Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 6, 1947

              Kuusikon kuiskeita
VI
Karen katseli junan ikkunasta lu­misia
vuoria. Ne olivat synkkiä ja
uhkaavi^ talvi-illan nopeasti kerään­tyvässä
pimeydessä. Mustat, pohjat­tomalle
näyttävät rotkot, joiden yli
juna kulki, olivat kuin äärettömät
haudat, jotka ahnaina odottivat uh­reja.
^Niissä oli se viehätys, jota hän
kotijärven rannalta näissä jättiläi-sissa
naki ja ihaili?. . ^ .
Prinsessa äännahteli hänen sylis­sään
ja liikahteli levottomana. Poloi­nen,
eihän hänen ollut hyvä nuklcua
näin! Mutta enempää tilaa ^ i saanut.
Vaunut olivat kaikki ahdinkoon asti
täynnä. Vastakkaisella istuimella
Martha nukkui, nojaten Davidia vas­ten
Ja David istui ja tuijotti eteei^sä,
niin toivottomana, niin väsyneenä.
Kun hän taaskin koetti katsoa u-los,
ei hän nähnyt muuta kuin ikku-
•
nassa> kuvastuvan vaunun istuimen
kin. Hyvää lääkäriä nyt tarvitaan,
oli kotoinen lääkäri sanonut. Huoli-matonta
oli ollut hänisn terveyden­hoitonsa.
Rikoksellisen huolimaton­ta.
Olisi jo vuosia sitten pitänyt
olla lääkärinhoidossa. Ei väliä jös
ei ollut varoja, se olisi sittenkin pi­tänyt
toimittaa! Nyt se voi olla vai­keata,
ehkä mahdotonta.
Entä Prinsessa? Ei mitään toivoa,
johan sen heti alussa sanoin! Sellai­sia
lapsia varten on hoitolat. Ajatel­kaa
asia järkevästi Paljon parempi
siellä lapsella — paljon parempi ko­tona
toisilla ilman häntä. Ja äidin ei
saa missään tapauksessa enempää
kantaa ja nostella lasta. Kohta kou­luiässä
oleva, ja vielä avuton kuin
sylilapsi! Antakaa pois hänet, muuta
keinoa ei teillä ole!
Karen silitti lapsen vaaleita kut­reja
ja katsoi kyyneltensä läpi sen
äitiä ja isää. Voi elämää! Kenen syy,
*Kotoisessa järvikylässä ei tunriettu
• sitä läheskään siinä määrin kuin jo
tässä yhdessä pienessä vaunussa.
Siellä elettiin, päivästä toiseen hy­vin
sam^n tapaan kuin ennenkin.
Univormuja näki tuttujen nuorten y l ­lä
ja se .joksikin aikaa sai kylmän
viiman puhaltamaan kodista kotiin,
sydämestä sydämeep. Mutta siihen­kin
tottui. Niitä alkoi olla niin paljon,
niitä näki yhä vain enemmän! Vaan
vielä ei ollut ainoatakaan kylän nuor­ta
viety ylimeren vaaran lähelle.
Ei vielä. Mutta kerrottiin, että
IVIichael Dawson oli lähtövalmiina.
pitää aina oUa joku, ja kun David
minua vie lääkäriin —»
'Alä huolehdi, Martha", pj^
Karen toistamiseen. 'KyUä ban
kin ymmärtää - oli vain suutuksis
saan sillä kertaa."
"Olin niin varma että teidän avio-sanoi
'•fliutta nyt
liitosta tulisi onnellinen"
Martha kuiri itsekseen
luulen että erehdyin/'
Karen hymähti ja taputti hänen
kättään. '-'Älä huolehdi", sanoi hän
taaskin.
"Kun mennään takaisin kotia tulen
teille, Karen, ja kerron Edwardilli
Hän ei ollut kylän väkeä, mutta ky- miten välttämätön olit olemassa mil­lä
tunsi"hänet ja piti hänestä. Här kanamme. Nyt jo, vaikka olemme
ja pari matkustajaa. Ulkona oli jo että näin käy? Tai mikä syy? Voiko
pimeä. ..^
Vaunussa oli sotilaita tuolla, täällä,
ja kaikkialla! Palavia levottomia kat­seita
tai nuoruuden innostusta lei­muavia
katseita! Nauravia, huolettor,
mia kasvoja, tai kalpeita, joille huo- •
let ja surut painoivat syviä uurtei­ta.
Elämääl
Ja Marthan painuneet, laihtuneet
kasvot. Hänkin kulkee kohti tunte­matonta
kohtaloa kuten nuo toiset-syytä
asettaa minnekään? Taitamat­tomuutta
— vaiko tietämättmyyttä?
Onko niillä eroa? Miksi pitää niitä
olla?
Kysymyksiä;—niitä oli kaikessa ja
kaikkialla hänelle —: hänen oman
itsensäkin ymrriärtäminen päättyi
vain kysymyksiin.
Joulu tulisi taaskin parin viikon
kuluttua. Kokonainen vuosi oli kil­lunut
Pearl Hai-borin hyökkäykses­tä!
Jämaailma paloi yhä villimmin.
niityille ja kedoille. Katsojalle tuot^
taa myös todellisen vapautuksen iiin-.
teen, kun pojat elokuvan loppukoh­tauksessa
vetävät hänet nukkanaan u-los
kedolle —- sehän on hänelle ja
heille kaikille omicllisin loppu mitä
saattaa ajatella! Mutta painostavan
pohjasävyn tuo mukanaan poika, jo-ka
samassa kohtauksessa eroaa tove­reistaan
lähteäkseen epävarmaa, aa-vistellun
synkkää, katkeraa kohtaloa
kohti — poika on juuri Maksim Gor­ki,
joka käy kohti^ uutta elämänsä
vaihetta, kohti mitta eikä vähemmän
ankaraa taistelua leivästä ja menes­tyksestä.
Kaikista Venäjää ennen vallanku­mousta
kuvaavista elokuvista jotka
ovat nähneet päivänvalon Xeiivosto-liitossa
taikka muualla, on tämä elo­kuva
Gorkin nuoruudesta epäilemät­tä
todellisin ja totttudenmukaisin.
VI
Edellä ci suinkaan ole voitu antaa
tyhjentävää'kuvaa Neuvostoliiton e-loknvataitccsta.
Kirjoittaja on etu­päässä
käsitellyt filmejä, jotka hän
itse on nähnyt. Mutta pikainenkin
silmäys riittää antamaan selkeän ku­van
Xeuvostoliiton filmin rikkaudes­ta
ja elävästä voimasta. Monet nuo­ret
ohjaajat ovat saaneet tilaisuuden
koetella kykyjään suurissa tehtävis­sä.
Tämä johtuu huomattavalta osal­taan
niistä hyvistä pohjatiedoista,
jotka he ovat saaneet Moskovan v.
1931 perustetussa clokuvayUopistos-sa^
Tavallisessa puheessa laitoksen
nimi on GIK (lyhennys sanoista Go-sudarslvettni
Insitut Kinematoj^raji).
Elokuvakoulu, jonka suuri palatsi­mainen
tyyssija on lähellä Moskovaa,
valmistaa valokuvaajia, ohjaajia, skc-naarionkirjoittajia,
teknikoita, talou
dellisia ja hallinnollisia johtajia, mut­ta
ei näyttelijöitä.
Yliopistossa on kaksi osastoa, vii­sivuotinen
korkeakoulu ja akatemia,
jossa opetusta jatketaan. Akatemlas-
. sa kestää opiskelu tiedekunnasta riip­puen
pari kolme vuotta. Tiedekun­nissa
vo} valmistua dramaturgiksi,
ohjaajaksi, valokuvaajaksi tai tekni­koksi;
viides tiedekunta on tieteellis-pedagogincjr
ja perustuu yhleis'ktm-nalliseen
ja taloudelliseen filmintut-kimuksech.
Opetus 'tapahtuu luen­toina
ja seminaariharjoituksina niin-hiin
missä muussa yliopistossa ta­hansa;
käytännölliset harjoitukset
suoritetaan yliopiston omassa labo­ratoriossa
tai oppilaat toimivat oh­jaajan
apulaisina eri tahoilla Neu­vostoliittoa
sijaitsevissa studioissa.
Menestynyt oppilas saa opintokau-tensa
viimeisen puolen vuoden aikana
tehdä oman filmin, ohjaaja- ja valo-kuvqajaoppilaat
saavat ohjata ja va­lokuvata,
skenario-oppilas saa toteut­taa
ajatuksiaan käsikirjoituksissaan,
ääniteknikko vastata elokuvan ääni­tyksestä
jne.
Yliopistossa on kymmenen oppi­tuolia.
Kuuluisimmat opettajat ovat
Lev Klesov, Eisenstein ja Pudovkin.
Opetus on maksutonta ja sitä saavat
nauttia myös ulkotUaalaiset; tieten­kin
on osattava venäjän kieltä, ennen
kuin siitä on vastaavaa hyötyä.
Ihminen ei tule hyväksi ohjaajaksi
vain käymällä elokuvaylio pistoa,
mutta elokuva yliopiston suuri merki­tys
perustuu siihen, että siellä saavat
nuoret lahjakkuudet käytännöllistä
kokemusta ja pääsevät oppimaan
kaikkea sellaista, inilä katsoja ci ta­vallisesti
huomaakaan, mutta joka on
välttämätöntä, jotta syntyisi taiteel­linen
elokuva.
Loppu.
nestä puhuttiin joka kodissa ja toi­vottiin
että hän tulisi vielä käymään
--vanhoja tuttavia tervehtimässä en-
/nen lähtöään. . . ^
Karenkin toivoi sitä. Voi, miten
koka sielullaan. ja sydämellään hän
sitä toivoikaan! Tai edes pientä kirje-lappua!
Jotain — jotain, joka sa­noisi
hänelle, että Michael ei ollut
häntä unhoittanut.
Mutta mitään ei tullut. Tuo edel­lisen
talven ero tulisi olemaan heidän
viimeinen eron hetki — ehkä. Tuo
käsittämätön tapaus, johon hän ei
ollut saanut sanallakaan selvitystä,
mutta jonka hän aavisti Edwardin
ansioksi — tuo tulisi olemaan viimei­nen.
Hän ei voinut tehdä mitään.
Kotikylässä elämä meni kuten ien-nenkin
ehkä huolettomamminkin mo­nessa
suhteessa. Metsästä tuotiin alas
komeita kuusia, joista myllyllä sahat-'
tiin arvokasta lautaa. Työn puutetta
ei tarvinnut pelätä. Palkat olivat hy­vät.-
Perheen emännät saivat kotei­hinsa
kauan kaivattuja uudistuksia,
pöydilleen runsaimpia aterioita. Oli
helppo elää vain omaa elämää, vuor­ten
ympäröimänä, ja tukkia korvan­sa
suuren maailman huudoille.
Edvvard suunnitteli myös uudistuk-
,sia kotiinsa ja jo syksyllä aloitettiin ko varma että sinun on lämmin? Täs-työ.
Hän oli poikamaisen innostu- sä on tämä peite."
nut ja toisti tuon-^tuostakin "miten
hän saa tästä kylän komeimman ja
uusimmanmallisen talon. Paheksui
sitä välinpitämättömyyt^tä, millä vai­monsa
suhtautui uudistuksiin. Mut­ta
ei yrittänytkään löytää syytä sii­hen.-
Hänen mielestään oli kaikki
hyvin.
Karen katseli kahta nuorta naista
vaunun toisella puolen. He olivat
ilmailupuvussa. Heidän silmissään^oli
kirkas*" päättäväinen ilme. He olivat
reippaita, rohkeita. He olivat astu­neet
entisestä elämästään tähän ny­kyiseen,
tietämättä mitä tulevaisuus
tuo, mutta uskaltaen kumminkin.
Heitä kutsui-suuremriiat asiat kuih
oma yksityinen onni ja turvallisuus.
Heitä kutsui maailman turvallisuus
tekemään osansa yhteisessä kamp­pailussa.
He voisivat tuota pukua
kantaessa joutua vaikeisiin tilantei­siin,
paljon vaikeimpiin kuin siviili­elämässä.
Mutta he olivat valmiita.
He olivat nuoria ja rohkeita ja
toiminnan halusia.
;Martha kohotti päätään, säikähtä­en.
Hän katseli ympärilleen.
"Taisin nukahtaa! Oli aivan kuin
olisin kuullut Eduardin äänen. Voi,
Karen, kun ei sinulle vain ikäv3'yk-siä
koituisi, kun lähdit matkaamme
vasten hänen tahtoaan I"
*ÄUi huolehdi, Martha", pyysi
Karen hiljaa.
"Emme mitenkään olisi voineet läh­teä
ilman sinua. Miten ei Edvvard si­tä
yrmnärtänyt! Prinsessan kanssa
vasta olleet matkassa jonkun tunnin,
näen että olisimme hukassa ilmaa
^inua. Ja kyllä David maksaa kaikki
sinun matkakulut. Sanoimmehan sen
jo -Edwardille, Mutta hän sittenkia
vaan oli kuin paha poikanen, joka
ei saanut pitää omaa päätään. Kyl-lä
minä puhun hänelle oikein vaka­vasti,
Karen, heti kun näen häi«t
taas." ^
David" ja Karen katsoivat toisiinsa,
ja sitten nopeasti pois. He molem­mat
aavistivat samaa. Mutta he ei­vät
tahtoneet sitä ilmaista. He tah­toivat
ajatella, kuten Marthakin, et­tä
hyvä lääkäri kun saadaan, niin ei
ole mitään huoj^htimista. Martha
palaisi kotiinsa, perheensä \m, ja
kaikki menisi kuin ennenkin. Ei ko­konaan
kuten ennen, sillä Prinsessa
täytyy antaa pois, mutta muuten...
jKaren katsoi Marthan kasvoja.
Ah, jospa ne vielä kiivastumisesta
punastuisivat, kuten niin usein en­nen.
Jospa vielä hänen äänensä nou­sisi
terävänä ja voimakkaana. Niin
usein oli tullut toivotuksi että Mar­tha
vähemmän toruisi ja panetteli­si,
mutta nyt — niin, nyt muistui
kaikki se' rakkaana ja tuttuna ja
niin elämään kuuluvana.
"Martha", sanoi hän hiljaa/''olet-
"Voi, minun on niin lämmin ja
hyvä näin!", vastasi Martha ja pai­nautui
lähemmäksi Davidia.
Junan lilitäessä läpi multan yÖn,
yhä lähemmä jaiähemmä kaupunkia
— kaupunkia, jossa tuhansia ihmi­siä
työskenteli yötä päivää — valta­si
Karenin voimakas kaipuu pä^!^
pois kaikesta turvallisesta ja hiljai­sesta
ja tutusta. Pois Edwardin luo­ta!
Pois kotoisesta pikku kylästä!
Siellä ei häntä tarvittu. Siellä ei ollut
paikkaa hänelle! Ei edes Edward
•'tarvinnut häntä. Maria-täti^ voisi
pitää kodin 'yhtä lämpimänä ja siis­tinä
kuin hänkin.
Mennä työhön, sotateollisuuteen.
Elää joukoissa. Tuntea elämää.^Op-pia
tuntemaan itsensä. Tähdätä
katse varmaan päämäärään ja työs­kennellä
sen eteen!
"Miksikä"ei?" kuiskasi hän hfljaa
itselleen. "Miksikä ei? Edwardji
rakasta minua, enkä minä hanta.-le
molemmat tiedämme sen,
emme sitä kumpikaan sano. ^
nun tarvitse mennä takaisin — jos
tahdo!"
Hän katseli torkkuvia matkustaja
Hmailijatytöt olivat nukalitaneet nnn
hauskasti poski poskea vastaan, kum
lapsoset, jotka uni on vallannut ke.-
ken leikin, ennenkun ehti riisuutua
.vaikka
Ei mi-ja
ojentautua pitkäkseen.
Heidän
kiharaiset tukkansa levisivät somasi»
ja riippuivat istuimen taust.in
sekaantuen toisiinsa, nuo tummat j
vaaleat kiharat.