät ole."
Mikäs auttoi, siihen oli tyyd3^ttä-vä.
Mutta kun kuitenkin tiedettihi,
että ukon tilanne oli vakavan huono,
koska hän oli kauan aikaa A-^ähin erin
myyskennellyt kaikenlaisia tavaroi­taan,
joita hän "ei välttämättä tarvin­nut
ja joilla oli ^'otakin rahalb'sta
arvoa, eivät he tahtoneet saada hänen
vuoksensa rauhaa. Nyt vävy lähti
hänen puheilleen uudella^ j a hyvin
luonnolliselta näyttävällä esityksellä.
•Me olemme Miinan ja poikien
kanssa tuumineet'', hän ajkoi, "että
mitilhiin jos muuttaisitte meille asf-rhjTan.
Tulisitte meitä vähän autte­lemaan.
Olisihan .se teillekin muka­vampi,
kun ei tarvitsisi aina huoleh­tia
ruoanlaitosta eikä muusta sellai­sesta."
'Kyllähän se mukava o l i s i " , myön­si
ukko. " M u l t a eihän minusta m i ­tään
apua olisi, vastusta vain. Ja
ikävä minulle siellä tulisi, fen lähde
kotoani mihinkään."
Iiulitch.n hiljaa Ihththi
alitse koivujen /^uuraisfcn,
ktirvissa jääkidctiufcuin
helinä hopeinen.
kaikki arvottomat romut vaateryysy-jä
myöten."
Sepä c l i oiva iiiuma, sen me ka.li-k
i myönsimme. Siinä paikassa läJui
v i i v y efaän ^^körihäntistoorin" p i ­täjän
puheille. Oli sopinut hiinen
kanssaan asiat ja saanut hänet heti
hevosen kanssa matkaan.
' ''Olisiko teillä sellaisia vanhoja
esineitä tai vaatteita, joista tahtoi­sitte
luopua, minä haluaisin ne os- kuin t^tii kafmuiifiaan.
Jlohtava hanki alla,
f uhannet tähtöset, väfkkeessditn,
kaukana taivahalla
päivä jakaen päärlyjään,
Ilärnilin helkkyvä huntu
loistoon loihtivi kaiken maan,
kuin tarun taivaisen tuntu.
taa?" oli asiamies sisääntultuaan ky­synyt.
''Eipä minulla ole juuri sellaista,
millä mitään arvoa o l i s i " , oli Joonas
vastannut. ' •
- "Kyllä on. X i i n k u i n tiedätte, mi­nä
ostan kaikkea. Mitä vanhempaa
ja huonompaa, sitä parempi."- *
"Mitä se.sellainen? Miten sellai­nen
kannattaa.?.. ,Eihän: siinä ole m i ­tään
järkeä-"', oli 'Joonas vängänriyt.-
•••Älkää siitä välittäkö, kyllä minä
konstit tiedän. En minä tappiokseni
sitä tee. Alkakaa vain vetää esille
kaikkea teidän mielestänne aivan
arvotonta romua, • merkitään niille
hinta, pannaari lujetteloon ja minä
maksan sitten kaikki yhdessä sum­massa."
X i i n alet>iin työhön. Ja se kävi
niin," että ostaja teki hintatarjouksen,
mutta jos se oli Joonann mielestä l i i ­an
korkea, saattoi hän sanoa: " E i
helveti-ssä, eihän tnosta kannata sitä
maksaa", ja niin hinta pifi Järkähtä­mättä
merkitä Joonaan mielen mu-*
kaan.
Löytyihän .=ifii. kun kaikki nurkat
kollattiin. kaikenlaista ryönää niin
paljon että ^'hteissumma nousi lähes
sataan dollariin, vaikka ei läheskään
niin korkealle kuin ostaja olisi toivo­nut
j a sitäpaitsi hänellä ei ollut lupa
pyrkiä saamaan mitään sellaista mis­tä
ukko ei ollut halukas luopumaan.
Vapisevin käsin ja vähän epäröiden
otf! ukko rahat vastaan ja ostaja
lähti kuormineen.
Tämän jälkeen nähtiin Joonaan
kävelevän viiluin notkeamnn'n uusissa
kengissä ja housusissa. Niin kului
kuukausia, ehkä lähelle vuosinkin,
Huikaistun, silmäni suljen.
Liian on kaunista katsoa tää.
Hiipien kotiin kuljen / . .
Kauneus sieluni omaksi jää.
AUKUSTI SmO/OKi.
LOS A X G E L E S I S S A saarnasi pa.s-tori
Ear Lee joitakin aikoja sitten
21 tuntia yhteen painoon. Luultavas-ti
ennätys alallaai). Pastori tosin avus­tajansa
avustamana söi välillä keve­än
aterian ja kylpi, multa ei hetkek­sikään
poistunut mik-rt)fonin äärestä.
Humpuukia, sanoivat kyynilliset ih­miset.
Kohtalo, vastasi heille pasto­ri,
ja todisti, että kahdeksan tyttöä
j i poikaa, jotka olivat meno.<sa tans­seihin,
olivat kuulleet hänen saarnan­sa
radiossa ja tehneet kääntymyksen.
: ^ L A X X H E I i\ 11X, Pennsylvanias­sa,
luterilainen kirkko maksaa vuok­ransa
antamalla yhden punai.sen
ruusun vuodessa parooni V. Steigelin,
kirkon tontin v. 1785 omistajan peril­lisille.
. •
T E X A S I X valtiossa on noin 3,-
372.000 angorav';'ohta ja -pukkia.
sitten on? Tuosta viereltä varmaan
saatte samanlaisen maapalan sadal­la
dollarilla. Ei tule kauppaa sillä
hiimalla. Suoraan sanottuna on tu­hannen
dollariakin liikaa —^ niin­kuin
se onkin", päätti ukko, ja osta­ja
alkoi jo epäillä että jokohan hänen
rohkean lupauksensa johdosta koko
kauppa raukeaa. Hetken perästä
kuitenkin ukko jatkoi: "Kahdeksan^
sataakin on liikaa, mutta jos se kui­tenkin
hinnaksi pantaisiin. Mutta,
kunnes taas alettiin epäillä että ukko " mutta" — «kko raapaisi korvalli.s-oli
ahtaalla. Minä jouduinkin hä­nen
tyttönsä pyynnöstä käymään
hänen luonaan vakoilu retkellä ja
huomasin epäilykset todeksi.
Nyt vävylle selveni se tuuma, että
ukon luo on .lähetettävä talonostaja,
joka koettaa maksaa siitä mahdolli­simman
hyvän hinnan sillä sopimuk­sella,
että ukko ^aa asua talossaan
entiseen tapaan koko elämänsä ajan
j a vasta sitten saa ostaja sen haltuun­sa.
X i i n meni talon ostaja ukon pu­heille,
esitti asiansa perusteellisesti
ja lupasi maksaa mökistä puolitoista
tuhatta dollaria.
Hetken akaa mietiskeltyään ukko
(uumi: .
'•'Mitenkä tuo olisi. No, voisihan
N i i n raukesi sekin yritys ja kuhti tämän sillä puheella myydäkin. M u t -
joitakin viikkoja. Mutta kun sitten
ukon luo larkastusretkelle lähetet­ty
mies, joka oli juuri tämän muis­telman
kirjoittaja, p a l a s i sen
tiedon kanssa, että ukolla ei taida o l ­la
juuri ollenkaan elintarpeita ja että
hän makailee vain sängyssäänn, niin
pantiin monissa miehen järkikoneis-lol
liikkeelle ja vävylle välähtikin
eräs niin kirkas ajatus että hän löi
niippiään. '
'•Pannaan hänen luokseen vanhan
tavaran ostaja, joka ostaa hänellä
ta se hinta on liikaa tällaiselle pienel­le
ja laholle mökkirähjälle ja käm­menen
kokoiselle maapalalle. Jos.
tässä vielä eläisin joitakin vuosia,
niin tällä ei enää -tekisi kerrassaan
,mitään, vaan saisi polttaa paikal­leen."
.
. " N i i n minä olen asian arvostellut
ja maksan kyllä sen. Enkä minä
tii5tä mökistä niinkiiän perusta kuin
Iästä paikasta, sille minä sen arvon
lasken.'^
"Paikasta! Mikä tiima paikka
taan — ''mitä siitä tyttö sanonee, hä-nellehän
tämä oikeastaan kuoltuani
jäisi."
''Tahdotteko että minä menen hä­neltä
sitä kysymään ja otan häneltä
kirjoitetun lapun, vai haluatteko i t ­se
käydä hänen puheillaan?''
'•'No, käykäil vain, minulla on nuo
jalat vähän kankeat", arveli ukko.
Hetken kuluttua ostaja palasi mu­kanaan
lappu, jossa tyttö l>ehoitti
isän m3^määji paikan.
N i i n tehtiin kaikki viralliset pape­rit
j a ukko sai käteensä kauppasum­man,
osan r:ihassa ja loj^un pankki­vekselinä,
jotka saatuaan .ukko vält­tämättä
halu.si maksaa puolet kau­pan
tekokuin ista.
Tämän jälkeen köpytteli ukko tyt­tönsä
luo j a tuumi:
" N o , minä nyt sen talonkaupan
sitten tein j a siifä .summasta kuuluu
sinulle puolet, koetahan se ottaa täs­tä
paperista."
Turhaa o l i fytön vastustella. \'ä-v
y ryhtyi vaiht;imaan paperin ja
selvittämään asian. Ja niin ukko,
kahvikupin juotuaan, lähtf köpötte-lemiiän
kotiinsa — entiseen kotiinsa,
kuten hän sv^nkeänä tunsi. Ja tyttö
j a vävy tuumivat, että jos isäukolta
vieläkin rahat loppuvat, niin ehkäpä,
joku keino taas keksitään.