Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 25, 1954

              Jatkoa
I ^ A I K K I lausuttin salaperäisesti, tai-tavasti
ja älykkäästi, mutta jokai­nen
pyhän sisaren sana mursi ilonaisen
närkästynyttä vastarintaa. Sitten kes-
'kustelu joutui hiukan toiselle tolalle,
nunna puhui luostareistaan, oinasta joh­tajattarestaan,
itsestään sievästä kump­panistaan,
rakkaasta sisaresta Saint-
Xicephoresta. Heidät oli kutsuttu Har-ven
sairaaloihin hoitamaan satoja isoon-rokkoon
sairastuneita sotilaita. Hän
kertoi noista onnettomista ja kuvaili yk­sityiskohtaisesti
heidän tautinsa. Ja
tuon preussilaisen upseerin päähänpis­ton
vuoksi oltiin nyt tässä, pääsemättä
eteenpäin, vaikka suuri määrä ranska­laisia
saattoi kuolla, kun apu ei ehtinyt
aikanaan I Hänen erikoisalanaan oli so­tilaitten
hoitaminen; hän oli ollut Kri­min
niemimaalla, Italiassa ja Itävallas­sa,
ja kertoessaan näistä retkistään hän
osoitti yhtäkkiä olevansa eräs niitä so-laisia
nunnia, jotka näyttävät olevan
kuin tehdyt seuraamaan sotajoukkoja,
korjaamaan haavoittuneita taistelun
tuoksinassa ja hillitsemään yhdellä ai­noalla
sanalla kurittomia sotakarhuja
tehokkaammin kuin mikään päällikkö,
todellinen sotasisar, jonka tärvellyt kas­vot,
lukemattomien rokonarpien täyt­tämät,
olivat kuin havainnollinen kuva
sodan hävityksistä.
Kukaan ei sanonut mitään, niin oi­vallisilta
heistä tuntuivat nunnan sanat.
Aterian päätyttyä kaikki lähtivät
kohta makuulle ja ilmaantuivat jälleen
vasta myöhään seuraavana aamupäivä­nä.
Aamiaiselta puhuttiin vähän. Edelli­senä
iltana kylvetyn siemenen tuli saa­da
itää ja kantaa hedelmää.
Kreivitär ehdotti, että lähdettäisiin
kävelemään iltapäivällä. Sopimuksen
mukaan kreivi sitten tarjosi käsivarten­sa
Lyllerölle jääden hänen kanssaan
toisten jälkeen.
'Kreivi puhui hänelle tutunomaiseen,
Lyllerö » a a ^ e a ä tuntevan. RouvaUfe^
katseli häntä kaukaa närkäsiv-lT^
vyesli. Kaikki huokasivat helpotuk­sesta,
ja kasvoihin tuli iloinen ilme. L o i -
seau huusi: — Hemmetti soikoon, minä
tarjoan samppanjaa, jos sitä talossa on,
ja rouva Loiseau oli peloissaan, kun ma­jatalon
isäntä palasi neljä pulloa kaina­lossa.
Kaikki olivat äkkiä muuttuneet
puheliaiksi ja meluaviksi, sydämet täyt-li
veitikkamainen ilo. Kreivi näytti
huomaavan, että rouva Carre-Lamadon
oli viehättävä, ja tehtailija lausui kohte­liaisuuksia
kreivittärelle. Keskustelu
oli vilkasta, hupaista, täynnä leikkisiä
yksityiskohtia.
Loiseau levitti pelokkaan näköisenä
kätensä ja huusi:
— Hiljaa: Kaikki vaikenivat ihmeis­sään,
melkein säikähtyneenä. Loiseau
oli kuulostelevinaan. teki molemmin kä­sin
eleen, jolla muka vaati toisia ole­maan
hiljaa, kohotti katseensa kattoon,
kuunteli jälleen ja virkkoi taas luonnol­lisella
äänellä: — Olkaa huoletta, se
käy hyvin.
Toiset eivät oikein tienenet, mitä hän
tarkoitti, mutta aivan pian levisi hymy
kaikkien kasvoille.
Neljännestunnin kuluttua hän aloitti
saman pilan ja uudisti sen sitten monet
kerrat illan kuluessa. Hän oli keskus­televinaan
jonkun yläkerrassa olevan
kanssa ja antoi hänelle kaksimielisiä
neuvoja, joita hänen kauppamatkusta­ja-
aivoissaan saattoi syntyä. Toisinaan
hän oli surullisen näköinen ja huokasi:
— Tyttö parka, toisinaan taas mutisi
hampaittensa välitse kiukkuisen näköi­senä:
— Sinä saakelin saksalainen!
Toisinaan, kun ei kukaan enää asiaa
ajatellut, hän huusi kimeällä äänellä:
— Riittää! Riittää! ja lisäsi kuin it­sekseen
puhuen: — Kunhan me tytön
isälliseen, hiukan ylenkatseelliseen ta- jälleen näkisimme; kunhan se ei häntä
paan, niinkuin ainakin vakaantuneet ^^9^> se kunnoton!
henkilöt ilotytölle, mainiten häntä ni- Vaikka tämä leikinlasku oli viheliäis-mellä
"lapsi kultani''. -Hänen koko tä, ei se ketään loukannut, vaan tuntui
käytöksessään ilmeni hänen korkea yh- hupaiselta, sillä närkästys niinkuin
teiskunnallinen asemansa ja eittämätön kaikki muukin riippuu ympäristöstä, ja
kunniallisuutensa. Hän kävi heti asian heidän ympärilleen vähitellen muodos-ytimeen.
— Tahdotteko siis, että meidän täy­tyy
jäädä tänne ja joutua samoinkuin
te vaaraan kärsiä kaikenlaista väkival­taa,
jos preussilaisten eteneminen py­sähtyy?
Eikö olisi parempi suostua
tuohon ystävyydenosoitukseen, jollaisia
elämässänne on sattunut usein?
Lyllerö ei vastannut mitään.
Kreivi taivutti häntä lempeästi, järke­västi
todistellen, vedoten tunteisiin.
Hän osasi edelleen olla herra kreivi,
vaikka olikin tarpeen tullen kohtelias,
imarteleva ja rakastettavakin. Hän ku­vaili
län^imästi kysymyksessäolevaa
palvelusta, puhui toisten kiitollisuudes­ta,
sinutteli sitten" Lylleröä ja virkkoi
iloisesti:
— Ja tiedätkö, kultaseni, hän voisi
kehua nauttineensii niin kauniin tytön
rakkautta, ettei hän sellaista hevin löy­dä
omasta maastansa.
Lyllerö ei vastannut mitään, vaan
liittyi muuhun seuraan.
Kun oli ehditty takaisin, hän meni
huoneeseensa eikä ilmaantunut enää nä­kyviin.
Kaikki olivat äärettömän jän­nityksen
tilassa. Mitä hän tulisi teke­mään?
Ellei hän vieläkään suostuisi,
millaisiin vaikeuksiin tässä jouduttai­siin!
Tuli päivällisen aika. Lylleröä ei
kuulunut, ALiiatalon isiintä tiesi i l ­moittaa,
että neiti Rousset oli pahoin-voipa
ia että toiset voivat aloittaa ate­rian.
Kaikki heristivät korviaan. Krei­vi
meni isännän luo ja kysyi kuiskaten:
— Onko asia niin pitkällä? — On.
K r e h i piti soveliaana olla sanomatta
mitään seuralleen, nvökkäsi vain ke-tunut
ilmakehä oli täynnä rivoja aja­tuksia.
Illallisella naisetkin esittivät henke­viä
ja hienoja viittauksia. Silmät k i i l ­sivät,
oli juotu paljon. Kreivi, joka
osasi hairahtuessaankin säilyttää hie­non,
vakavan käytöksen, keksi vertauk­sia,
jotka kovin miellytti toisia. Hän
sanoi, että tuntui siltä kuin olisi poh­joisnavalla
vietetty talvi päättymässä
ja että he olivat yhtä iloisia kuin haaksi­rikkoiset,
joille tarjoutuu pelastuksen
mahdollisuus.
Hienossa hutikassa oleva Loiseau
nousi, kädessään samppanjalasi: — Pe­lastuksemme
malja! — Kaikki nousivat
seisomaan, laseja kilistettiin. Naisten
kehoituksesta suostuivat kelpo nunnat­kin
kostuttamaan huuliaan vaahtoavalla
viinillä, jollaista he eivät olleet milloin­kaan
ennen juoneet. He sanoivat, että
se hiukan muistutti limonadia, mutta
oli vielä parempaa.
Loiseau lausui kaikkien ajatuksen:
— Vahinko, ettei tässä ole pianoa:
saisihan soittaa hiukan tanssimusiikkia.
Cornudet ei ollut virkkanut sanaa­kaan,
ei tehnyt elettäkään: hän näytti
s>"ventyneen vakaviin ajatuksiin ja si­veli
toisinaan pitkää partaansa vihai­sesti
kuin olisi tahtonut venyttää sitä
vieläkin pitemmäksi. Puolen yön ai­kaan,
kun kukin lähti taholleen, hoiper­televa
Loiseau yhtäkkiä taputti hänen
vatsaansa ja sanoi hänelle sammaltaen:
— Te ette ole hyvällä tuulella tänä i l ­tana,
te ette sano mitään, kansalainen?
Mutta Cornudet kohotti äkkiä päänsii.
loi koko seuraan hirmuisen katseen ja
sanoi:
— Minä sanon teille kaikille, että
olette menetelleet konnamaisesti! Hän
nousi, lähti pois huoneesta j a sanoi vielä
lähtiessään: — Konnamaisesti!
Tuo oli kuin kylmää vettä. Loiseau
oli ihan ymmällä eikä tietänyt aluksi
mitä sanoa. Mutta sitten hän sai ryh-tinsä
takaisin ja nauroi kuollakseen:
— Luulee meitä liian tyhmiksi, luulee
meitä liian tyhmiksi. Kun toiset eivät
ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, hän
kertoi "käytävän salaisuuksista"'. Siitä
syntyi ankara ilo. Naiset nauroivat
kuollakseen. Kreivi ja herra Carre-
Lamadon nauroivat niin, e t t ä kyyneleet
tippuivat silmistä. Heidän oli vaikea
uskoa, mitä olivat kuulleet.
— Kuinka, oletteko siitä varma? A i ­koiko
hän . . .
— Sanoinhan jo, että näin omin sil­min.
köisenä ja sanoi hiljaa miehe ^
Onpa hyvä, ettei minun lar^^s^
hänen vieressään. '
. Vaunut liikahtivat, ja niin l^,,:-
matkaan. ^
-\luksi ei puhuttu mitään i^n ,
ei uskaltanut kohottaa kat^^^ti.nn-"^
tunsi katkeruutta matkakumpoaaeital^
kohtaan ja nöyryytystä siitä! että l
antautunut tuolle preussilai>e]e
ka syliin nämä tekopyhät olivat hi!^."
ajaneet.
Sitten kreivitär kääntyi rojva
re-Lamadonin puoleen ja lonetti k!-"
sallisen hiljaisuuden:
— Te kai tunnette rouva d^EtrePe.
sm.''
Tunnen kyllä h ä n on mir. un hyv-ä
— Ja nainenko ei suostunut . . .
— Niin, hän ei suostunut, koska
preussilainen oli viereisessä huoneessa.
— Onko se mahdollista?
— Saatte uskoa, sen vannon.
Kreivi oli tukehtua. Tehtailija piteli
vatsaansa molemmin käsin. Loiseau
jatkoi:
— Ymmärrättehän siis, ettei hän pidä
t ä t ä tämän iltaista ollenkaan hupaisena.
Kaikki kolme lähtivät yläkertaan
naurettuaan itsensä kipeiksi.
Yläkerrassa sanottiin hyvästi toisil­leen.
Rouva Loiseau, joka oli luonnos­taan
vihainen kuin nokkonen, sanoi vuo­teeseen
mennessään miehelleen, e t t ä tuo
pieni rouva Carre-Lamadon, "se nirppa-n
e n ä ' , oli nauranut vain väkinäisesti
koko illan: — T4edätkö, kun naiset ker­ran
pitävät univormuista, niin heille on
yhdentekevää, totisesti yhdentekevää,
ovatko ne ranskalaisia vai preussilaisia.
Onhan se surkeata, Jumala paratkoon!
(Pimeästä käytävästä kuului koko yön
kuin huminaa, hiljaisia tuskin kuuluvia
ääniä, kuin henkäyksiä, kuului paljait-ten
jalkojen askelia ja lattian narah-telua.
Uneen päästiin nähtävästi vasta
myöhään, sillä ovien raoista näkyi vielä
kauan valon välkettä. Samppanja vai­kuttaa
sillä tavalla; sen sanotaan häi­ritsevän
unta.
Seuraavana aamufia hohteli lumihan­ki
talviauringon kirkkaassa valossa.
Vaunut, joiden eteen oli vihdoin val­jastettu
hevoset, odottivat oven edessä
ja joukko valkoisia kyyhkysiä, höyhen-pukuaan
pöyhistellen käveli vakavasti
kuuden hevosen jalkojen väKssä et^en
elantoansa maahan putoavista höyryä­vistä
kakkaroista.
Ajomies, joka oli yllään lammasnah-katurkki,
istui kuskipukilla polttaen
piippua, ja iloiset matkustajat tilasivat
itselleen kiireesti matkaeväitä.
Joukosta puttui nyt vain Lyllerö. Sit­ten
hänkin tuli.
Hän näytti olevan hiukan hämillään,
häpeissään, ja tuli arasti matkatoverien-sa
luo, jotka kaikki kääntyivät toisaalle,
ikäänkuin eiv^t olisi häntä huomanneet.
Kreivi tarttui ar\'okkaasti vaimonsa kä­sivarteen
ja meni kauemmaksi.
Lyllerö pysähtyi hämmästyneenä, ke­räsi
sitten koko rohkeutensa ja lausui
nö\-räsi tehtailijan puolisolle: — Hyvää
päivää, rouva. Toinen vain kylmästi
nyökkäsi luoden häneen katseen, josta
uhosi loukattu hyve. Kaikilla näytti
olevan kiire, ja kaikki pysyttelivät kau­kana
hänestä, ikäänkuin olisivat pelän­neet
-^aavansa tartunnan, jos hänen ha­meensa
olisivat heitä hipaisseet. Sitten
noustiin kiireesti vaunuihin. Lyllerö
tuli viimeisenä ja sijoittui mitään sa­nomatta
samaan paikkaan, jossa oli i.s-tunut
alkumatkalla.
Toi.set eivät nävttäneet häntä huo-tuttaviani.
— Hän on ihastuttava nainen!
— Kerrassaan hurmaava! Todeli^
nen valioihminen, sitäpaitsi erittäin
vistynyt ja taiteilija sormenpäitääii
myöten; hän laulaa viehättävästi ia
maalaa mainiosti.
Tehtailija jutteli kreivin kanssa, ja
vaunujen ikkunain rämistessä kuului
heidän keskustelustaan joskus jokin yk­sityinen
sana: — Kuponki — erä\1w
— vakuirtusmaksu — aikanaan.
Loiseau oli näpistänyt majatalosta
vanhat kortit, jotka olivat likaantuneet
viiden vuoden aikana huonosti pjyhi-t
y i l lä pöydillä, ja alkoi pelata vaimonsa
kanssa.
Nunnat ottivat vyöltään pitkät ru­kousnauhat,
tekivät ristinmerkin ja al­koivat
mutista yhä nopeammin, suuteli­vat
silloin tällöin medaljongejaan, teki­vät
jälleen ristinmerkin ja aloittivat taas
nopean ja jatkuvan mutinansa.
Cornudet istui mietteissään, liikahta­matta.
Kun oli oltu matkassa kohne tuntia,
Loiseau kokosi kortit ja sanoi: — Xälkä
tässä tulee.
Hänen vaimonsa otti esiin nuoralla
sidotun käärön, jossa oli kappale kyl­mää
vasikanpaistia. Hän leikkasi sen
sievästi ohuiksi viilloksiksi, ja molem­mat
alkoivat syödä.
— Entä jos me tekisimme samoin?
sanoi kreivitär. Ehdotukseen suostut­tiin,
ja hän otti esiin omat matlcaevään-sä.
Hänellä oli pitkulainen laatikko,
jonka kannessa oli porsliiniuen jänik-senkuva
osoittamassa, että siellä alla
oli mehukas jäniksenpaisteja, missä val­koiset
silavavirrat halkoivat hyvää rus­keata
jäniksen lihaa, johon oli sekoitet­tu
muitakin hienonnettuja Ifhalajeja. Ko­rea
kappale sveitsinjuustoa oli saanut
sanomalehdestä, joka oli sen v-npärillä,
rasvaiseen kylkeensä sanat: -Sekalaisia
uutisia". Nunnat ottivat esiin kappa­leen
makkaraa, jo*|a haiskahti icynsilau-kalta,
ja Cornudet pisti molemmat kä­tensä
laajan päällystakkinsa taskuihin
vetäen sitten esiin neljä kovaks: keitet­t
y ä munaa ja palasen leipää. Hän kuon
munat, heitti kuoret vaunujen perman­nolle
olkiin ja alkoi muitta murkitta syö­dä
munia. Hänen pitkään partaansa
putosi keltuaisen kappaleita, i :ka hoh­telivat
siinä kuin tähdet.
Lähdön kiireessä ja hämmir.-^sä Lyl­lerö
ei ollut muistanut varu^.ii ni""
kaansa mitään ja katseli nyt ka:.<er3na,
ollen kiukkuun tukehtumassa, kuinka
toiset söivät kaikessa rauhas-i -aluksi
häntä kouristi ankara viha. ja iiän ava­si
suunsa lausuakseen heille s: jan sol­vauksia,
joita hänen huulillee-. nousK
mutta epätoivon tuska kuri^;; hänen
kurkkuansa niin, ettei hän -;.-..v.it n;.-
tään .sanotuksi.
Kukaan ei häntä katsellut X ^a aja­tellut.
Hän tunsi hukkuvar-i noiden
kunniallisten heittiöitten yienk r^^e^een,
jotka olivat ensin hänet uh:,-.'.neet ja
sitten hylänneet kuin jonkin. -.Hvotto-man
ja likaisen rievun, ."^iitt-r m ajat­teli
suurta korian.va, jojika r...it her
kut nuo toiset olivat ahnaasti aarmneet.
S i r u 4 Lauantaina, sryskuun 25 päivänä^ 1954
. . i i j •
Lauanlaina. syyskuun 25 päivänä- 1954