Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 19, 1954

              (Viime numerossa kefroimiiie, että
1 -etiu iuomalamen kirjailija 11-
Jar Kianto täytti toukokuun 7. pnä
^ vuotia Julkaisemme huomatun
.uomalaisen kirja-arvostdijan, mais-ieri
Maiia Savutien kirjoituksen ta­juan
kuulun kirjailijan 80-vuotispäi-vän
johdosta.)
TÄNÄÄN SO-vuotispäiväänsä ennät­täneen
Ilmari Kiannon kirjailijahah-mo
tuntuu monisärmäisesti heijastavan
«ibeikkaan suoranaisen aikakauden
jvikästi muuttuvia näköaloja. Suoma­laisista
kirjailijoista hänellä on siinä
suhteessa erikoisasemansa, sillä hänen
elämänsä ja tuotantonsa cdysseijat osu­vat
suoranaisesti yhteen, ja hän on l i ­säksi
niitä, jotka ovat eroan intohimoi­sen
subjektiivisuutensa vuosisadan lo­pun
uusromantiikan ruokkirhan indivi­dualisminsa
yhdistäneet ajan aa te taiste­luihin,
-ina uusiin päiväntunnuksiin.
Hän tuntuu alituisesti heiluttavan kal­paansa
jonkun aatteen puolesta, mutta
on tyypillistä hänen kirjailijankuvalleen
— ja tyypillistä suomalaisen elämän
dramaattisille vaiheille— että hän tais­telee
yhtä vannoutuneesti aikanaan yk­silön
ajatuksenvapauden, uskonnonva­pauden,
radikaalisten uudistusten, suur­lakon
vaatimusten ja köyhälistön elä­mänehtojen
puolesta kuin jääkäriliik­keen,
valkoisen Suomen ja Itä-Karjalan
valloituksen puolesta. Kiannon puolisen-sataa
teosta käsittävä tuotanto tuntuu
tämän monitahoisuuden vuoksi häm­mentävän
epäjohdonmukaiselta ja epä­tasaiselta,
mutta siinä on säilynyt myös
sellaista, joka tuntuu nousevan lujalta
ja kestävällä pohjalta ja säilyttävä ar­vonsa
ajan heijastumana: hänen lähei­nen
suhteensa Korpi-Kainuun kansaan
ja luontoon ja sen pohjalta syntynyt
kansankuvaus Korpiköyhälistön kirvaa-jana
Ilmari Kianto on luonut arvok­kaimmat
teoksensa. "Punaisen viivan"
ja •Ryysyrannan Joosepin''.
Jos jaksaa kahlata läpi iKiannon rön­syilevän
runsaan tuotannon, jossa itse-tunnustuksellisella
aineksella on niin
hallitseva asema, huomaa kuinka omi­naista
lyyrillinen tunnepitoisuus on hä­nen
kirjaiiijanolemukselleen mj^ös sil­loin,
kun hän ottaa kantaa ajan poliit-tisiii>
tapahtumiin ja määrättyihin radi­kaalisiin
uudistusaattesiiin. Niiden aja­jana
Ilmari Kianto kuuluu samaan tais­telemaan
ryhmään aikalaistensa Eino
Leinon, Arvid Järnefeltin ja Juhani
Ahon kanssa vuosisadan vaihteessa ja
suurlakon aikoihin. Lyyrillinen ilmaisu
on Kiannolle vähintään yhtä luonteen­omaista
kuin realistinen köyhälistöku-vaus,
ja hänen nuöruudenlyyrikkansa
MAU\ SAVUTIE:
JÄRJESTYMÄTTÖAAÄN KÖYHÄLISTÖN
RITARI KAUKOKORVESSA"
eräät osat, joissa kotiseudun maisema ja
kansanelämä on ruokkinut runollista
elämystä, ovat yhä säilyttäneet tuoreu­den
ja aitouden, esim. '"Lauluja ja Ru-noehnia"
kokoelmassa (v. 1900), ja
kiinnostavat paljon enemmän kuin
Kiannon varhaiset itsepaljastukselliset
nuoruuden proosatuotteet toistuvine
rakkausteemoineen.
Runon muotoon pukeutui iskevästi
myös sortovuosien ja suurlakon ajan
kapinalliset tunnelmat. "Kapinoitsijaa-kokoelman
(v. 1906) ohjerunossa "Tais­telija"
Kianto ilmaisee halunsa "iskeä
suoraan, kaikkien nähden, valhetta vas­taan,
valtoja vastaani" ja sama lyyril­linen
innostus, ajanhengen tartuttama,
saa Kiannon tilittämään suhdettaan
myös suomalaiseen työmieheen runossa
"Työn orjille" v. 1905. Kiantomaisesti
tunnepitoista on tämä tilitys:
"Et mua seuraas kaipaa? —
Tiedän sen.
näet heimo mulV on
'herrashenkinen'.
Ja itse 'herraks' lienen kasvatettu
ja herrasvaloihin myös
vannotettu —
Ei siitä riitaa, mutta kuitenkin
mun salli seurata sua sotihin
joukossa jossain — varaväessä —
ja auttaa tykkejäsi —
vastamäessä.
jos tarvitaan . . .
ncin vaan jos tarvitaan!"
•Nämä olivat suurlakon yleisen innos­tuksen
synnyttämiä tunteita, joita ei oh­jannut
selkeä yhteiskunnallinen tietoi­suus.
Kianto tosin oli myös käytännölli­sessä
toiminnassa mukana suurlakon ta­pahtumissa.
Hän kuului lakkokomiteaan
ja jouduttuaan eroamaan koulun lehto­rin
toimestaan Kajaanissa perustuslail-lisuustaistelun
vuoksi hän toimitti " K a ­jaanin
lehteä" pelottomasti vapaamieli­sessä
ja kansanomaisessa hengessä. Tais­tellessaan
ajatuksen vapauden ja yksi-lön
vapauden puolesta omassa yksityis­elämässään
Kianto oli jo aikaisemmin
joutunut katkaisemaan siteensä porvaril­liseen
yhteiskuntaan ja pappissukuunsa.
Suotta hän ei ollut nuoruudessaan luke­nut
Zola'ta, mutta ennen kaikkea hän
sentään tunnustautui >Leo Tolstoin op­pien
kannattajaksi.
Tämä individualistinen tunne ja lyy­rillinen
perussävy, joka ryöpsähtelee
Kiannon tuotannossa hyvinkin voimak-siitä,
että sapen kuiku suoleen estyi
käytävän kuroutumisen takia. Tohtori
sai myös kuulla,^ e t t ä virtsa oli tällöin
ollut tavallista tummempaa, mikä myös­kin
johtui sapen väriaineista,
aineista.
Sitten kivi oli irtauttmut itsestään,
Idutta vain sen verran, e t t ä sappea pää­si
hiukan suoleen. Sen jälkeen kivi oli
uudelleen kiilautunut tiehyeeseen ja toi­mii
sulkuventtiilin tapaan. Leikkaukses­sa
nähtiin, kuinka lujasti se oli kiinni.
Potilas oli joutunut sairaalaan juuri oi­kealla
hetkellä, ennenkuin mitään vaka­vampaa
vauriota oli sattunut. Tällä ker­taa
k ; \ i olisi tuskin irronnut itsestään.
Seurai!k>ena olisi ollut pysyvä keltaisuus
vaKavine vaurioLneen sekä suuri vaara
leikattaessa ellei leikkausta olisi päästy
suoritranaaan ajoissa.
oli turmeltunut, kiviä sisältänyt
sap;).rakko poissa. Mutta voidaanko sel-viytv.
i liman sappea? Se ei tosiaan käy
P^'^ 1 silla sappea tarvitaan ruoan-sulat
!y,>ssi Mutta nyt kulkee sappi
suora :n maksasta pohjukkaisuoleen. Yh-tei^
e t i Nippitiehyestä on poistettu este,
jotrn af)en kulku on vapaa. Sappirakko
^'^i^- uli()nä, jossa on hyvin vapavaa
toimii säiliönä, jossa on hyvin vakavaa
ollenkaan välttämätön, voipa se usein
olla kiusallinenkin.
Sappileikkaus voi saattaa leikkausta
suoritUvan lääkärin suuriin teknillisiin
vaikeuksiin Muunkinlaisia hankaluuk­sia
voi ilmetä sellaisissa tapauksissa, jol­loin
potilas tulee liian myöhään lääkä­rinhoitoon.
Kuitenkin tulokset ovat
yleensä varsin hyvät, sillä esimerkiksi
kanarialinnun värinen potilas voidaan
leikata K-vitamiinihoitoa käyttäen.
Kun sappikivitauti on havaittu ja vai­vat
uusiutuvat, on syytä suorittaa leik­kaus
silloin kun potilas iältään ja voi-mataan
on vielä hyvä leikkauskohde.
Kokemus on näet osoittanut, että poti­laan
vanhetessa ja riutuessa tauti vain
äityy ja lopuksi kuitenkin joudutaan
suorittamaan leikkaus — mutta epäedul­lisissa
olosuhteissa - jopa liiankin myö­hään.
Lohdutuksena mainittakoon, että
on sellaisia tapauksia, joissa tosin on
sappikivä, mutta ne eivät sanottavasti
vaivaa. Toisinaan taas esiintyy koviakin
sappikohuuksia, mutta kiviä ei löydy
leikkauksessakaan. Tällöin on ollut ky­seessä
sappirakon toiminnallinen häiriö.
kaasti ja taisteluun haasUvasti, selittää
sen, että Kianto ei m>'öheinnitn ole aut­tamassa
' t y ö n orjien tykkejä 'vasta­mäessä",
ei edes "varaväessä". vaan
taistelee heitä vastaan. Selkeä teoria ja
harkinta ei oUut ohjaamassa hänen vuo­sisadan
aJLun radikaalisuuttaan >iiteis-kunnallisesti
oikeaan suontaan proleta­riaatin
taisteluriveihin, kutei^^ tunne­taan.
Hänen aatteellisen paatoksen tar­peensa
etsi sytykettä jääkäriliikkeestä,
valkoisesta Suomesta ja haaveillusta
Vienan noususta. On myös todetta\'a,
että Kiannoa ajattelun ja kirjailijaluon-teen
tunnepitoisuus ei ole ristiriidassa
edes hänen naturalistisimman kansanku­vauksensa
perimmäisen luonteen kanssa,
vaan päinvastoin selittää senkin laadun.
Hänen korpiköyhälistökuvaustaan ohjaa
ehdoton ja aito myötätunto kotiseudun
kansaa kohtaan osana kotiseudun, Kai­nuun
rakastetusta ja tunteenomaisesti
eletystä maisemasta. Tätä sosiaalisesti-kin
näkevää ja paljastavaa myötätun­toa
korpiköyhälistöä kohtaan ei Ilmari
Kiannon kirjailijankuvalta voi kieltää.
Se on valtapiirteenä niin "Punaisessa
viivassa" (v. 1906) kuin "Ryysyrannan
Joosepissa" (1924), mutta heijastuu
eräistä muistakin hänen subjektiivisem-mista
teoksistaan ja runoistaan.
"'Punainen viiva" syntyi suurlakon
tunnelmista mutta sen perustana on
kotiseudun luonto ja elämä niin läheltä
ja omakohtaisesti elettynä, että tämän
realistisen kansankuvauksen todellisuut­ta
ja todistusvoimaisuutta tuskin mil­tään
kohdalta voidaan kiistää. Kianto
oli käytännössä ylittänyt sen rajan, jo­ka
suomussalmelaisessa elämässä vallitsi
"herrassäädyn" ja maalaisrahvaan vä­lillä,
hän oli tietoisesti rikkonut luokka­rajat
ja senvuoksi hän myös tunsi ku­vattavansa
oikein. Korpiloukon perheel­lä,
Topias ja Riika Romppasella ei tiet­tävästi
ole samalla tavalla todellisuus-vastinetta
kuin myöhemmin syntyneellä
Jooseppi Kenkkusella "Ryysyrannan
Joosepissa", jossa paikalliset ja henkilö-kohteet
on voitu selvästi osoittaa. -Aika­kauden
kuvana "Punaisella viivalla" on
silti eittämätön dokumenttiarvonsa, vie­läpä
julistusarvonsa määrättyjen yhteis­kunnallisten
vaatimusten oikeutuksesta,
"punaisen viivan", äänioikeustaistelun
sisältämästä vapauden tarpeesta ja sii­hen
liittyvästä sosialismin sarastuksesta
korpiköyhälistön tulevaisuudenlupauk­sena.
Kianto on liittänyt oman kapinal­lisuutensa
porvarillista yhteiskuntaa
vastaan, oman suurlakon aikaisen ak­tiivisen
henkensä Korpiloukon perheen
oikeutettuun kapinallisuuteen ja muu­toksen
vaatimukseen. Ei ole myöskään
todellisuuden vastainen tämän klassil­lisen
kansankuvauksen loppuratkaisu;
pessimistinen ja syvän murheellinen: pu­nainen
virva ei tuonut korven asukkail­le
yhteiskunnallista vapautta, ei suurta
muutosta kurjaan elämään. Suuri myö­täeläminen
heijastuu myös elämänku-vauksen
lohduttomiin loppusivu ihin.
'Punainen viiva" — eivätkö siellä lie­nekään
huomanneet, e t tä se oli kärsivän
kansan sydänverellä vedetty?, huokaa
korven asukas. Suurlakko oli pettänyt
köyhälle kansalle antamansa aamunlu-
IMuiksen. ^ -
Se mitä Kianto ei realistisessa ajanku-vauk^
ssaan näe, mihin hän ei pystynyt
^ y t y m ä ä f t . on sosialismin sanoman jat>
ku\*a voittokulku^ sc»iaIistiBe& työväen­liikkeen
eteneminen suurlakon voimain*
ponnistuksesta. Kirjailijan yhtei^un-nallinen
tietoisuus ei jatka sen pidem>
mjille kuin useimpain muiden suomalais-ten
porvarillisten kirjailijain, jotka uis-telivat
vuosisadan ensikynunenellä taan­tumusta
vastaan. Tiima ilmenee vielä
selvemmin kansalaissodan jälkeen syn­tyneessä
"Ryysyrannan Joosepissa^\ jo­ka
on sävyltään naturalistisempi ja vä­hintään
yhtä totuudellinen kuin 'Punai­nen
vii\'a", mutta yksilötapauksena yk-silöpsykologiseua
kansankuvauksena.
'Miljöökuvaukseltaan tämä ''köyhälistö-kertomus
Suomesta" on hyvinkin lähellä
edellisen romaanin kurjuuden maalai­lua,
petkelkyläinen Ryysyrannan mök­ki
ei eroa paljonkaan Korpiloukon hök­kelistä,
luonnonmaisema ja ihmistyypit
ovat samankaltaiset, kansan kurjuus ja
alkukantaisuus kummassakin yhtä pal-jastavasti
kuvatut. Vuosisadan alun
'Punaisessa virvassa" tämä tuntuu yleis­tettävältä,
tyypilliseltäkin korpiseudun
elämältä, mutta itsenäisyyden ensimmäi­sellä
kymmenellä tällainen aineellinen ja
henkinen raadollisuus tuntuu yksityis­tapaukselta.
y''ksilökuvaukseha, joka sul­kee
näköalan työväenluokan silloiselta
kokonaiskuvalta. "Ryysyrannan Joose­pinkaan"
todellisuuspitoisuutta yksityis­tapauksena
ei voi kieltää, mutta sen ra­joittuneisuus
"kansan" kuvauksena on
ilmeinen, vaikkakin kirjailija on tässä­kin
kuvauksessa myötätunnollaan kor­ven
kansaa kohtaan yrittänyt heidän
puolestaan kolkuttaa "isoisten" omia­tuntoja.
iMyötätuntoon perustuva por­varillisen
kirjailijan asenne paljastuu
"Ryysyrannan Joosepissa" selvemmin
kuin edellisessä, proletariaatin heräämi­nen
sitten "punaisen viivan" aikojen oa
jäänyt kirjailijan ulkopuolelle. Hänhän
oli ajautunut tunnevalinnassaan toiseen
leiriin, valkoisten riveihin, antisosialis-tiksi.
Kun Ilmari Kiannon Korpi-Kainuun
kansanelämän kuvauksille on silti annet­tava
arvo ja kunnia, .se johtuu siitä, että
häntä kirjailijana on ohjannut niin aito
ja elävä myötätunto ja ymmärtämys
köyhän kansan kärsimystä kohtaan ja
sosiaalisen muutoksen tunteenomainen
tajuaminen, että hän paljasti koko omal­le
ajalleen, varsinkin "Punaisessa viivas­sa",
miten syvä kansan elämän kurjuus
oli, miten paljon yhteiskunta oli kan­salle
velkaa, ja mikä syvä juopa vallitsi
kirkonkylän herrasväen ja rahvaan vä­lillä
vielä itsenäisessäkin Suomessa. Tä­mä
tunnepitoinen rehellisyys ei ole kui­tenkaan
riittänyt koko totuuteen, koko
laajaan ajankuvaan eikä proletaarin
taisteluohjelmaan. Mutta Kianto onkin
itse määritellyt laatunsa ja arvonsa kan­san
kuvaajana luonnehtimalla itseään
"järjestymättömän köyhälistön ritariksi
kaukokorvessa". Juuri sitä hän kirjal­lisuudessamme
edustaa, intomielistä ris­tiritaria,
joka viitta hulmuten heiluttaa
välähtelevää kal|>aa rakastamansa ja
säälimänsä korpi-kainuulaisen kurjuus-maiseman
nimissä. iMutta kapinallisen
sotisopa on aina ollut hänen kirjailija-individualisminsa
ruokamultaa enem­män
kuin yhteiskunnallista taistelua sel­vän
päämäärän puolesta. Hän on "rita­r
i " , ei rivitaistelija.
VIIKKOA ENÄÄ
LAULU- JA
SOITTOJUHLAAN
TIMMINSISSÄ
Laoanlalna, fcmkuun 19 p ä i v i n ä . 1954 SlTu 3