Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 23, 1954

              Or.farion maakunnan
jcnticdepartmentti, jo-
.,y on Ontarion haUituk-departmenteista
suu-lin
rahojen kuluttflja, on
\akinfmttaniit yUä olevan
\uur-:n garagen ja gasolii-
\haraston Fort Willia-hiin.
l APPU KL-^AIRA:
Kaikki voittava rakkaus
ALLISKOSKEN isäntä oli juuri
lopettanut parrangijonsa. Vielä sil-äys
peiliin ja todettuaan työn tulleen
ynn suoritetuksi jää hän hetkeksi ttii<
tamaan kuvaansa. Sivelkn^leukaan-
, Josta sormet vaistomaisesta siirtyvät
himoille sipaisten ttrkSiaa taaksepäin^
än huomioi muutaman harmaan hiuk-ilmestyneen
päähänsä> Hyiöähtäen
kääntyy pois peilistä. Ajatukset
iirtyvät muutamia viikkoja taaksepäin,
sin äidin kui^emaan ja sitten kahden
!en taakse, «kivuloisen vaimonsa
ispääsyyn . . . (Niin juuri poispää-
, sillä viisi vuotta hän oli joutunut
ivan vuoteen omana sairastamaan vai-eaa
selkätautia. Viimein armahtava
uolema korjasi pois paljon »kärsineen.
Suruajan mentyä hän, Kalliskosken
larkku, olisi taas mielinyt sovittaa
uoruuden aikaiselle ralkastetulleen te­emansa
vääryyden, mutta äidin lylyt
kovat sanat tekivät tyhjäksi toisen
erran hapen aikeensa. Nyt oli äiti
aannut tasan viisi viikkoa maan po-essa.
Kohta hautajaisten jälkeen oli
larkku ajanut Salmen fcylään rakasta-iiansa.
naisen ja lapsen luokse. Tästä
Ii seurauksena, että seuraavana sun-untaina
pitäjän kirkossa kuulutettiin
yyli ja Markku ensimmäisen kerran,
yt loppiaissunnuntaina he olivat päät*
aneet käydä vihillä.
Markku tiesi äitinsä itsekkäälksi,
iiutta kuuliaisena lapsena ei halunnut
ahoiltaa äitinsä mieltä, vaan meni nai-isiin
rikkaan Saarukan Millan kanssa,
.aikka tiesikin tämän sairaaloiseksi.
Colmetoista vuotta kesti tuota valeavio-iittoa,
sillä sitä se oli ainakin Markun
uolelta. Kivuloinen Milla ei paljoa
aatinutkaan, kunhan sai Kalliskoslken-männän
nimeä , kantaa. Syntyihän
eille kahden vuoden kuluttua hieveröi-en
tytön typykkäkin, mutta lapsi oli
erinyt äidiltään salaisen taudin ja eli
ain kahden kuukauden vanhaksi,
larkku ei osannut surrakaan menetys-ä.
Olisiko hänestä koskaan tervettä
ullui', sanoi hän ykskantaan, kun Mil-a
itki lapsen kuoleman johdosta.
Ainaista valitusta ja sairautta oli hei-jdän
elämänsä ollut, joten GVIarkku tun­si
niinkuin taakka olisi pudonnut har­tioilta,
kun Milla viimein pääsi pois.
^«'yt hän olisi tilaisuudessa hakemaan
"Lyylin Kalliskoskeen vaimokseen, mut­ta
äidin väliintulo pakoitti hänet siirtä-niään
tuumansa tulevaisuuteen.
Tänä talvisena sunnuntaiaamuna, jo-juuri
sattui olemaan Joppiainen^
^farkku tunsi itsensä vielä nuoreksi,
vaikka jc&unen harmaa hius olikin ek­synyt
ohimoille. Hopeaiset ohimot
näyttävätkin arvokkailta, hän tuumi it­sekseen,
sipaistessaan vimeisen kerran
niitä näkymättömiin.
Palvelija oli tuonut korjuusta hänen
mustan pukunsa. NeJjättä kertaa hän
Pirki sen nyt ylleen. Ei se ollut pidosta
Sattuu niin tässä vielä talaven mit­taan
tavataan. Haaskoja uuven vuoen
ten,eisiä kokille, mutta erittäinkin sa­volaisille?
huonontunut, hiukan tuntui tiukalle,
mutta välttäähän se tämän päivän. Ei
maalaisisäntä parempiaan tarvitse juu­ri
muulloin kuin hautajaisissa ja vSuHä.
Valkoinen paita ja hillitty solmio teki­vät
miehen arvokkaan nj&öiseksi. 9CaU'
laliina ja päällystakki vielä täydensivät
lähtevän asua.
Markku astuu peräkamarista tupaan,
missä emäntäpiika EHa, häärii hellan
luona. Hän luo pikaisen silmäyksen
isäntään ja jotakin romahtaa t3^ön si­sällä.
Viimeiseen asti hän oli toivonut,
että isäntä huomioisi hänet ja korottair
si emännäksi rinnalleen. Olihan isäntä
ikesällä kerran tullut maitohuoneeseen
kermaa kuppiinsa hakemaan. Kun hän
oli ojentanut kannua, niin oli isäntä
tarttunut käteen ja puristanut sitä
kauan omassaan ja sanonut 'Woin hoi­killa
sormillako sinä täällä pidät kaikki
niin hyvässä kunnossa . . . sinusta joku
mies saa hyvän vaimon." Sen jäl­keen
Ellan sydän oli sykkinyt levotto­masti
aina 'Markun kanssa kahden ol­lessaan,
vaikka tämä ei ollutkaan sen
kesäisen päivän jälkeen huomannut hän­tä
enempää kuin toisiakaan työläisiä
muulloin kuin palkanmaksupäivinä, jol­loin
Ella sai aina hyvikettä hyvin suo­ritetusta
työstään.
Nyt siis isäntä oli lähdössä hakemaan
uutta emäntää taloon. Kuinka paljon
tulisikaan elämä muuttumaan uuden
emännän komennon alla. Ella oli ko­ko
aamun askareita tehdessään tätä
kaikkea aprikoinut. 'Markku oli mää­rännyt
hänet olemaan paikoillaan teh­tävissä
sanoen, että "Ella hoitaa emän­nän
tehtävät ainakin toistaiseksi, tai sik­si
että Lyyli ehtii tottua niihin. Hän
kun ei ole tottunut suuren talon elä­mään,
niin ottaa jonkin aikaa ennenkuin
hän voi ottaa kaiken vastuulleen."
Markku-isäntä luo silmäyksen palve­lijaansa
ja sanoo sitten:
''Ella, katso sitten, että kaikki on
kunnossa . . . Eihän Ella vain ottanut
pahakseen, kun määräsin muuttamaan
toiseen kamariin. Katsoin sopivam­maksi,
että poika saa kohta oman huo­neen,
tuntee itsensä paremmin kotiutu­neeksi
. . . Tuleehan hän olemaan ta­lon
perillinen — minun poikani." 'Mark^
ku sanoo viimeiset sanat erikoisella pai­nolla.
Hätääntyen Ella vilkaisee isäntään.
Hänestä tuntuu niinkuin 'Markku olisi
arvannut hänen \nimeaikaiset ajatuk­sensa,
kun hän oli kapmoinut mieles­sään
sitä vastaan, että sai määräyksen
luovuttaa toisen peräkamarin "moko­malle
kk)pilie".
' ' E n minä, mitäpäs minä, sovinhan
minä toisten tyttöjen kanssa 'pohjaka-marim'.
Isäntä on vain huoleti, kyHä
minä katson että kaikki on valmista.
Mihin aikaan isäntä uskoo palaavansa,
että tiedän laittaa ruoan pöytään."
Tyttö säikähtää taas omia sanojaan,
koska puhui isännästä, unohtaen ko­konaan
,ettei tämä enää tulisi yksin, ku­ten
niin monet kerrat ennen kuntako­kouksista
tai mistä milloinkin, jolloin
hän oli huolehtinut isännän tarpeista.
kun tämä talvipakkasilla oli saapunut
kotiin.
' E n tiedä tarkalleen, mutta uskon
sen venyvän myöhälle iltapäivään . . .
Ehkä sitten lähdenkin, sillä tie ei ole
kehuttavassa kunnossa näin pyryn jäi-keen."
Markku astuu yli lattian ovel­le
ja ulos.
JCalliskoski oli yksi niitä harvoja ta­loja
joissa oli auto. Isäntä peruutti au­ton
ulos vajasta, käänsi nokan tielle ja
hetken perästä näkyi vain tumipilvi, kun
auto kata6j nsUcyvistä. Tuvan ikku­nasta
katseli Ella poistuvan jälkeen.
'Hän katsoi vielä kauan, vaikka ei enää
näkynyt kuin koikeai lumivaHit tien
mol^nunin puolin. Huokaisten hän vii­mein
siirtyi ikkunasta, ei tuntunut ole­van
halua ryittyä askareisiin. Mitähän
jos kokoaisi vaatteensa^'a lähtisi samal­le
tielle minne auto juuri katosi . . .
Tyttö hylkäsi heti sen ajatuksen, tie­täen
sen kovin typeräksi. Silloinhan jo­kainen
sanoisi, että Ella kun huomasi
toiveensa romahtaneen, niin hän siir­tyi
poiSj^ antaakseen tilaa uudelle emän­nälle.
Markku ajeli hiljalleen kirkolle päin,
mielen tuntuessa keveälle. Nyt hän oli
menossa sovittamaan rakastamallensa
naiselle tekemäänsä vääryyttä — ja po­jalleen.
Aivan häntä pakkasi hävettä­mään,
kun sattui Veijon kanssa silmä­tysten,
sillä olihan poika kohta isän
mittainen, viittätoista jo kävi. Silloin
kerran, viisitoista vuotta sitten, ei hän
olisi jättänyt Lyyliä, jos hän olisi tie­tänyt
hänen tilansa, sillä rakastihan hän
tyttöä koko sydämestään. Äidin tah­toa
noudattaen hän meni naimisiin
Saarukan ainoan perillisen kanssa. Run­saat
myötäjäiset lisäsivät jo ennesj;ään
rikkaan Kalliskosken hyvinvointia.
Lyylillä oli tuottava räätälinliike Sal­men
kylässä, kuusi kilometriä toisella
puolen kirkonkylän. Viime vuosina
Markku oli joskus käynyt Veijoa ja
Lyyliä katsomassa. Ensi vuosina kun
hän yritti Lyylin luokse poikaansa ve­doten,
ei tämä päästänyt häntä sisälle.
Sanoipahan vain, että '"sinulla on vihit­ty
vaimo, joten sinulla ei ole mitään
velvollisuuksia minua eikä poikaani koh­taan".
Kun hän oli tarjonnut rahaa,
oli Lyyli ylpeästi kieltäytynyt ottamas­ta
sitä vastaan. Viimein hän keksi lä­hettää
jonkinlaisen summan pankin vä­lityksellä
ja sitä ei Lyyli palauttanut ta­kaisin.
Niin hän sitten kuin luonnos­taan
lankeavana tehtävänä lähetti rahaa
joka kuuden kuukauden päästä, koska
tiesi Lyylin sitä tarvitsevan. Ylpeänä
hän viime vuosina seurasi pojan edestot-tamisia
ja kuinka tämä kirkon kylän
poikien urheilukilpailuissa tuli aina en­simmäiseksi,
niin kesällä kuin talvella­kin.
Nyt Veijolle tulisi vielä paremmat
olot. Hän saisi mennä kaupunkiin jat­kamaan
kouluaan jos haluaisi. Veijo oli
viime kesänä näyttänyt ylpeänä "sedäl­l
e ' kansakoulun päästötodistustaan, jos­sa
kaikista aineista oli yhdck^isiä ja
kymppejä. Hän oli silloin pojalle sa­nonut,
että hänen pitäisi päästä kaupun­kiin
jatkanfiaan koulunkäyntiä. Poika
oli siäien katkeralla middlä vastannut,
että milläpä sitä köyhän lapsi koulua
käy, h)rvä kun äiti on jaksanut tähän­kin
asti pukea ja kouluuttaa. Putie jäi
silloin mihen, mutta nyt hän sanoisi Vei­jolle,
että hän saisi mennä kouluun heti
joulim jälkeen jos haluaisi. Lyyli puo­lestaan
<dl luvannut kertoa pojiAe kai­ken
— kuka on hänen isänsä ja muuten
valmistelu pojan ajatuksia siihen, että
hän oli rikkaan Kalliskosken perillinen.
iMarkku saapuu kirkolle juuri kun
harrasta kansaa menee loppiaiskirkkoon.
Hän pysäyttää auton kirkon portille ja
astuu sisälle kirkkomaan portista, et
kuitenkaan kirkkoon mennäkin.
Kumma ajatus oli vaivannut häntä ko­ko
aamun valmistellessaan itseään tä­män
päiväisen vakavan a^eleen ottoon.
Hänen täytyi käydä rakkaitten vanhem­piensa
haudalla, pyytämässä anteeksi
nykyisiä edesottamisiaan. Paljain päin
hän seisoo isänsä ja «vidä runsaiden sep­peleiden
peittämän äitinsä haudan luo­na.
Ajatuksissaan pyytää hän äidiltään
anteeksi tämänpäiväistä askeltaan.
Huulensa kuiskaavat: 'Xuoja yksm tie­tää,
että Lyyliä olen aina rakastanut
. . . Anna anteeksi äiti. Tiedän että
siunaisit minun ja .Lyylin Uiton ennen
loppuasi, vaikka et puhekyvyn menet-tän^
sen takia voinut sitä sanoin sanoa."
Maikku herä^ mietteistään vasta kun
rovastin kiisi laskeutuu känen olka­päälleen
ja lämmin 'iAbi sanoo:
"Kas KaUtskosken isäntä siinä. M i ­ten
kaunista kun vainajienkin muistoa
kunnioitetaan nain juhlien aikana.*^
"Mttiähän se tässä**, Markku sanoo
kuin häpeillen. "Tulin katsomaan tuo­ta
kiveä, että miteo, siihen äidin nimen
voki hakkauttaa . . . Kai rovasti sitten
muistaa, että jumalanpalveluksen jäl-
*keen . . ." Rovasti lyö kämmenellään
Markkua hartioihin keskeyttäen tämän
ja sanoo:
"Johan toki, muistanhan minä, että
tänään on se suuri päivä. Kello yhden
jälkeen pappilassa siis. Näkemiin sii­hen
asti." Ro\'asti lähti astelemaan
kohti sakaristoa ja^ Markku portille ja
siitä tielle. Siinä vastaan tulevat tutut
toivottivat onnellista uutta vuotta..
Sydän läpättäen oli L3ryli jo useasti
vilkaissut ikkunasta, vaikka sovittu aika
ei ollut vielä kunnolleen tullut. Hänes­tä
tuntui aivan uskomattomalta, että tä­mä
kaikki olisi totta. Hän painoi sy­däntään,
jdka hakkasi haljetakseen, kun
auto pysähtyi portille ja Markku kome­assa
mustassa puvussa astui kohti tupaa.
Koputus ovelle ja kehoitus tulla si­sään
. . . Lyyli luuli uneksivansa kun
hän nojasi Markun rintaa vasten. Huu­let
tapasivat toisensa ja patoutunut rak­kaus
pursui yli äyräittensä. Hän he­räsi
todellisuuteen vasta, kun Markku
kuiskasi hänen korvaansa: 'Oma rakas
morsiameni."
"Päästähän jo — rypistäthän aivan
vihkipukuni", sanoo hän leikkisästi,
työntäen miestä kauemmaksi.
Nyt vasta Markku huomaa Lyylin
uuden asun ja tarkastaa sitä hetken vai­teliaana.
Harmaa leninki teki Lyylin
tyttömäisen näköiseksi. Musta sametti­nen
koriste sopi mainiosti siihen. Vaa­lea
tukka oli saanut toisen mallin, joka
teki kasvot nuorekkaammiksi. Poissa oli
väsynyt ja huolehtunut ilme. Hetken
tarkasteltuaan hän sieppaa Lyylin uu­delleen
syliinsä, supattaen välillä: ' S i ­nä
teet minut hulluksi — sinä oma, ra­kas
morsiameni. Pian olet vaimoni ja
sitten meitä ei enää mikään eroita."
Ei muu kuin kuolema, oli Lyyli sa­nomaisillaan,
mutta hän ei halunnut
pilata tätä hetkeä surullisilla ajatuk­silla.
Aika jo^us tulee senkin näyttä­mään,
siHä ikuinen onni ja rakkaus ei
ole vielä koskaan kenenkään osaksi tul­lut.
Kun Lyyli ja Markku sitten sovittu­na
aikaan seisovat pappilassa rovastin
edessä ja kun rovasti kysyy 'Markulta:
"Tahdcrtko ottaa tänuun neidon vaimok-sessi
ja rakastaa häntä myötä ja vastoin­käymisissä",
niin vastaa hän hartaalla
midellä "tahdon" ja vannoo mielessääa
tekevänsä raflca^tamansa naisen elämän
helpommaksi ja huolista vapaaksi. Niin­kuin
unen läpi kuuli hän rovastin lop*
pusanat: '"Minkä jumala on yhdistänyt.
Lananfafna. fanunikuun 23 palTina, 1954 Siru 7